Riitaisa kohtaus käytävällä ja selvittelyä.

[Emilie Lehtinen]

~Emilie~
-Juu äiti tuota noin... tai siis professori Lehtinen, tiesin, että saisin jälki-istuntoa koska puhuin kärmes kieltä äitini kuullen.
- Hän laittoi minut steppaamaan ja hänen kaapunsa tuleen, joku tyttö sanoi.
- Ole hiljaa! suhisin tytölle niin taitavalla kärmes kielellä jota äiti ei ymmärrä.

[Rosella McDevon]

"Ole hiljaa!" Toinen tyttö sanoi käärmeskielellä. Ajattelin että hän oli tainnut löytää kykynsä ihan vasta. "Entäpä jos en ole!" Tiuskaisin takaisin niin taitavalla käärmeskielellä että en ollut varma ymmärsikö tainen tyttö sitä.

[Emilie Lehtinen]

- Ole vain et ole tuntenut äitini raivoa kärmes kieltä kohtaan. Saatat saada jälkkää muuten, sihisin yhtä taitavasti. Olin jo aika hyvä.
- Se Evelyn taitaa olla ainoa joka ei tiedä äitini lisäksi mitä me puhutaan, suhisin jälleen taitavasti.

[Evelyn Clément]

"Juu äiti tuota noin... tai siis professori Lehtinen", Emelie takelteli ja aloin jopa uskoa, että se viittasi johonkin sellaiseen, ettei hänen äitinsä välttämättä ollutkaan niin iloinen tyttönsä puolesta. En tosin tiennyt, sillä minulla ei ollut hajuakaan suhinoista ja sihinöistä, joita ainakin professori Lehtinen ja Rosella McDavon tuntuivat taitavan. Rose Hillistä en tiennyt, mutta hän ei näyttänyt pelkäävän sitä niin kuin minä. Hän tosin taisi olla jästisyntyinen, eikä kenties edes tiennyt.

Minä en tajunnut, mitä Emilie sanoi - jos sitä sanomiseksi saattoi kutsua - Rosellalle, mutta viesti tuli myös selväksi. Tuo tyttö halusi olla mieluummin yksin ja ei tuntunut juuri nyt olevan kiinostunut muiden puheista. Varsinkaan niistä, jotka olivat totta.

Tytöt alkoivat molemmat suhista, enkä ymmärtänyt miten ihminen edes sai aikaan niin monta erisävyistä suhinaa. Katsoin heitä jännittyneinä.

Minä halusin pois paikanpäältä ja pikaisesti. En tosin ollut varma sainko tehdä niin, sillä professori oli saattanut jo nähdä, että oli paikalla. Tai sitten ei. Hän taisi olla keskittynyt känkkäränkkäilevään tyttäreensä. Tyttäreen joka käyttäytyi lapsellisesti. Minua ärsytti, että jos minun äitini olisi nähnyt minut tuollaisena, joka tosin oli epätodennäköistä, niin olisin elänyt loppuelämäni kotona, suljetussa huoneessa ja luultavasti jossain vintin hämärässä ja varmaan vain vedellä ja korpuilla. Äitini olisi hävennyt silmät päästään, tai sitten hän olisi varmaan jopa kiistänyt, että olin hänen tytär. Hän tosin ei tuntunut muutenkaan innostuvan minun tekemisistäni. Kateus pisti rintaani.

Sain suuni auki, enkä ollut iloinen siitä. "Professori, anteeksi, öh, voisinko mennä? " Minä halusin paeta ja olin pelkuri. Mutta osaksi tiesin, että tämä olisi perheasia, eikä minun haluttu välttämättä näkevän sitä. Tämä saattoi olla joku yksityinen juttu.

Mutta vain suun avaaminen siirsi huomion minuun ja se ei todellakaan meinannut mitään hyvää. Miksen voinut vain lähteä ja olla sanomatta mitään?

[Rose Hill]

molemmat tytöt alkoivat tiuskia toisilleen ja tiesin että se oli käärmeskieltä. Miten minulla on se taito? Onko minut adoptoitu? Mietin ja kyynel vierähti poskelleni. Evelyn kysyi joiko hän lähteä ja liikahdin hänen suuntaansa. "Haluatko kuulla salaisuuden?" Kuiskasin hänelle itku kurkussa.

[Emilie Lehtinen]

~Eerika~
-Professori, anteeksi, öh voisinko mennä? kuului takaatani.
-Riippuu olitko tässä millään lailla mukana, vastasin normi ilmeelläni ja äänensävylläni.
- Em oletko hullu? kysyin vielä tytöltäni. Häpesin häntä juuri nyt erittäin paljon. Oma tyttö taikoo ja puhuu käärmeiden kieltä luvatta koulun käytävällä. Katastfrofi, ajattelin

[Evelyn Clément]

// Aww... tää menee nopeestiii... en ehi kirjottaa paljoo muuta, kun jo oon taas täällä. Noh jaa. Kerrankin oon samaan aikaan muiden kanssa paikalle. Melkein alkaa chatt-peliä muistuttaa... Tosin se nyt on vieläkin nopeampaa//

"Riippuu olitko tässä milläänlailla mukana", professori kysyy ja katson häntä kummissaan. Näytänkö siltä, että olisin tällä hetkellä kironnut jonkun keskellä koulun käytäviä, vaikka tiedän, että se on kiellettyä? Mutta minä olin paikalla ja vain se teki minusta todistajan, halusin sitä tai en. Enkä ollut ainut sivustakatsoja.

Jostain syystä tosin laitin professorin sanavalinnan merkille. Olitko. Ei oletko. En tosin ole tällä hetkellä, mutta tuo ilmaisu toi minulle tunteen, että professori lopettamassa tämän suhinan. En tosin ollut varma oliko se hyvä juttu, sillä en pitänyt koko touhusta. Enkä ollut varma miten suhtautua tähän uuteen puoleen professorissa, joka sentään onnekseni ei toistanut sitä tällä hetkellä. Se nyt vielä puuttuisi.

"Tilanne oli tälläinen, kun tulin paikalle, professori", kerroin, mutta minua epäilytti koko touhu. "Olin kirjastossa ja menossa Serpentardien tupahuoneeseen", se saattoi olla olevinaan syy sille, miksi minä olin paikanpäällä, eikä vihjaisi mitään siitä, että olisin, tai en ollut puuttunut mihinkään. "En edes tiedä, mitä he sanovat, professori", kerroin. En tosin ollut varma oliko hyvä, että mainitsin, että tajusin heidän puhuvan. Sen tiedon nimittäin ei välttämättä ollut kiva levitä ihmisille, enkä tiedä kuinka hyvin professori minuun luotti, vaikka olisin kuinka se etupenkin kilttityttö.

Katsahdin taas sähinää ja kissatappelua. "Em, oletko hullu?" professori kysyi keskittyen taas tappeluun ja jokin siinä tuntui niin tuttavalliselta, vaikka muistinkin lukeneeni jotain kasvatuspsykologiasta. Vain lasten teot voivat olla vääriä, mutta se ei tee lapsesta väärää. Ei saa sanoa, että oppilas on hullu, vaikka olisikin, vain hänen tekonsa voi olla hullua, olin sanovinani, mutten uskonut nyt olevan sarkasmin aika, eikä todellakaan, jos se oli suunnattu professorille. Mistä kummasta lähtien minusta oli tullut näin tyly?

Ja sitten huomasin jotain kummallista. Rose näytti itkevän. Hän katsoi minua, enkä ollut nähnyt häntä niin surullisena koskaan. Jokin siinä sai minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi. Miksen ollut vaikuttanut tähänkin jotenkin? Eikö olisi jotain loitsua, jolla saisin kaiken pysähtymään?

"Rose, onko kaikki hyvin?" kysyin huolestuneena. "Haluatko kuulla salaisuuden?" tyttö kuiskasi. En ollut varma mitä vastaisin. Olin utelias, mutta myös toisaalta epävarma, mutta toisaalta koin, että minun pitäisi tehdä jotain ja tyttöhän itki. Jos Rose halusi sanoa jotain, en voisi olla vastaamatta myöntyvästi.

"Mitä nyt?" sanoin hiljaa ja vilkaisin muita. En ollut varma kuulivatko he, sillä tähän asti he olivat vain keskittyneet tappeluun ja rähinöintiin. Olisi outoa, jos he nyt muuttaisivat käytöstään, joten katsahdin tuota iloista tyttöä, joka tällä kertaa ei näyttänyt niin iloiselta.

[Emilie Lehtinen]

~Emilie~

-Äiti tai siis professori, sanoi normaalisti, mutta jatkoin kärmes kielellä: Oletko koskaan ylpeä minusta? kysyin ja aloin taas mumisemaan loitsuja ja itkin pitkästä aikaa moneen kuukauteen. Suojasin itseäni kilpiloitsulla.

[Rose Hill]

Evelyn halusi kuulla sen. Nielaisi ja kuiskasi "Minäkin olen käärmessuu enkä tiedä miksi. Luulen että minut on adoptoitu tai jotain."

[Evelyn Clément]

"Äiti tai siis professori", kuulin Lehtisen tyttären äänen ja sitten taas suhinaa. En ollut varma oliko alkukin ollut suhinaa, vai olinko minäkin nyt sekoamassa ja kuvittelin jo kaikenlaista. En minä osannut kärmeskieltä, enkä tulisi osaamaankaan, kun ei se kuulunut sukuuni millään tavalla. Minä sentään olin lukenut sukupuutani ja tehnyt sukututkimusta sen verran, että tiesin, ettei suvussani ollut mitään sellaista. Muuta outoutta saattoi olla ja ehkäpä jollain suvustani taitokin saattoi olla, sillä kaikki puhdasveriset olivat kai jotenkin sukua, mutta ei minuntietääkseni esi-isilläni.

Hetkinen, olinko juuri ajatellut puhdasveriset? Ajatus tuntui kummalta ja tuoreelta. Olin aina ajatellut, että olisin puoliverinen, sillä isän piti olla jästisyntyinen, mutta sitten se kumma huvipuistoretki oli muuttanutkin kaiken. Jopa käsitykseni isästä, sillä hän ei mitä ilmeisemmin luottanut minuun niinkään paljon, että olisi voinut kertoa, että hänen veljensä oli surkki. Olisin osannut pitää salaisuuden. En kertonut veritaustoistakaan, mutta ei, minuun ei luotettu. Bianca taas oli tiennyt. Olin nähnyt sen hänen virneestään. Eikä paljoa kulunut, niin olin tullut takaisin Châteauhun.

Miksi ihmeessä aloin muistelemaan sitä nyt? Minun piti keskittyä Roseen, hänellä ei ollut kaikki hyvin ja minä olin niin itsekäs mäntti, että ajattelin vain itseäni! Katsoin tyttöä huolestuneena ja tuo kuiskasi jotain, mitä en ollut odottanut.

"Minäkin olen käärmessuu, enkä tiedä miksi. Luulen että minut on adoptoitu tai jotain."

Katsoin tyttöä hetken osaamatta vastata. Hänkin oli kärmesuu. Hänkin puhui kärmeskieltä. Ja minä olin ainoa, joka oli pihalla koko tappelusta. Minun teki mieli olla vihainen heille kaikille ja Roselle, jonka olin uskonut olevan hyvä, mutta jos hänkin oli kärmessuu.

Sitten muistin, että tyttö oli itkenyt. Ja sanonut, että hänet saatettiin olla adoptoitu ja ymmärsin. Tyttöhän pelkäsi, tai oli hämillään koko jutusta. Ja miten hän oli onnistunutkaan peittämään sen hymyilyn alle. Hän ei ollut aikonut mitään pahaa. Minulla oli vaan ennakkoluuloja tätäkin asiaa kohtaan. Juurtuneita käsityksiä. Vihasin sitä, kun olin väärässä, mutta yritin korvata sen.

Laskin käteni Rosen olkapäälle. Hetken aikaa tunsin, kuin minulla olisi ollut pikkusisko, jota minä en ollut koskaan saanut, mutta sitten muistin, että Rose oli minua vanhempi. En ollut varma oliko siitäkään mitään apua, joten päätin puhua. "Rose, minä... olen pahoillani, en tiennyt", sain sanotuksi. "Sinähän olet jästisyntyinen?" kysyin epäilykseni.

"Kuule, ei se tarkoita, ettet voisi olla kärmessuu, tai että sinut olisi adoptoitu. Onhan sinulla taikavoimiakin? Noh, miksei sitten muitakin taitoja? Ja vaikka vanhempasi olisivat jästejä, niin voihan joku isoisoisoisoisoisovanhemmistasi olla noita, tai velho ja olisit häneltä tuon taidon perinyt. Eikös?" Hymyilin hieman rohkaisevan oloisena ja olin unohtanut tyystin tappelun, jokamitä ilmeisemmin oli äitynyt taas loitsujen, herjojen ja kirousten tasolle. Ainakin Emiliellä näytti olevan kilpiloitsu edessään.

"Jotkut tutkijat jopa ovat väittäneet, että jästisyntyisten velhojen ja noitien taustoilla on oltava joku kaukainen taikoja ja sen kautta he ovat saaneet perintönsä ja kykynsä taikuuteen, tai ainakin olen lukenut niin", sopersin. "Mutta hei, eikös aurinko paista risukasaankin? Jos sinut nyt olisi adoptoitu, niin en tiedä, mutta eivätkös adoptiovanhempasi ole olleet mukavia? He ovat kasvattaneet sinut ja hoivanneet ja hellineet ja niin edelleen. Että eikös kuivata nuo kyyneleet ja uskota hyvään?"

Hymyilin hieman ja yritin olla mukava ja kannustava. Ongelma tosin oli, ettei minulla ollut hajuakaan, mitä minun olisi pitänyt sanoa, joten sanoin sitten vain jotain ja toivoin, että Rose uskoisi sen, vaikken ollut varma uskoinko itse.

Kaivoin sauvani esille ja heilautin sitä mumisten: "tulejo nenäliina" ja pian tuo liina siihen jostain tupsahtikin. Tarjosin sitä Roselle ja toivoin, että olin auttanut tarpeeksi. Olin ainakin yrittänyt. Jos tuo ei auttaisi, niin minun pitäisi taikoa Roseen hilpeytysloitsu, joka tekisi hänet tyytyväiseksi ja saisi hymyilemään taas.

Sitten jostain lensi Lepakonräkäherja ja se osui suoraan minua kasvoihin. Eikä aikaakaan, kun ällöttävät räkivät lepakot alkoivat saartaa minua. Huidoin käsilläni epätoivoisesti, kunnes tajusin, että minulla oli sauva käsissäni ja huudahdin: "Lopeti!"

Räkäiset lepakot katosivat, mutta minä olin inhottavan liman peitossa. "Lllllll, yöhhh", ääneni sopersi. Minun teki mieli riisua kaapuni, mutten kehdannut tehdä sitä muiden edessä. "Kuuraannu", sen sijaan sanoin ja osoitin sauvallani itseäni.