Takkuisia läksyjä

[Lucy Beckett]

//Pelissä mukana Lucy Beckett ja Ahanu Levesque. Peli sijoittuu torstai-iltaan 16. marraskuuta.//

He olivat sopineet näkevänsä varttia yli kuusi kirjastossa. Lucy oli päivällisen jälkeen käynyt tuvassa vaihtamassa koulupuvun pois, tyhjentänyt turhat kirjat laukustaan ja suunnannut takaisin kirjastoon. Tummansininen, villainen palmikkoneule piti hänet lämpimänä, ruskearuudullinen villahame ulottui pohkeisiin, joita paksut, mustat sukkahousut ja valkeat villasukat verhosivat. Marraskuisena iltana ulkona alkoi olla jo kylmä. Lämpötila pysytteli hädin tuskin nollan yläpuolella, ja aurinkokin oli painunut mailleen jo reipas tunti sitten.

Hän oli luvannut tehdä ennustuksen grafologian läksyt yhdessä Ahanun kanssa. Normaalisti hän ei olisi jättänyt läksyjä viimeiseen iltaan, mutta grafologian tehtävät olivat vaikuttaneet sen verran simppeleiltä, ettei häntä juurikaan huolettanut. Mielellään hän istuisi yhdessä Ahanun kanssa kirjaston nurkassa ja jutustelisi hiljaa läksyjen lomassa. Kirjasto oli näin pimeänä ja koleana iltana Lucyn lempipaikkoja: Pimeys pysyi ulkona ikkunoiden takana, ja kirjastossa vallitsi lämmin ja kodikas tunnelma. Ainakin Lucyn mielestä. Olihan se kuitenkin kirjasto. Hän oli etsiytynyt syrjäiseen nurkkaukseen pienen pöydän ääreen, jotta he saisivat olla rauhassa. Kengät lojuivat pöydän alla pois potkaistuina, kun hän nojasi polveensa puolittaisessa risti-istunnassa ja lueskeli ennustuksen kirjasta grafologian kappaletta käsi niskahiuksia hajamielisesti räpläten.

Syyslomastakaan ei ollut kuin puolisentoista viikkoa. Kotona oli ollut mukava käydä. Hän oli auttanut sadonkorjuussa ja ulkoviljelmien talvilevolle laittamisessa. Erityisesti hän oli pitänyt persimonien keräämisestä kylmän yön jälkeen. Ensimmäiset yöpakkaset kun taltuttivat persimonien parkkihapot ja tekivät hedelmistä herkullisen makeita. Lucy oli nauttinut täysin siemauksin tikapuilla ja puissa keikkumisesta kirpeän raikkaassa syysilmassa. Uskomatonta, että heidän puutarhassaan kasvoi persimoneja!

Lucy ei ollut osannut kuvitellakaan, miten kaunista heidän syksyisessä puutarhassaan saattaisi olla. Saati sitten metsässä ja joenrannassa. Hän oli viettänyt suuren osan päivän valoisasta ajasta ulkona, jos ei haravan varressa, niin koluten metsää sienikorin kanssa. Mukaan oli tarttunut myös kastanjoita ja muuta mukavaa. Välillä hän oli vain istuskellut eräällä veteen kaatuneella rungolla ja kuunnellut syksyistä metsää ja hiljaa virtaavaa jokea. Siitä oli tullut hänen oma paikkansa jo kesällä.

Lomaa seurannut viikko menikin taas opiskelemiseen ja kouluun sopeutuessa. Pyörittyään loman ajan pääosin ulkona koulunpenkkiin tottuminen vei taas aikansa, ja parit oppitunnit olivatkin Lucylta livahtaneet ohi, kun hänen oli ollut vaikea keskittyä metsän huojuessa kutsuvasti syystuulten sylissä ikkunan takana. Onneksi oppitunnit olivat jatkuneet vauhdilla, ja serdaiglen ei ollut auttanut kuin ravistella risut ja männynkävyt niskastaan ja ryhtyä jälleen pakertamaan läksyjen parissa.

Lucy huomasi ajatustensa taas harhautuvan grafologian koukeroista kiemurteleville metsäpoluille. Niin, läksyt… Hän kaivoi muistiinpanonsa ja kirjoitusvälineensä esiin pitämättä mitään kiirettä. Grafologia. Lucy katseli omaa käsialaansa ja ennemmin kuulosteli ympäristöään kuin tutki mustekoukeroita pergamentilla. Hän toivoi jo kuulevansa askeleita.

[Ahanu Levesque]

//anteeksi, että jouduit odottamaan vuoroa ^^'//


Tapaaminen kirjastossa. Tänään. Näillä minuuteilla. Ahanu ei olisi voinut toivoa yhtään huonompaa päivää tapaamiselle. Hyvä, että hän oli uskaltautunut menemään edes tunneille, sillä nälkä oli alkanut käydä äänekkääksi ja peto sisällä levottomaksi. Ja nyt hänen pitäisi vieläkin odottaa, ennen kuin hän uskaltaisi livahtaa ulos koululta. Mutta sitä ennen, hänen olisi tavattava Lucy, ja ennen kaikkea, tehdä läksynsä, ettei saisi opettajaa hermostumaan. Tuo oli jopa hänen mielestään joskus pelottava. Tai ainakin uhkaava, jos ei pelottava.
Joten kenties hän vielä pärjäisi, menisi kirjastoon tarvitsemansa kirjat mukanaan ja toivoisi, että kaikki menisi hyvin, eikä hänen takkuista olemustaan huomattaisi.

Ahanu myöhästyikin epävarmuutensa vuoksi ainakin kymmenellä minuutilla. Mutta nuori nainen ei näyttänyt poistuneen vielä kirjastosta, joka toisaalta oli hyvä homma. Hän ei halunnut loukata Lucya, jota piti hyvänä ystävänään. Oikeastaan, ainoana sellaisena.
Joten hän käveli mahdollisimman tyynenä kohti kirjaston nurkkaa, josta hän paikansi tuon tutun tuoksun. Se oli käynyt jo niin tutuksi, että hän pystyi seuraamaan sitä jo pitkänkin matkan päästä. Oikeastaan, hän oli jo matkalla törmännyt paikkoihin, jossa Lucy oli käynyt tämän päivän aikana.
Viimein hänen silmiinsä osui pöytä, jonka ääressä tummatukkainen nuori nainen istui. Hän veti henkeään vielä kerran, rauhoitellen ajatuksiaan, ja käveli lopun matkan pöydän ääreen. Askeleet eivät aiheuttaneet kuitenkaan niin kovaa tömähdystä, mitä olisi voinut kuvitella, vaan askellus oli yllättävän hiljaista.
”Hei”, Ahanu tervehti, istuutuen pöydän vapaalle penkille, laskien grafologian kirjat pöydälle.
”Anteeksi, että jouduit odottamaan”, hän lisäsi pahoittelevasti. Kuukausien aikana hän oli oppinut tuomaan tunteitaan kasvoilleenkin, ainakin hieman, joten hänestä kyllä huomasi, milloin hän oli huolissaan tai milloin huvittunut. Ei eleet olleet mitään suuria, mutta hän uskoi Lucyn jo ne huomaavan.

Ahanu yritti olla koskematta hiuksiinsa, jottei Lucy kiinnittäisi niihin huomiota. Ne näyttivät jo takkuisilta ja kiillottomilta, ja ero normaaleihin hiuksiin oli selvä. Silti jotkut eivät tuntuneet niitä huomaavan tai eivät vain välittäneet. Joten jos huomio olisi muualla, hiuksia tuskin noteerattaisiin.
Kädet olivat toinen, johon muutos oli alkanut ilmaantua. Normaalisti niissä ei ollut selvästi näkyvää karvoitusta, mutta nyt karvoitus oli lisääntynyt ja tummunut. Blondi oli joutunut siis kahden vaiheille. Piilottaako kädet sormikkaisiin vai antaako olla paljaina. Kummatkin olisivat epäilyttäviä. Mutta sormikkaat hän pystyisi helpommin selittämään, joten hän oli päätynyt etsimään ne vaatteidensa seasta ja laittamaan käsiinsä.
”Joten, läksyt. Käsialaa”, Ahanu aloitti, yrittäen näin siirtää huomion hänestä läksyihin.

[Lucy Beckett]

Hän kuuli jonkun lähestyvän ja kääntyi toiveikkaana katsomaan, olisiko se Ahanu. Hän säpsähti pienesti yllättyessään, kuinka lähellä nuori mies jo oli, ja samassa nuori mies laski jo kirjansa pöydälle. "Hei. Mitä kuuluu?" Lucy vastasi silmät tuikkien iloa, joka niihin oli syttynyt heti, kun hänen katseensa oli tavoittanut Ahanun. Ystävän lyhytsanaisuus oli kuitenkin kuin häkeltävä isku vasten kasvoja: Eikö hän halunnut olla siellä? Vai eikö Ahanu vain halunnut olla hänen kanssaan? Kirpaisevat ajatukset kouraisivat rinnassa, ja hymy horjui. Älä ole hölmö, Lucy moitti itseään. Tietenkään kukaan ei haluaisi tehdä läksyjä viimeisenä iltana ennen palautusta. Sitähän se vain oli. Olihan?

Hän oli silti yllättynyt nuoren miehen jähmeydestä, vaikkei hän koskaan ollutkaan pitänyt Ahanua minään hölösuuna höpöttelijänä. Syksyn mittaan he olivat tutustuneet paremmin, ja Lucyn oli ollut paikoin vaikea hillitä läikkyvää onneaan, kun hän oli alkanut tunnistaa miehen kasvoilta ilmeitä. Erityisen ilahtunut hän oli ollut pienistä hymyistä... hymyntapaisista... no, kuitenkin. Ehkä vielä joskus tulisi aika. Ainakin Lucy vilpittömästi toivoi niin: Hän halusi nähdä Ahanun hymyilevän. Kunnolla ja aidosti. Asia oli vaivannut häntä ensimmäisestä viikosta alkaen, kun Ahanu oli yllättänyt hänet kirjastosta.

Nyt Lucy vaistosi, että hymyt olivat kaukana. Ahanu ei näyttänyt voivan hyvin. Ehkä hän oli tulossa kipeäksi. Ehkä hän oli vilustunut. Siinä ei olisi mitään kummallista näin marraskuussa. Ulkona oli välillä hyytävän koleaa. Mutta ei kaikki voinut olla pelkän vilustumisen syytä. Lucy ei voinut olla huomaamatta ystävänsä riutunutta olemusta, ja se vihlaisi sydäntä. Hänestä Ahanu muistutti marraskuun koleuden riepottelemaa puuta, ja hän tiesi, että lehdetön puu tuskin vastaisi, vaikka tuuli kuinka vinkuisi. Niinpä hän veti pergamenttiliuskan eteensä ja avasi mustepullonsa. Hän oli Damianin kanssa oppinut siihen, että joskus oli parempi vain antaa toiselle tilaa, vaikka huoli kuinka painaisikin. Hän otti sulkakynän käteensä, mutta antoi sen levätä rennosti kädessään eikä tehnyt elettäkään ryhtyäkseen kirjoittamaan, ennen kuin Ahanu olisi vastannut hänen tervehdykseensä ja sen kyljessä esitettyyn tavanomaiseen kysymykseen, johon hän nyt poikkeuksellisen paljon toivoi saavansa vastauksen.

[Ahanu Levesque]

Ahanu ei saanut omaan aloitukseensa vastausta ja nostikin katseensa kirjastaan Lucyyn. Tuo oli yllättävän vaitonainen. Tuo oli tervehtinyt häntä iloisesti, mutta nyt tuo näytti jollain tapaa.. varovaiselta. Ei blondi oikein osannut tulkita tunteita, mutta ei tuota ainakaan iloksikaan voinut sanoa, mutta olisiko huolikaan ollut oikea sana?
Mutta silloin hän myös ymmärsi, että nuori nainen oli esittänyt kysymyksen: ’mitä kuuluu’. Ja siihenhän Ahanu ei ollut vastannut, sillä hän oli ollut niin keskittynyt omasta ulkonäöstään ja siitä, huomaisiko toinen sitä. Stressiksihän sitäkin saatettiin sanoa, mutta mistä hän tiesi, millainen stressi oli. Ei hän muistanut tätäkään tunnetta.
”Olen.. väsynyt”, hän vastasi viimein, näytettyään tajuavan, että kysymys oli jäänyt ilmaan roikkumaan. Hän ei alkanut selittelemään tilannettaan muuten. Millä muullakaan hän olisi sitä selittänyt? ’En ole syönyt päiviin ja haluaisinkin sen vuoksi syödä ensimmäisen vastaantulijan’? Toki hän olisi voinut valehdella olevansa sairas, mutta hän kun ei ole ollut kipeänä ainakaan vuosisatoihin, ei hän tiedä mitä tähän kuumeeseen tai muuhun sairauteen kuuluu.
Joten väsymystä oli helpoin syyttää, sillä oli se myös osittain tottakin. Häntä väsytti, sillä hän oli niin nälkäinen. Ei sillä, että hänellä koskaan nälkä edes katoaisi. Ja tässä tilassa oli niin vaikea vain pitää ajatuksistaan ja muodostaan kiinni. Ja ne jos mitkä väsyttivät. Mutta hän oli huomannut, että mitä enemmän hän vietti aikaa Lucyn kanssa, sitä helpommin hän pystyi sysäämään alkukantaisen pedon syrjään. Jopa näinkin nälkäisenä.

Mutta jotta Lucy ei alkaisi enempää kyselemään tai tutkimaan hänen olemustaan, Ahanu käänsi puheenaiheen takaisin läksyihin. Mitä nopeammin ne olivat valmiit, sen parempi. Sitä nopeammin hän pääsisi aina poistumaan ja etsimään ruokaa, ennen kuin tila pahenisi. Tokihan se oli harmi toivoa tapaamisen päättyvän nopeasti, mutta Ahanu ei halunnut ottaa riskiä, että hän saattaisikin vahingossa satuttaa ystäväänsä. Hän pelkäsi myös, että pienet muutokset saattaisivat antaa jotain vihiä hänen todellisesta laidastaan nuorelle naiselle.

”Mitä läksyjä tulikaan? En tainnut ottaa niitä ylös”, hän mutisi, tutkiessaan nyt vaihteeksi vihkoaan, jota käytti muistiinpanojen ja läksyjen kirjoittamiseen. Sivuja oli kuitenkin hieman vaikea käännellä hanskat kädessä.

[Lucy Beckett]

Väsynyt? Siltä Ahanu näyttikin. Siltäkin. “Etkö saa nukuttua? Liikaa kouluhommiako?” Lucy vilkaisi muistiinpanojaan. Vain pari yksinkertaista tehtävää. Vastaukset voisi kirjoittaa lähes suoraan kirjan kappaleesta, ja oman käsialan ja luonteen yhteneväisyyksiä tulkitsisi nopeasti. Ystävä oli kuitenkin nyt läksyjä tärkeämpi. Hän oli nähnyt ystäviensä kamppailevan jaksamisen kanssa. Hän oli ollut korpinkynsi. Hän tiesi, miltä se näytti, ja Ahanu näytti juuri siltä.

Hän laski sulkakynän kädestään ja nojasi kevyesti pöydän yli kohti Ahanua kyynärvarret muistiinpanojen päällä leväten. “Ei meille tullut kuin pari pientä tehtävää. Ei niissä mene kauaa. Ensimmäisessä pitää kertoa, millainen henkilö luultavasti käsialan perusteella on, ja toisessa tulkitaan oman käsialan ja luonteen yhteneväisyyksiä”, hän vastasi ystävänsä kysymykseen rauhoittelevaan sävyyn.

Hänen katseensa oli huolestunut, kun hän tarkasteli Ahanua. Lucy pani merkille sekä kuihtuneet hiukset että sormikkaat. Ehkä Ahanu paleli? Hän näytti kyllä siltä, että voisi olla kipeä. Hyvinkin kipeä. "Onko sinun kylmä?" Eihän keksinyt oikein muutakaan syytä sormikkaille. Ellei Ahanu sitten ollut saanut näpeilleen liemien tunnilla tai joutunut jonkin loitsun kohteeksi ja halusi piilotella taian jälkiä, kunnes se menisi ohi.

Hiukset taas… Lucy tiesi omasta kokemuksesta, kuinka paljon yhtään laineikas hius vaati hoitamista ja kuinka helposti se ilman viiletessä kuivui. Ei sellaiseen jaksanut uhrata aikaa, kun oli muutenkin väsynyt. Ja hän kun oli aina pitänyt Ahanun hiuksista. Osittain siksi, että ne hänen mielestään pehmensivät nuoren miehen muuten niin jäykkää olemusta, ja toisaalta hän ei voinut unohtaa, miten ne olivat välkkyneet vedessä, kun Ahanu oli sukeltanut hänen peräänsä. Mutta nyt ne näyttivät siltä kuin niistä ei olisi huolehdittu aikoihin edes harjaamisen vertaa. Kuivina ja takkuisina ne saivat miehen kasvonpiirteet korostumaan. Lucy mietti, oliko Ahanu laihtunut, mittaillessaan hänen kasvojaan siniharmain silmin.

Hän ei todellakaan tiennyt, mitä sanoa, ja se tuntui kuristavan pahalta. “Ahanu, sanon tämän nyt ystävänä”, hän aloitti varovasti, pehmeästi. “Näytät karmealta. Et kai ole kipeä? Pitäisikö sinun käydä sairaalasiivessä? Madame Rousseau saisi sinut kuntoon hetkessä”, hän huolehti. Hän ei osannut olla huolehtimatta. Hän välitti Ahanusta aivan liikaa.

[Mila Molina]

Lucy Beckett, Serdaigle: 9 p
Ahanu Levesque, Cerfeur: 6 p

Lukitaan keskeneräisenä.