Ahdistus maksimus

[Ruth Rousseau]

//Tämä pelialue on varattu Bella Whitleylle ja Ruth Rousseaulle.//

Rakastin päiviä jolloin potilaita oli vähän, sillä se tarkoitti sitä että töitä ei ollut paljoa. Kyllähän minä työstäni pidin, mutta aina silloin tällöin oli ihan mukavaa ottaa rennommin ja keskittyä vaikkapa lukemiseen tai maalaamiseen. Olihan lenkkeilykin ihan kivaa, mutta nyt viime aikoina se oli jäänyt vähälle. Huokaisin. Se ei ollut pelkästään jäänyt vähälle, vaan kokonaan pois. Olin nimittäin käynyt viimeksi tammikuussa lenkillä ja silloinkin ihan pienellä sellaisella. Saattoiko sellaista pientä kirmausta edes kutsua lenkkeilemiseksi? Tuskinpa.

Mutta kuten jo aiemmin mainitsin joskus saattoi ottaa rennosti ja olla vain. Työnsin siis ajatukset lenkkeilystä muualle ja keskityin vain siihen että pääsisin turvallisesti Suurten saliin, ruokaa syömään. "Niin, jos ei lenkille niin sitten syömään", pieni ääni pääni sisällä kiusoitteli. Kävelin salin poikki opettajien pöydän luokse, istuutuen pöydän oikeaan laitaan omalle paikalleni. Otin lautaselleni ruokaa (mitäs muutakaan?) ja lasiini vettä. Ennen kuin ehdin maistaa hyvältä näyttävää annostani joku liittyi seuraani. Vilkaisin toista pikaisesti. "Bonjour", tervehdin ystävällisesti, mutta silti hieman poissaolevasti. Ajatukseni olivat jälleen karanneet lenkkeilyyn, vaa'an numeroihin ja muuhun yhtä "tärkeään".


//Tää oli säälittävän lyhyt ja tylsä aloitusviesti... :DDD //

[Bella Whitley]

Bella Whitley käveli rauhassa portaita ylös tyrmistä, jossa tuo oli juuri pitänyt taikalienten tuntia. Vaaleat kutrit keinuivat pään vierellä. Portaita tuntui olevan vielä tuhat, ja mahakin kurni. Suurten saliin ei kuitenkaan ollut onneksi pitkä matka tyrmistä. Portaita, portaita, portaita, vasemmalle, oikealle ja ovista sisään. Piti kerrata reittejä aina, sillä olin tullut kaksi kuukautta sitten, eikä linna ollut vielä hirveän tuttu minulle.

Astuin suurista ovista sisään, suurten saliin. Jotkut oppilaat olivat syömässä. Serpentardien pöytä oli aika täynnä. Pouffsoufflet olivat menneet yhdeksi rykelmäksi keskelle pöytää. Gryffonddorit olivat asettuneet mahdollisimman kauas opettajien pöydästä, toiseen nurkkaan ja Serdaiglet... no, istuivat vain kirjojen kanssa hajallaan. Minäkin olin ollut Serdaiglessa, ja samallainen lukutuokka kun nuo. Tuli mieleen oppilasajat. Huispasimme Daisyn ja Rosen kanssa Beauxbatonsin kentällä. Rose tiputti minut luudalta. Ei... en halua muistella sitä. Jatkoin matkaa kohti opettajien pöytää.

Katselin pöydän vapaita paikkoja. Lähdin kohti vapaata tuolia vanhan naisen vieressä. "Bonjour", sanoin tuolle hymyillen ja istahdin alas, ottaen omenan.


/ Pitiks tässä käydä näin? :D

[Ruth Rousseau]

//"Vanhan naisen viereen" ... :D Voi ei, kuka se oli? Ai Ruth? Ahaa. :D//

Katsoin kuinka todella hoikka käsi kurottautui pöydän yli. Käsi nappasi omenan, ei muuta. Käänsin katseeni viereeni istuutuneeseen naiseen. Katsoin häntä pitkään päästä varpaisiin (varpaita en ihan nähnyt, mutta mittailin häntä katseellani kuitenkin). Blondi oli minua paljon pidempi ja paljon, paljon laihempi. Käänsin katseeni pian pois hänestä, sillä tuijottaminen ei ollut soveliasta. Katsoin omia ranteitani. Ne näyttivät äkkiä kovin paksuilta ja turvoinneilta. Ne eivät näyttäneet urheilullisen naisen ranteilta. Ne näyttivät lenkeiltä luistaneen, laiskan sariaanhoitajan ranteilta. Äkkiä minun ei ollut enää nälkä. Kuinka olin kehdannut olla näin saamaton? Tänään minä kytllä menisin lenkille ja juoksisin kunnes en enää pystyisi.

"Emme ole ennen tavanneetkaan.. kai?" kysyin epävarmasti vilkaisten toista. Kun katsoin hänen hentoa ja laihaa vartaloaan ajattelin että ei, emme tosiaankaan olleet tavanneet ennen. Kyllä minä tuollaisen kukkakepin muistaisin. Hänen jalkansa olivat kammottavan kapeat. Omani näyttivät kunnon tankeilta niihin verrattuna. "Olen Ruth Rousseau, koulun sairaanhoitaja", esittäydyin mutten kuitenkaan kätellyt. Hymyilin vain ja käänsin katseeni pian ruokaani. Kai minun pitäisi se syödä ajattelin tarttuen haarukkaan ja veitseen. Olin aikuinen enkä mikään pikkulapsi. Jos ruokaa otettiin, niin kyllä se piti syödä.

[Bella Whitley]

"Emme ole tavanneetkaan.. kai?"

Nainen kysyi. Hymyilin. "Emme varmaan", vastasin virnistäen. Nakertelin omenaa, jättäen sen karan jäljelle, ja laittaen sen lautasen reunalle. "Olen Ruth Rousseau, koulun sairaanhoitaja", tuo esitteli itsensä. Nappasin siivun lohta. "Olen Bella Whitley, opetan taikajuomia", sanoin hymyillen. Oppilaita virtasi ovesta sisään ja ulos. Otin haarukan ja veitsen ja paloittelin lohen, syöden sen pala kerrallaan. En yleensäkkään syönyt hirveästi. Join lasin vettä ja otin toisen hedelmän, tällä kertaa päärynän.

[Ruth Rousseau]

Bella Whitleyksi esittäytynyt nainen otti lohta lautaselleen, syötyään omenansa. Nuori professori kertoi nimensä lisäksi että hän opetti taikajuomia. Nyökkäsin ja söin ruokaani. Lohi ei maistunut oikein miltään. Aivan kuin olisin pureskellut puruja tai maustamatonta puuroa. Sen lisäksi että ruoka ei tuntunut maistuvan, alkoi myös annokseni näyttämään epähoukuttelevalta.

"Kuinka kauan olet jo opettanut täällä?" kysyin ja join vettä lasistani. Katsoin Bellaa jälleen vaikkei se hyvää tehnyt. En tietenkään halunnut olla samassa kunnossa kuin hän. Minä vain tunsin itseni valtavaksi hänen rinnallaan ja tätä valtavaa oloa ei olisi, jos en olisi jämähtänyt ja vähentänyt urheilemistani. Voi että, kuinka minua hävettikään. Vielä eilen olin mielestäni näyttänyt ihan hyvältä peilin edessä, mutta nyt se kuva joka muistui mieleeni inhotti minua suuresti. Puntari näyttäisi varmasti viittäkymmentä -tai jopa viittäkymmentäkahta kiloa. Hyi että, ajattelin. Painoni oli jo vuosia pysynyt lukemassa 45. Joskus se oli vähemmän ja joskus enemmän, mutta numerolla viisi se ei ollut ikinä alkanut (eikä kyllä saisikaan alkaa!).

"Nyt on kyllä ihan pakko kysyä että oletko ollut malli joskus?" tokaisin jonkin ajan kuluttua neiti Whitleylle. "Näytätte sellaiselta nimittäin", selitin ja hymyilin itsekseni.

[Bella Whitley]

Söin päärynää ilmekkään värähtämättä. Otin ison annokseen marjarahkaa. Otin lusikan käteeni ja aloin syödä.

"Kuinka kauan olet jo opettanut täällä?", nainen kysyi ja joi lasistaan. Havahduin. "Kolme kuukautta", sanoin ja naurahdin. "Aloitin kevätkauden alussa, mutta opetin ensimmäiset kaksi vuotta Beauxbatonsissa", kerroin virnistäen. Katselin tuota - tuo oli oikeasti iso ja lyhyempi kuin minä, mutta painoa oli varmaan ainakin 10 kg enemmän. Otin pari lusikallista marjarahkaa ja juotavaa.

"Nyt on kyllä ihan pakko kysyä että oletko ollut malli joskus?", Ruth kysyi. "Näytätte sellaiselta nimittäin", tuo jatkoi ja hymyili. "Mallina... en ole", sanoin. "Lähdin Beauxbatonsin jälkeen Collégeen jatko-opiskelemaan", selitin tuolle.

[Ruth Rousseau]

Bella oli kuulemma opettanut täällä jo kolme kuukautta. En silti ollut törmännyt häneen vaikka toinen olikin ollut täällä vähän aikaa. Melko erikoista, eikös? Taisin tosiaankin viettää aikaani liikaa sairaalasiiven puolella.

"Aloitin kevätkauden alussa, mutta opetin ensimmäiset kaksi vuotta Beauxbatonsissa", neiti Whitley kertoi ja virnisti. Hymyilin melko heikosti takaisin. "O -okei", vastasin ja käänsin katseeni pois hänestä. Sivusilmällä näin että toinen katsoi minua ja kauhisteli kokoani. Eihän minulla varmuutta siitä ollut että kauhisteliko hän vaiko ei, mutta miksikäs muutenkaan hän katsoisi minua kuin arvostellakseen? Tuskinpa hän mietti mistä vaatteeni oli hankittu. Hän mietti pikemminkin miten kroppa niiden alla oli joutunut tuollaiseen kuntoon.

Kysyin pian oliko nuorempi professori kenties malli. Hän sanoi että ei ja minä nyökkäsin vastaukseksi. "Lähdin Beauxbatonsin jälkeen Collégeen jatko-opiskelemaan", nainen selitti ja nyökkäilin toistamiseen. "Aivan", vastasin enkä kysellyt enempää. Minua ei kiinnostanut hänen opiskelupaikkansa pahemmin nimittäin. Halusin vain jo pois tästä ahdistavasta tilanteesta ja hälinän täytteisestä salista.

[Bella Whitley]

"Aivan", tuo vastasi. "Entä sinä?", kysyin. Nainen näytti vähän ahdistuneelta. Oliko vai ei, sitä en tiennyt. Oppilaat juttelivat ja virtasivat ulos ja takas salista. Salin porukka hupeni hupenemistaan. "Taidan nyt mennä suunnittelemaan seuraavaa tuntia", sanoin tuolle ja nousin tuolista.

[Ruth Rousseau]

"Entä sinä?" Bella kysyi terävällä äänellään(?) yht'äkkiä ja hätkähdin. Miten niin entä minä, kysyin itseltäni ärtyneenä. Et toi, et toi, et toi, toistelin kysymystä mielessäni uudestaan ja uudestaan. Kysyikö hän että olinko minä aikoinani ollut malli? Ajatushan oli naurettava! Purin alahuultani ja hipaisin hiuksiani hermostuneena. Pilkkasiko neiti Whitley minua kysymyksellään? Mallit olivat kauniita, pitkiä ja laihoja - siis kaikkea sitä mitä minä en ole koskaan ollut. Kyllähän nuoremman professorin täytyi huomata etten ollut pitkä tai iästäni huolimatta eksoottisen kauniskaan. Hänen kysymyksensä oli typerä ja hämmentävä. En halunnut vastata siihen, sillä pelkäsin että hän oli kysynyt sitä vain jotta saisi nauraa sille kuinka minä ihan tosissani vastasin hänen kysymykseensä.

Niinpä asetin aterimeni lautaselle ja pyyhin suuni lautasliinaan. Vastaukseni oli viipynyt jo vaikka kuinka kauan ja siksi Bella varmaan sanoikin lähtevänsä kokeita korjaamaan. Hiljaisuus oli sen verran kiusallinen etten yhtään ihmetellyt miksi hän halusi mahdollisimman nopeasti ulos tilanteesta. Nyökkäsin hänen sanoilleen ja nousin itsekin ylös tuoliltani.

"Kiitos ja näkemiin", sanoin professorille ja pakottauduin hymyilemään. En jäänyt odottamaan vastausta vaan lähdin heti. Ele oli epäkohtelias, myönnän, mutta ajattelin vain omasta parastani. Bellan seura ei ollut mieleeni. En tosiaankaan olisi kestänyt hänen läsnäoloaan tai luisevaa ulkomuotoaan enää hetkeäkään. Kävelin ripein askelin oville vilkaisematta taakseni. Käytävään päästyäni tunsin olevani turvassa, mutta tiesin että ainoa paikka missä todella olisin turvassa olisi Sairaalasiipi.

//Apua käytin kääntäjää saadakseni selville mikä "entä sinä?" -kysymys on ranskaksi, joten siinä saattaa olla virhe tai kysymys saattaa olla ihan jotain muuta. :DDD Ja tuo kysymysmerkki siksi koska Bellan äänestä ei ole mitään tietoa... xD//

[Mila Molina]

Ruth Rousseau: 10 p
Bella Whitley: 5 p

Kiitos pelistä!