Pimeän metsän hohtava salaisuus

[Lily-Bella Davies]

// Tämä alue varattu Lily-Bella Daviesille ja Rose Hillille.

Paikka: Taikakoulu Châteaun kielletty metsä
Ajankohta: 30. heinäkuuta 2015, noin keskiyöllä //

Kävelin jännittyneenä makuusalista autioon oleskeluhuoneeseen. Muut minun makuusalissani nukkuivat ja oleskeluhuone oli tyhjentynyt aikoja sitten. Olin tähdännyt tähän hetkeen monta päivää. Vihdoin ja viimein aika koitti. Oli sysipimeä ilta eikä kuukaan valaisisi linnan tiluksia. Olin vetänyt hiukseni poninhännälle ja pukeutunut kokonaan mustaan. Minulla oli musta hupullinen viitta, musta maksihame ja samaa väriä pitkähihainen. Arvelin, että matiin pukeutuneena minua ei helposti tunnistaisi, jos joku sattuisi vilkaisemaan ikkunasta ulos.

Olin varustautunut taikasauvalla ja viitalla, johon Bella-tätini oli ystävällisesti loihtinut harhautusloitsun. Minua ei helposti näkisi, jos joku sattuisi minuun törmäämään linnan käytävillä. Olin napannut mukaani myös suklaata ja kolme tyhjää taikaliemipulloa sekä yhden pullon täynnä älynteroitusjuomaa. Jos joutuisin tiukkaan paikkaan, voisin ottaa hörpyn ja pelastuisin tilanteesta todennäköisemmin, kuin jos en joisi juomaa. Olin kaikin puolin tyytyväinen varustukseeni ja itsevarmana kävelin Serpentardin oleskeluhuoneen seinästä läpi.

Serpentardin oleskeluhuoneeseen pääsi, jos osasi koputtaa oikeaa seinää umpikujaan päättyvässä käytävässä ja sanoa tunnussanan. Kesällä tunnussana oli "totuusseerumi", mutta syksyllä se taas vaihdettaisiin. Toivoin, että tuvanjohtajamme ei valitsisi tunnussanaksi jotain kauhean hankalasti muistettavaa, kuten Hiroto Shizuka tai jotain sen tapaista. Vaikka minulla oli hyvä muisti, joskus vaikeasti lausuttavien nimien kirjoitusasu tuotti hankaluuksia.

Ollessani käytävän puolella, pysähdyin liikkumattomaksi. Kuuntelin linnaa. Oli kuolemanhiljaista. Ei ketään, ei missään. Olin napannyt kengät laukkuuni; voisin laittaa ne jalkoihini eteishallissa, sillä sukkasillaan askeleni eivät kuuluisi. Hiippailin varpaisillani käytävää eteenpäin ja käännyin vasemmalle ylöspäin viettäviin kierreportaisiin. Tiesin kokemuksesta, että portaat liikkuivat pyörien ylöspäin, jos ensimmäiselle portaalle astui. Päätin mennä pidempää, mutta äänettömämpää reittiä ja käännyin oikealle.

…

Syöksyin kylki edellä salakäytävään, jonka tiesin johtavan eteishalliin. Hiivin käytävän päähän ja pysähdyin kuuntelemaan. Ei kuulunut ihmisten (eikä sen puoleen eläimienkään, lukuunottamatta vaimeaa pöllön huhuilua joka kuului olettamukseni mukaan pöllölästä) ääniä, ei askeleita. Kosketin etusormellani oveen maalatun kuvan velhon oikeanpuoleista kumisaapasta ja ovi lennähti auki. Tämänkin salakäytävän oli viidesluokkalainen ystäväni, Victoria, opettamut minulle.

Eteishalli oli autio ja valoa toivat vain muutama lyhty, joka paloi hallin seinustalla. Osoittelin lyhtyjä sauvallani ja ne sammuivat. En juuri nyt kaivannut valoa, sillä silloin joku huomaisi minutkin helpommin. Kaivoin kengät lauksutani ja kumartuin sitomaan mustien lyhytvaetisten Conversejen nauhoja.

// Äsken mainitsemani Serpentardin oleskeluhuoneen salasana ei sitten oikeasti ole se, kunhan nyt keksin vain jonkun päästäni. Tai no, voihan sitä mennä yrittämään sisään Serpentardin oleskeluhuoneeseen "totuusseerumi"-sanan siihen salasanalle tarkoitettuun ruutuun laittaen, en voi estää (; //

[Rose Hill]

Hipsuttelin Gryffondorin oleskeluhuoneesta ulos. Tahdoin nähdä yksisarvisia. Minulla oli päälläni musta viitta jotta sulauduisin varjoihin. Lähdin kävelemään ilman kenkiä ja sukkia käytävää pitkin. Kun pääsin alas vedin hupun päähäni ja lähdin hiipimään ovea kohti. Olin melkein ovella kun huomasin tytön kumartuneena kengännauhoja sitomaan. Peräännyin hieman ja tiputin vahingossa kenkäni. "Hienoa" mutisin, nostin kenkäni ja laitoin sen jalkaani. Menin tytön luo ja sanoin. "Hei."

[Lily-Bella Davies]

Kuulin vaimeita askelia takaani ja adrealiini virtasi suoniini. Nousin ylös sekunnin murto-osassa ja vedin sauvani esille. Ajattelin tiukasti: "Valois" ja taikasauvan kärkeen syttyi valopallo, ikäänkuin pieni lamppu. "Nimesi?", sähähdin vaimealla äänellä. Valo ei yltänyt aivan tulijan kasvoihin, mutta kun astuin muutaman askeleen eteen, tunnistin huppupäisen tulijan kasvot. "Rose Hill", kuiskasin tuskin ääneen. Ääni oli niin hiljainen, että joku voisi epäillä, ettei ollut kuullut mitään.

Rentouduin hieman. Ensitapaamisellamme Rose ei ollut vaikuttanut sellaiselta henkilöltä, joka käräyttäisi minut opettajille. Tai eihän sitä tiennyt. Ulkokuori ja olemus saattoivat pettää. "Karkotaseet", ajattelin tiukasti käyttäen sanomatonta taikaa, sillä mikäli Rosella ei olisi sauvaa, hän ei välttämättä uskaltaisi mennä kertomaan minusta opettajalle, jos uhkaisin katkaista sauvan. Enhän minä yleensä ketään uhkaillut, mutta tilanne näytti huonolta ja vaati epätoivoisia keinoja. En totta totisesti halunnut jälki-istuntoon, saatika menettää tupapisteitä.

"Rose", sanoin vakavana, "Omaksi parhaaksesi, sinun ei kannata mennä kantelemaan minusta opettajille.", sihisin yhteen puristettujen huulieni välistä. Olin mestari puhumaan hiljaa, äiti joutui joskus kysymään viisi kertaa, mitä olin sanonut ja vasta sitten hän kuuli mitä sanoin. Vaikka epäilin kyllä, että äidilläni oli aika huono kuulo. Olin saanut kengät jalkoihini ja raotin tammisia, mahtavan kokoisia ulko-ovia (epäilin, että ovet oli loitsittu keveiksi, sillä ovi liikkui melkein itsestään, kun kosketin sitä) hieman, noin neljäkymmentä senttiä ja pujahdin oven raosta ulos.

Tumma yö väreili jännittyneenä. Olin sammuttanut sauvani lampun ja ulkona oli pilkkopimeää. Huomasin valoa yhdessä neljännen kerroksen ikkunassa ja päätin vetää harhautusloitsulla varustetun viitan ylleni. Jos Rose seuraisi minua ulos, hän ei näkisi minne menisin; se oli hyvä, sillä jos tyttö olisi käräyttänyt minut opettajille keksiyöllä kiellettyyn metsään hiippailusta, siitä olisi takuulla seurannut ainakin kaksikymmentä jälki-istuntoa ja sadan tupapisteen menetys. Vähintään, riippuen vähän kenet opettajista Rose valitsisi.

Liikuin mahdollisimman äänettömästi kohti pimeyttä, joka peitto näön kuin tumma harso; se painoi silmiä ja oli aivan sama, pidinkö silmät auki vai kiinni. Metsän yllä korppi lehahti lentoon ja rääkkyi aavemaisesti. Tiluksillakin oli korppia lukuunottamatta luonnottoman hiljaista, kuolemanhiljaista. Ihmettelin, miksei yöllä kuulunut enempää ääniä. Pysähdyin järven rantaan ja katselin ympärilleni varautuneena. Pelko alkoi ottaa valtaa minusta. Värähdin jokaisesta pienestäkin äänestä. Kuulin, kun risu katkesi hieman kauempana vasemmalla puolellani. Käänsin katseeni sinne (niin nopeasti, että niska naksahti), mutten nähnyt mitään. Aavemaista.

[Rose Hill]

"En kerro opettajille." Vakuutin ja lisäsin. "Olen menossa katsomaan yksisarvisia." Astuimme ulos ovista ja Lily veti ilmeisesti jonkin näkymättömyysviitan kaltaisen päälleen. Etsiskelin jotain mikä kertoisi missä Lily on ja sitten huomasin askelia märässä ruohossa. Lähdin seuraamaan askelia, mutta kiiruhdin niiden edelle ja pian saavuin metsän reunalle. Hymyilin ja astuin metsään. Metsässä oli aluksi polku, mutta kun katsoin edemmäs huomasin että polku katosi.

[Lily-Bella Davies]

Seisoin järven rannassa täysin jähmettyneenä. Pinnistin kuuloni äärimmilleen ja kuulin askeleita vähän kauempana itsestäni. Kännähdin nopeasti ja viittani lepatti käärmemäisesti. Huomasin Rosen katoavan synkkään ja tiheäkasvustoiseen metsään, jonne meno oli oppilailta kielletty. Päätin lähteä seuraamaan gryffondortyttöä ja hiivin metsän reunaan niin hiljaa kuin osasin. Pidin näkymättömyysviitan päälläni, sillä voisin yrittää säikäyttää Rosen, jos hän ei näkisi minua. En kyllä tiennyt, kuinka säikky tai arka tyttö olisi, joten en ollut varma säikähtäisikö hän helpolla.

Kävelin polkua eteenpäin täysin äänettömänä, kunnes astuin oksan päälle ja se katkesi allani. Räsähdys oli aavemainen ja säikähdin sitä itsekin. Metsässä, aivan kuten tiluksillakin, oli luonnottoman hiljaista. Hiljaisuus oli mielestäni huono enne. Vaistosin, että kaikki ei nyt ollut aivan kohdallaan. Ei kuulunut eläinten ääniä. Ei kuulunut yhtään mitään. Hymyilin Rosen loittonevalle selälle viitan alla. Nyt olisi pienen säikyttelyn aika.

"Melutus", kuiskasin ja osoitin sauvallani kaulaani. Entäs jos viheltäisin loitsun alaisena? Siitä saattaisi tulla aika kammottava ääni. Nuolaisin huuliani ja vihelsin. Metsässä kaikui kammottava ääni, joka nosti omatkin hiukseni pystyyn. Päätin säikytellä vielä enemmän ja henkäisin: "Aaahhhh....". Huokaisu kaikui metsässä ja epäilin vahvasti, että Rose olisi jo säikähtänyt puolikuoliaaksi. Minä ainakin olisin, jos olisimme vaihtaneet osia.

Hiivin eteenpäin polulla ja huomasin Rosen vähän edempänä. Katsoin maahan ja huomasin jotain kimmeltävää polulla. Kumarruin katsomaan ja pidätin vain vaivoin puistatuksen. Yksisarvisen verta. Metsän hiljaisuus ei tainnut olla aivan aiheetona. Täällä oli tosiaankin tapahtunut jotain kammottavaa. Oliko täällä, jossain metsän synkissä varjoissa kuollut yksisarvinen? Tai haavoittunut? Otin Rosen kiini ripein askelin ja kosketin tyttöä olkapäästä. Ilmeeni oli kauhistunut, kun osoitin maassa kimmeltävää hopeista ainetta.

[Rose Hill]

Kuului hirvittävän kova vihellys ja sen jälkeen huuto. Säpsähdin hiukan ja jatkoin kävelemistä. Tunsin käden olkapäälläni, käänsin pääni ja näin yksisarvisen verta. "Voi..." Kyykistyin tutkimaan verta ja kulin kahahduksen. Nousin ylös, pyörähdin nopeasti ympäri ja näin mustan luikertelevan lieron josta tippui hopeista nestettä. "Käärme." Sanoin ja kyykistyin uudelleen. Veressä oli jokin valkoinen käärmeenhampaan näköinen piikki. "Ja se taitaa olla syyllinen tähän..." Sanoin ja nousin ylös. "Tule." Kuiskasin Lilylle ja lähdin seuraamaan hopeista vanaa. Hypin oksien yli ja kummarruin niiden ali. Tulin aukiolle ja katselin ympärilleni. Katseeni osui aukion keskelle ja peräännyin. Siinähän se käärme oli. "Kiinni jäi itse teosta." Kuiskasin. En tiennyt oliko Lily takanani mutta jos oli tarkoitin sanani hänelle. "Lopeta!" Huusin käärmeelle käärmeskielellä ja jatkoin "Ei ole reilua tappaa noin kaunista eläintä typerys!" Huusin käärmeelle. Käärme katsoi minua ja näytti sanovan "Miksi muka?" Sitten se luikahti pusikkoon. Juoksin yksisarvisen luo. Se oli vielä elossa. "Lily! Se on elossa!" Huudahdin ja muistin sitten että en tiennyt onko Lily takanani. Käännyinb kasomaan tulosuuntaan.

[Lily-Bella Davies]

"Voi...", Rose sanoi kun näki verta. Hän kyykistyi tutkimaan sitä tarkemmin. Huomasin mustan käärmeen luikertelevan pensaikkoon. Tukahdin puistatuksen. Käärmeet olivat ällöttäviä ja muutenkin yököttävän pelottavia. Hyi olkoon. Onneksi ainakaan en tuntenut ketään, joka osaisi kärmeskieltä. Hehän saattoivat usuttaa käärmeet muiden kimppuun! Kauhea ajatus.

"Käärme", Rose huomasi saman kuin minä. "Ja se taitaa olla syyllinen tähän...", tyttö jatkoi ja nyökkäsin hänen selälleen. "Joo, varmaan.", tokaisin ja jatkoin heikosti erottuvaa polkua eteenpäin. Kasvillisuus alkoi olla tiheämpää kuin metsän reunassa ja joudun työntämään käsilläni puiden oksia pois kasvoilta. Sytytin sauvaani valon ja huomasin käsieni olevan täynnä naarmuja ja kämmenselässäni yhden verta vuotavan haavan. En ollut edes huomannut sen ilmestymistä.

Puiden juuret täyttivät polun ja kävelimme käytännössä ainostaan juurten päällä. Kerran tai pari olin kompastua juuriin, mutta sain tasapainoni hallintaan juuri ajoissa. Työnsin näkymättömyysviitan laukkuuni, sillä pimeys riittäisi peittämään minut näkyvistä, mikäli sammuttaisin sauvani. Se painoi silmiä ja olisin ilman sauvaa voinut yhtä hyvin kävellä silmät kiinni kuin auki. Heh, täytyisipä kokeilla.

Polku päättyi pienelle aukiolle. Huomasin sen saman käärmeen katoavan uudellene pensaaseen. "Lily! Se on elossa!", Rose huudahti.Sen jälkeen katseeni nauliutui maassa makaavaan yksisarviseen, joka vuosi verta. Ihoni nousi kananlihalle. Oli alkanut tuulla pohjoisesta ja puiden latvat kaartuivat yllemme kuin katokseksi. Vilkaisin taivasta ja huomasin tummia, teräväreunaisia pilviä, jotka merkitsivät sadetta ja ehkä myös ukkosta. Kaivoin laukustani paksun, mustan karvareunuksisen ja hopeasolkisen talviviitan, joka piti sadetta.

Menin lähemmäs yksisarvista. Sen lapa vuosi runsaasti verta. Tiesin, mitä tehdä, mutten ollut aivan sataprosenttisen varma, onnistuisinko pelastamaan yksisarvisen. Sen sarvi oli hopeinen ja kierteillä. Koska yksisarvisen karvapeite oli hopeinen, se oli vasta nuori yksilö. Otin paremman otteen sauvastani ja suljin silmäni synkältä metsältä hetkeksi. Keskity, pystyt siihen, Terästäydyin. Minä muistin, mitä piti tehdä ja mitkä taikasanat olivat. Äitini oli opettanut minulle, miten haavoja parannetaan. "Vulnera Sanentur, Vulnera Sanentur, Vulnera Sanentur", kuiskasin ja osoitin sauvallani yksisarvisen haavoja. Paras tulos saataisiin, jos loitsu toistettaisiin kolmasti.

Pikkuhiljaa, sitä mukaa kun kävin niitä läpi, haavat kuroutuivat umpeen, jättäen jälkeensä vain suuret ja näkyvät arvet. Huomasin, että yksisarvinen vuosi eraa myös kaulasta. "Vulnera Sanentur, Vulnera Sanentur, Vulnera Sanentur", toistin loitsun toisen haavan kohdalla ja sekin tyrehtyi. Oloni oli mahtava. Olin kenties pelastanut tuon viattoman ja uskomattoman kauniin olennon hengen! Yksisarvinen nousi varovasti ylös maasta. Se hoippui hieman jaloillaan, mutta pysyi tasapainossa.

"Olet niin kaunis.", henkäisin hiljaa olennolle ja lähestyin sitä varovaisesti, ystävällisesti hymyillen. Yksisarvinen ei paennut, eikä osoittanut millään muullakaan tavalla aikovansa lähteä pakoon. Taikaolentojen hoidon oppitunnilla oli kerrottu, että yksisarviset pitivät enemmän naisista kuin miehistä. Immeisesti tämä kyseinen yksilö piti minusta, sillä antoi minua. Silittää sen samettista karvaa. Tämä oli taikuutta parhaimmillaan.

[Rose Hill]

Lily kuiskaili jotain taikaa ja painoin se mieleeni. Tuijotin suu auki yksisarvista kun sen haavat umpeutuivat. "Ömh Lily... Saanko kirjoittaa tuon loitsun ylös?" Sanoin. Yksisarvinen nousi seisomaan ja antoi Lilyn silittää sen turkkia. Yksisarvinen käänsi katseensa minuun ja odotti jotain. Koskelin varovaisesti sen karvaa ja se oli ihanan pehmeää. "Oih..." kuiskasin ja silitin varovaisesti eläimen turkkia varoen osumasta arpiin. Huomasin että yksisarvisen verta tipahteli sen kylkeä pitkin. "Lily... pidätkö minua tyhmänä jos sanon että haluaisin ottaa tuon veren talteen?" Kysyin ja kaivoin taskustani pienen pullon. Huomasin hopealla päällystetyn polun. "Lily katso! Tuo ei ole yksisarvisen verta!" Huudahdin ja osoitin polkua.

[Lily-Bella Davies]

"Ömh Lily... Saanko kirjoittaa tuon loitsun ylös?", Rose kysyi, kun olin parantanut yksisarvisen haavat Vulnera Sanentur-loitsulla. "Ei tarvitse", vastasin ja kaivoin taskustani pienen pergamenttiliuskan. Osoitin sauvallani pergamenttiliuskaa ja sille alkoi ilmestyä tekstiä kapealla, korkealla ja hieman vinolla käsialallani. Vulnera Sanentur - Toista loitsu kolmasti yhtä haavaa parannettaessa. "Ole hyvä", sanoin ja ojensin liuskan Roselle.

"Lily... pidätkö minua tyhmänä jos sanon että haluaisin ottaa tuon veren talteen?", gryffondortyttö ksyi ja kaivoi pienen lasipullon esiin. Olin itse aikonut tehdä aivan samoin, sillä yksisarvisen verellä oli myös hyviä vaikutuksia, mikäli sitä oli kerännyt tappamatta olentoa. Huhuttiin, että sillä saattoi parantaa vakaviakin sairauksia ja tehdä kaikkea muutakin, mistä oli paljon hyötyä.

"En tietenkään, aion nimittäin itse tehdä samoin.", vastasin ja kaivoin taskustani pienen lasipullon, tilavuudeltaan noin puolen desilitran. Avasin korkin ja pidin pulloa yksisarvisen kylkeä vasten niin, että veri valui suoraan pulloon. Yksisarvinen ei kavahtanut kauemmas ja antoi minun ottaa sen verta. Ehkä se vaistosi, että minulla ja Rosella ei ollut aikomustakaan satuttaa sitä tai tehdä sille mitään pahaa. Olin lukenut Ihmeotukset & niiden olinpaikat-kirjasta, että kaikki taikaolennot (lukuunottamatta pimeyden olentoja, kuten ankeuttajia ja mörköjä) vaistoavat, jos niitä lähestyy hyvin aikein.

Kun pullo oli täynnä, suljin sen korkin tiukasti ja sujautin pullon laukkuni sivutaskuun ja varmistin, ettei se voinut pudota maahan. Muistin tummat pilvet taivaalta juuri, kun ensimmäiset pisarat tippuivat taivaalta. Pikkuhiljaa alkoi sataa rankemmin ja pian satoi kaatamalla. Ukkonenkin jyrähti jossain kaukana, mutta salamanvälähdystä ei vielä näkynyt missään. Tuuli yltyi ja sade piiskasi kasvoi melkein vaakasuunnassa.

"Rose, me kastutaan kohta läpimäriksi. Mennäänkö vielä syvemmälle metsään eikä välitetä sateesta vai lähdetäänkö takaisin linnaan ja toivotaan ettei jäädä kiinni?", kysyin tytöltä ja osoitin laukkuani sauvallani ja kuiskasin:" Tarttumatum". En halunnut, että koululaukkuni kastuisi läpimäräksi. Haukottelin makeasti ja heilautin poninhännälle sidottuja punaisia kiharoitani. Kohta hiukseni suoristuisivat, jos kastuisivat vielä entistä enemmän.

[Rose Hill]

Lily ojensi minulle lapun ja pistin sen taskuuni. Lily aikoi myös itse ottaa verta pulloon ja alkoi täyttää omaa pulloaan. Laitoin pulloni Lilyn pullon viereen ja siirsin sen Lilyn pullon paikalle kun hänen pullonsa oli täysi. Suljin korkin ja alkoi sataa kaatamalla. Lily kysyi minulta mitä tekisimme ja katsahdin uudelleen hopeapolkua. Yksisarvinen huomasi katseeni ja tuntui käskevän meitä kyytiin. "Lily... Yksisarvinen haluaa meidät ehkä kyytiin. Paitsi jos olen ihan väärässä ja se haluaa meidät pois." Nousin yksisarvisen selkään ja se lähti laukkaamaan hetken päästä. "Se menee hopeapolulle!" Huusin sateen yli. Olin läpimärkä ja katsahdin jalkoihini. "Höm höm." Sanoin ja jatkoin "Käärme on allamme." Sanoin ja sihahdin käärmeelle "Häivy pöljä" Käärme näytti närkästyneeltä ja luikerteli taas pusikkoon. Yksisarvinen ratsasti metsän keskelle- ainakin luulin niin- ja edessäni oli pyöreä huone. Se ei ollut huone vaan laakso jota puut suojasivat sateelta ja se yli täynnä yksisarvisia. "Vau..." Huokaisin ja nousin yksisarvisen selästä.