Y niin kuin...

[Matthias Frankowski]

//Mukaan pyydettäisiin Noah Anderssonia! Olisikos tämä peli syyslomaa ennen vai sen jälkeen? Matthias ei suurella todennäköisyydellä viettänyt syyslomaansa koululla. :D

Lauantai heti ruokailun jälkeen kirjasto. Parempaa paikkaa saa hakea. En vain ollut löytänyt parempaa. Etenkin, kun ruokailut kestivät ehkä joillain kauemmin ja siten kirjastossa oli vielä harvempaa. Okei, jotkut taisivat jättää syömisen muiden huoliksi ja olla vain kaiken aikaa kirjastossa. Näin ainakin kuvittelin, kun kiertelin hieman kirjastossa toiveikkaana, että jokin läheisessä pöydässä istuvista nousisi ja lähtisi. Itsekästä toivomista se oli, mutta ei kai aina voinut ottaa kaikki huomioon tai edes pystynyt? Niin ainakin jotkut sanoivat.

Vedin nimettömällä ja keskisormella enimmäkseen saman käden pitkähihaisen hihaa alemmas. Ei saisi vaikuttaa siltä kuin odottaisi jotain. Liikuttelin alaleukaani sivulta toiselle pohtien, että mitä pitäisi tehdä. Jos kirjastossa olin, niin voisin ehkä ottaa jonkun kirjan enkä oikeasti vain yrittää upottaa tyhjää tarpeetonta aikaani pelkkään olemassaoloon.

Askel sivulle, pyörähdys ja kirjameri. Olin jo tottuneesti tullut yhteen kirjaston ainoista kiinnostavista kolkista. Yrttikirjat, kasvikirjat, luontokirjat, biologiakirjat ja hieman kauempana varmasti myös luontaislääkitys ja hoitomenetelmät. Kallistin päätä, jotta erottaisin paremmin kirjan nimet. Suurin osa tällä korkeudella olevista kirjoista oli jo nimeltä tuttuja. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeisinkään. Otin pari askelta eteenpäin, kirjahyllyn suuntaisesti. En ollut vielä laskenut, että kuinka monta kirjaa mahtui yhdelle hyllyn leveydelle. Pitäisiköhän? Otin askeleen ja kaksi taaksepäin.

Kasveista… Jacques… Minun… Lääkeyrttejä… Prince… Teestä… Suuri… Woodplumpton…

Olisi varmasti pitänyt aloittaa jommastakummasta päästä eikä keskeltä. Vilkaisin hieman oikealle. Ihmiset istuivat vieläkin pöydän ääressä. Raavin niskaa, kunnes käänsin katseeni takaisin kirjoihin. Pitäisikö vain napata joku matkaan ja koittaa löytää jostain joku toinen istumapaikka? Olin jo aiemmin asiaa helpottaakseni jättänyt laukkuni vain oikean olan yli roikkumaan. En ollut pistänyt sinne jostain kohtaa väliin, jotta se varmasti matkassa mukana olisi. Lähes tyhjä laukku tuntui pelkästään olan yli roikkuessa niin tyhjältä ja kevyeltä kuin se voisi missä välissä vain tipahtaa…

Felicitas… Et… Mannermaan…

Jalan osuessa johonkin emmin. Tavallaan en halunnut tietää mitä alhaalla oli, mutta tavallaan varmaan pitäisi ainakin vilkaista? Katsoinkin lopulta alas tajutakseni vain sen olevan laukkuni. Ei ihme, että se oli vaikuttanut niin kevyeltä… jos se oli jo tippunutkin. Jätin sen jalkojeni juureen. Vaikuttaisin muuten varmaan oudolta. Ehkä olin vain laskenut sen siihen, jotta voisin katsella kirjoja paremmin? Ehkä.

[Noah Andersson]

//Ehkä mielummin ennen lomaa, läksyä harvemmin annetaan lomalle :D

Olin jättänyt ruokailun väliin ja painellut heti tunnin päätyttyä kirjastoon. Juoksin pitkin käytäviä kunnes vihdoin saavuin isojen puuovien luo jotka veivät kirjastoon. Olin aikaisin paikalla, joten kirjasto oli lähes autio lukuunottamatta kirjastonhoitajaa ja paria jatko-opiskelijaa. Istuin vapaaseen pöytään ja huokaisin. Syvään. Miksi, oi miksi minä teen tämän aina itselleni?, totesin mielessäni samalla kun tungin nappikuulokkeet korviini. Minun piti kirjoittaa vielä kaksi tutkielmaa ja tehdä läksyt. Kaikki huomiseksi.

Painoin viimeisen pisteen kääröön ja tarkastelin työtäni. Viimetippaan jätetty taikuuden historian tutkielmani oli vihdoin valmis. En voinut estää sisäistä tuuletusta. Tällä esseellä saisin ainakin odotukset ylittävän, ellen upeaa! Ilmeeni kuitenkin synkistyi, kun muistin repussa kummittelevan, aloittamattoman yrttitiedon tutkielman. Vaikka en kummemmin pitänyt aineesta, oli tämän kertainen tehtävänanto mielenkiintoinen. Kerro erilaisten yrttien parantavista ominaisuuksista ja niiden parhaista käyttötavoista. Aihe oli kieltämättä kiinnostava, mutta silti. Haukotus.

Nousin hitaasti ylös ja huomasin kirjaston täyttyneen ihmisistä. Jätin laukkuni ja paksumman talviviittani pöydälle ja kävelin kirjahyllyjen väliin. Tunsin itseni aivan yhtä väsyneeksi kuin olinkin. Ulkoasussani ei ollut paljon kehumista, hiukseni olivat sotkuisella nutturalla ja koulupukuni oli hirvittävän ryppyinen. Asukokonaisuuden täydensi silmieni alla olevat valtavat pussit. Tartuin itseäni niskasta kiinni ja aloin haravoimaan kirjapaljouden läpi.

Yrteistä parhaimmat, Kymmenen tapaa käyttää lohikäärmejuurta, Suuri yrttikirja, Luettelo Ranskassa esiintyvistä lääkeyrteistä...

Hätkähdin hereille transsista. Mikään näistä kirjoista ei vaikuttanut siltä, että niistä saisi suoraan mitään irti. Pitäisi oikeasti lukea ja opiskella. Voihkaisin. Vaikka ahkera ja menestyvä oppilas olinkin, minä menin aina siitä mistä aita oli matalin. Vanhoina, ”hyvinä” aikoina olisin vain mennyt Wikipediaan ja etsinyt sieltä tarvitsemani tiedot, mutta velhoilla ei valitettavasti ole Welhopediaa. Mikä sinänsä oli syvältä minun kannaltani.

Olin niin ajatuksissani etten ollut huomannut kävelleeni hyllyjen väliin paikkaan jossa oli joku. Olin kohtalaisen varma, että olin nähnyt hänet kirjastossa aikaisemminkin. Hänessä ei sinänsä ollut mitään erikoisen mieleenpainuvaa, mutta joku tietty läsnäolo kuitenkin. Jos poika oli täällä, niin ehkä hän teki samaa tutkielmaa tai tietäisi yrteistä muuten vain paljon? No, sama se oli yrittää.

”Anteeksi? Hei. Minun nimeni on Noah. Tiedätkö mistä löytäisin kirjan yrttien parantavista vaikutuksista?”, kysyin ja hymyilin pojalle.

[Matthias Frankowski]

//Ai niin, kyllä vain! Ennen lomaa siispä

Otin askeleen taaksepäin. Pitäisikö oma laukku kiertää, astua yli vai siirtää jalalla sivummalle? Siihen koskeminen tuntui hieman huonolta vaihtoehdolta. Jos hyvin huonosti kävisi, niin saisin siirrosta vain jonkun ketjureaktion aikaiseksi, joka päättyisi siihen, että olisin ainoa pystyssä oleva ihminen kaatuneiden kirjahyllyjen paratiisissa, ellen sitten seisoa törröttäisi kaatuneessa kirjahyllyssä. Ajatus puistatti. Pelkkä ajatus puistatti. Teki mieli ottaa tukea jostain..

ja jo huomaamattani tukeuduin kirjaan. Se antoi hieman periksi. Heräsin taas tähän päivään, tai en ollut edes nukahtanut eiliseen, mutta nyt olin taas tässä päivässä ja hetkessä ja vedin käden äkkiä pois. Pitäisi olla kuin vuori tai jokin puu. Seisoa vahvasti kaksin jaloin maassa ja olla kaatuilematta tai nojailematta turhaan, yhtään mihinkään. Se vaikutti jo miltei joltain mielikuvaharjoittelun pätkältä. Pitäisiköhän yrittää? Hymähdin ajatukselle, kunnes kuulin jonkun äänen sivusta ja palasin takaisin kirjastoon.

Täällä ihmiset eivät taitaneet hymyillä niin usein toisille. Toinen sanoi ’anteeksi’. Okei. Ei suora pahoittelu vaan yritys saada huomiota. Olisin nyökännyt, mutta toinen meni jo esittelemään itsensä ja esittelyn jälkeen esittämään kysymyksen.

Vilkaisin ylemmäs siihen kohtaa, jota olin koskenut, mutta kirjat eivät omaan silmiini kielineet enää siitä kosketuksesta. Tukeutumisesta. Muistin taas laukkuni. Pitäisiköhän siirtää se tai noukkia se ylös, jos aikoi vastata kysymykseen. Tai siis… ei varmana pitäisi ajatella aikomisesta, kun se nyt vähän niin kuin oli selviö, että kysymykseen vastattaisiin tai ainakin johonkin vastattaisiin. Tällä kertaa ei ollut edes tervehdystä, johon olisi helppo ollut vastata.

”Eeh”, aloitin ja laskin katseeni kirjahyllyä pitkin alemmas. Mistä toinen olikaan halunnut saada tietoa? Jouduin pinnistelemään ja tiesin sen olevan hieman huono merkki. Yrtteihin liittyvää? Parannusta? Ehkä jokin kirja? Mutta miksi kysyä minulta, eikä kirjastonhoitajalta?

Siirsin katseeni lopulta hyllystä henkilöön tai pikemminkin tuon ohi.
”Ni- niitä on varmaan”, ja nyt se liike. Yritin nostaa ihan kiitettävälle korkeudelle oikean käteni ja osoittaa sen käden peukalolla taakseni tai siis sinne jonnekin missä niitä kirjoja oli. Oliko takanani edes kirjoja.
…….
Olisi pitänyt tarkistaa se aiemmin eikä vasta nyt. Käänsin päätäni hiukan ja näin siellä olevan ainakin jonkinlaisia kirjoja. Painoin kämmeneni kiinni ja laskin sen hitaasti, mahdollisimman lähellä itseäni alas. Ei saisi vaikuttaa liian vaaralliselta omilla käsillään huitovalta ihmiseltä.

”Tuolla.”

Hyvä alku ei välttämättä takaa hyvää loppua. Jos edes siis muistaisi lopun tai jaksaisi saatikka selviäisi loppuun asti. Pystyin pistämään sen unohduksen piikkiin. Pitäisi varmaan keskittyä elekielen sijaan enemmän sanoihin, mutta jos elekieli jo oli miten oli, niin minkälaisia sanoja pitäisi sitten tuottaa. Elekielen sentään saisi ehkä harjoiteltua paremmin kuntoon tai siis… Oikeastaan en edes tiedä mitä yritin ajatella, mutta siis.. ei sillä varmaan ollut edes mitään merkitystä. Kunhan vain koitin olla fiksu ja käyttää aivojani tai siis käyttää niitä yhäkin. Ei tätä ajattelupyrkimys, siis yritysoperaatio keskenkään voisi jättää.

Kohautin hieman olkiani ja koitin siirtää katseeni takaisin kirjoihin. Vai pitäisikö mennä näyttämään missä niitä kirjoja olisi? Vaihdoin painoa taaimmaiselle jalalle. Ihan varmuuden vuoksi? En tiennyt.

”Ja.... he-i”, sanoin lopulta. Hiljaa. Kirjoille. Ne olivatkin varmaan odottaneet tervehdystäni.

[Noah Andersson]

Pojan ilme oli kohtalaisen säikähtänyt. ”Niitä on varmaan. Tuolla.” Hän sanoi änkyttäen hieman ja osoitti kirjahyllyjen taakse. Hän ei osoittanut mitään erityistä hyllyä, vaan oikeastaan koko hyllyrivistöä mikä ei sinänsä tehnyt etsittävistä alueesta yhtään pienempää. Toivottavasti hän voisi osoittaa minulle jonkun teoksen, jota olisi itse käyttänyt vastaavassa tutkielmassa. Mutta poika vaikutti kohtalaisen hermostuneelta.

”Ja... he-i.”, poika sanoi vielä. ”Hei. Voisitko näyttää minulle sen paikan? Olen aina ollut surkea suunnistamaan kirjastossa. En ole koskaan ymmärtänyt niiden logiikkaa.” Sanoin ja yritin hymyillä rohkaisevasti. Hän ei vaikuttanut aivan tyypilliseltä opiskelijalta. Poika oli minua selvästi vanhempi ja varmaan yli puoli jalkaa pidempi kuin minä. Silti hän vaikutti ahdistuneelta, kuin eläin joka ei päässyt saalistajalta karkuun. Enkä edes ollut kovin pelottava. Paitsi jos koki kaapuun kiinnitetyn ”Talk nerdy to me” pinssin ahdistavaksi.

Yritin välttää kiusallista hiljaisuutta joten suljin puhelimeni musiikin ja kiersin nappikuulokkeeni puhelimen ympärille. Mietin hetken minne laittaisin kuulokkeet ja päätin laittaa ne taskuuni. Tarvitsisin niitä todennäköisesti pian. Pidätin haukotuksen kun ajattelin vielä edessä olevaa työtaakkaa.

En ollut koskaan kummemmin välittänyt yrttitiedosta. En ollut kiinnostunut mistäkään alasta, jossa sen tuntemusta olisi tarvittu. Ymmärsin sen, että oli hyödyllistä tietää mikä oli myrkyllistä ja mikä ei, mikä puu lyö minut kuoliaaksi lähestyessä ja mikä ei, mutta kaiken muun luokittelin kohtalaisen turhaksi. Samanlaista kun lajitunnistus jästikoulussa. Kaikki deletoi koko homman heti kokeen jälkeen.

Vaihdoin asentoani ja onnistuin tiputtamaan pari kirjaa kyynärpäälläni pois hyllystä. Kirosin kömpelyyttäni ja laskeuduin polvilleni nostamaan kirjoja takaisin hyllyyn. Kun olin saanut kirjat käteeni, osui katseeni yhden kirjan otsikkoon.

Luonnollista parantamista yrteillä

Laitoin loput kirjat takaisin hyllyyn ja yritin olla häiriintymättä siitä, että kirjat olivat nyt totaalisen väärässä järjestyksessä. Näytin kirjan kantta pojalle. ”Oletko lukenut tämän?”

[Matthias Frankowski]

Toinen kysyi, että voisinko näyttää sen paikan. Enkö ollut äsken osoittanut sitä? Olisin uudestaan vilkaissut olkani yli, mutta toinen kertoi olevansa surkea suunnistamaan kirjastossa. Pitikö täällä osata suunnistaa? En ollut tiennyt sitä. Logiikasta oli myös puhetta. Jokin huono muisto halusi nostaa päätään, mutta puistin hieman päätäni saadakseni sen pois. Ei tarvinnut pilata keskustelua turhilla vanhoilla jutuilla. Vilkaisin olkani ylitse. Taaksepäin. Siellä oli yhä kirjoja. Enkö aiemmin ollut oikeasti näyttänyt niitä?

”Eeh, voin.” Kai minä voin? Haroin hiuksiani, kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Liikuttelemassa kättäni. Olisin voinut viitata yhtä hyvin uudestaan sinne, selkeämmin. Ja nyt pitäisi liikkua? Nojauduin hitaasti taaksepäin samalla, kun vilkuilin kirjojen kansia niin kuin niistä voisi lukea käyttäytymissääntöjä. Ei kirjaston säännöissäkään edes tainnut lukea, miten pitäisi ohjata toiset kirjaston käyttäjät oikean kirjan luo. Pitäisi tehdä niin kuin itse luuli, kuvitteli, oikeaksi.

Kengät olivat väärät tai sitten se oli lattia. Ei ollut sen verran liukasta, että pystyisi kääntymään ympäri, vaikka keskittäisikin painon kantapäille. Jalkoja pitäisi siirrellä. Ensiksi vasemmanpuoleinen ja sitten…

Kuulin putoavien kirjojen päästämän äänen, kun ne osuivat lattialle ennen kuin edes tajusin, että se tuli ihan vierestä. Toinen oli jo kumartunut nostamaan kirjoja. Pitäisikö itsekin? Purin huulta. Yleensä olin itse se, joka pudotti kirjoja. En joutunut pohtimaan tällaisia aiemmin. Tai sitten ei vain ollut aikaa pohtia sellaista. Pyyhin nopeasti kämmenellä kasvoni ja kyykistyin.

Okei, liian monesta kirjasta ei ollut kyse. Vain parista. Katselin kirjoja ja niiden takaisin ylös keräämistä. Olinko ihan vain seuran vuoksi alhaalla? Toinen vain sai paljon näppärämmin kirjat käsiinsä, joten mitä itse muka pystyin tuomaan lisää siihen.. Näin sitten laukkuni. Se oli aika lähellä. Otin sen nahkaisesta remmistä kiinni ja koitin vetää sitä huomaamattomasti itseäni kohti.

Oppilas sai kirjat käsiinsä, nousi ja pisti ne takaisin hyllyyn. Nousin itsekin ja pistin laukun roikkumaan olalleni. Katselin vaitonaisena kirjojen taaksepäin asettelua, vaikka olisin voinut kai sanoakin jotain… Tai siis, ei sitä varmaan olisi pitänyt, mutta kun nyt kuitenkin näki ja huomasi, niin ehkä pitäisi.

Ehkä vain näytin sellaiselta, joka olisi halunnut sanoa jotain tai siis jotenkin näytettiin kirja ja kysyttiin, olinko lukenut sen. Häh?

”Mistä?”
Väärä kysymys. Laskin katseeni. Hengitä.

”Miksi kysyt..”, jätin lopun pois. Suora vastakysymys olisi ehkä ollut ikävä. Vastakysymys antaisi pahimmassa tapauksessa vain sellaisen kuvan, että itselläni olisi jotain salattavaa. Siirsin hiuksiani pois silmistäni ja koitin keksiä jotain fiksua vielä lisättävää.


”Se oikeastaan kuuluisi”, aloitin ja siirsin kättäni hiuksia pitkin eteenpäin, ylemmäs ja oikealle osoittamaan, ”tuonne”. Se oli kai aiemmin pistetty väärälle korkeusasteelle tai jotain – tai ainakin olin muistavinani sen olevan jossain muualla kuin tuossa, jonne sitä oltiin kai aiemmin oltu pistämässä. Kallistin päätäni oikeammalle, jotta näkisin paremmin lukea kirjojen kansia.

”’Luontoäidin..’ ja ’Luonnollisen parantamisen’ toisen painoksen viereen varmaan?” Nappasin käteni pois kuin jonkun roskan, jonka sinne heittänyt henkilö olisi vasta nyt tajunnut heittäneensä ollessaan muiden ihmisten arvioivien katseiden alaisena. Piilotin sen, siis käden, selän taakse.

”Tai luulisin. En ole mitenkään.. varma. Olen huono.. muistamaan asioita”, yritin puhua itseni pois tilanteesta. Ensinnäkin oli varmaan ollut väärä huomauttaa kirjoista ja niiden oikeista sijainneista. Toiseksi ei toinen voinut sille mitään, että joku aiempi oli pistänyt sen väärään paikkaan. Kolmanneksi minulla ei ollut mitään oikeutta toimia tällä tavoin etenkin, kun olen.. olin. Katkaisin ajatukset ja pyyhin kämmenellä kasvoni takaisin omiksi kasvoikseni niin kuin ne olisivat muka jossain vaiheessa muuksi muuttuneet. Purin huulta.

[Noah Andersson]

Poika kumartui auttamaan minua kirjojen kanssa. Naurahdin hengästyneenä millainen tollo olin ja tungin kirjat hätäisesti paikoille jonne ne saattaisivat kuulua. Paikat olivat todennäköisesti aivan päin mäntyä, mutta ainakin yritin. Onnistuin myös tiputtamaan auki olleen solmioni lattialle ja kummarruin nostamaan sen ylös. Vetäisin solmioni solmulle ranteeni ympärille ja katsoin vielä nolona pojan vihertävän silmiin. Olin itse varmaan aivan punainen kaikesta kumartelusta.

Käänsin katseeni pojasta hyllyyn laittamiini kirjoihin. En ollut koskaan ymmärtänyt kirjastojen logiikkaa. Pitäisikö teokset lajitella nimen, tekijän, aihepiirin vai julkaisuvuoden perusteella? Koko aakkosellinen systeemi oli täyttä hepreaa minulle ja olin yleensä selvinnyt kirjastoviisiiteistä enimmäkseen veljeni, ystävällisten kirjastonhoitajien ja ystävieni avulla. Sinänsä kummallista kun en koskaan osannut laittaa kirjoja oikeille paikoilleen, vaikka vietin suuren osan ajastani kirjastossa.

”Se oikeastaan kuuluisi tuonne.” Poika sanoi herättäen minut mietteistäni. Seurasin hänen kättään katseellani. Läimäisin itseäni henkisesti. Millainen tollo laittaa kirjat väärinpäin hyllyyn? Minulla oli paha tapa tehdä itsestäni idiootti, mutta tämä? Kyseessä saattaisi olla jopa oma henkilökohtainen pohjanoteeraukseni. ”Tai luulisin. En ole mitenkään.. varma. Olen huono.. muistamaan asioita” Poika sanoi vielä epävarmana. Naurahdin hermostuneena. ”Ah... Olet varmasti oikeassa. Minäkään en ole kovin hyvä muistamaan asioita. Kuten sitä miten päin kirjat laitetaan hyllyyn.”, sanoin ja hymyilin. Tilanteen muuttaminen vitsiksi toimisi hyvällä lykyllä niin, että poika ei pitäisi minua ihan sataprosenttisena idioottina.

Pojan piti varmasti pitää minua typeränä. Jonain pinnallisena idioottina, joka ei osannut edes laittaa kirjoja hyllyyn. Halusin sanoa jotain älykästä ja hauskaa, joka vakuuttaisi pojan siitä, että olin oikeasti mukava ihminen. Fiksu. Minua inhotti jättää ihmisiin huono ensivaikutelma kuten olin juuri tehnyt. Haluaisin olla rento ja itsevarman oloinen, mutta ei. Tiputtelin kirjoja hyllyistä ja änkytin. Ja todennäköisesti toistelin samoja asioita. Nyt pitäisi rauhoittua ja hengittää syvään. Leikkiä hetki normaalia.

”Mutta hei, sinä lupasit näyttää minulle missä ne parantamiskirjat ovat. Mennäänkö?” Kysyin samalla kun nostin jalkojeni juuressa olevan kangaskassin olalleni. Kassissa ei ollut paljon mitään, sillä suuri osa tavaroistani oli edelleen pöytäni luona olevassa repussa. Kangaskassissa oli vain eväscroissanttini, läppärini ja jotkut sinne unohtuneet korvakorut. ”Millä luokalla muuten olet? Vaikutat jotenkin tutulta, mutten usko meidän olleen samoilla tunneilla...”

[Matthias Frankowski]

Olinko luvannut näyttää? Okei, olin sanonut, että voisin. Kai? Jos siis oikein muistin. Ehkä. Mahdollisesti. Ehkä joillekin se merkitsi samaa kuin lupaus.

”Eeh, joo”, varmistin kädellä, että laukku oli mukana ja käännyin ympäri. Eivät ne kaukana olleet. Olisikohan pitänyt sanoa jotain ennen kääntymistä? Jotain siihen viittaavaa, ettei vaikuttaisi siltä kuin oikeasti vain kävelisin tilanteesta pois. Siis, ei se tarkoituksena ollut, mutta joku tietenkin olisi voinut asian sellaiseksikin tulkita. Tosin, jos minua oli juuri muistutettu, että piti näyttää kirjojen sijainti, niin ei kai minun luultu sitten tekevän sitä ennen jotain.. siis lausuvan hienosti sen, että ’nytpä näytän missä ne ovat’, kun en edes ollut kauhean varma itsekään.

Näpelöin sormillani hihnaa kävellessäni samaa kirjahyllyn viertä eteenpäin. Askeleita, askeleita, askeleita.
Sitten tuli kysymys. Liittymättä edes millään tapaa kirjoihin ja parantamisista kertoviin. Pysähdyin kirjahyllyn loppuessa ja vilkaisin varovasti olan yli ihan vain varmuuden vuoksi. Olisihan voinut käydä niin, että seuraan olisi liittynyt jokin kolmas aivan huomaamattani ja kirjaa etsivä oppilas olisi tuota tarkoittanut. En vain nähnyt muita, ylimääräisiä. Eli ehkä minua oli siis tarkoitettu… Siirsin katseeni kuitenkin takaisin kirjahyllyyn päättäessäni kiertää se kunnialle.

”Ei varmaan. Erehdyt varmaan henkilöstä. Olen ollut muuallakin, joten ei varmaan olla oltu samoilla…”, aloitin ja ymmärsin ehkä asian.
”Tai siis… olen kuudennella”, vastasin lopulta kysymykseen katsellen yhtä toista kirjahyllyä.

Otin varovasti yhden lupaavalta kuulostavan kirjan pois paikoiltaan, kämmenelleni ja avasin kannen. Sisällysluetteloa. Oikeastaanhan vain tunsin kirjailijan nimeltä. En vain osannut enää yhdistää siihen johonkin toiseen kirjaan tai asiayhteyteen.. siihen, että mitä kautta se oli tuttu. Silmäilin keskittyneesti sisällysluetteloa, vaikka oikeastaan yritin päätellä, että mitä toinen oppilas nyt haki. Kirjoja kyllä. Tähän aiheeseen liittyen kyllä. Tämä oli aika iso ja laaja aihe, kyl…lä.

”Mihin haluat keskittyä, siis mistä etsiä tietoa?” Oli varmaan jo kohteliastakin kysyä. Historia, koulukunnat, muutokset, 1800-luvulta 2010-luvulle, ulkoiset, mieleen liittyvät, kielletyt, suositut, vanhentuneet… vaihtoehtoja oli lukuisia, niin kuin kirjojakin. Tosin, ei hitto, jos sitä aihetta näin alkoi laajentamaan, niin eivät ne kaikki kirjat täällä olisi, kuten olin aiemmin sanonut kai olevan, siis näyttänyt. Kuinka mielelläni olisinkaan kohottanut kirjan ja antanut sen syödä pääni. Sitä vastoin, yritin vakain käsin sulkea kirjan ja pistää sen takaisin siihen kohtaan, josta olin sen ottanut.

[Noah Andersson]

”Ei varmaan. Erehdyt varmaan henkilöstä. Olen ollut muuallakin, joten ei varmaan olla oltu samoilla…”, poika aloitti, mutta lopetti lauseen kesken. Tuo virke ei vastannut suoraan kysymykseen, mutta minua silti häiritsi, että tämä oli jättänyt lauseen kesken. Vaikka mieli muttuisi olisi lause silti syytä puhua loppuun ihan vaikka kohteliaisuudesta.
”Tai siis… olen kuudennella.”, poika sanoi hetken kuluttua. Nyökkäsin hyväksyvästi vastaukseksi. Emme käyneet samaa vuosikurssia, mutta olin varmasti nähnyt hänet käytävissä.

Olimme kävelleet pari hyllyriviä ja pysähtyneet. Poika otti varovasti kirjan hyllystä ja selaili sitä. Yritin tutkia hänen ilmettään. Tämä ei näyttänyt enään niin ahdistuneelta kuin aikaisemmin ja oli alkanut ehkä jopa hieman rentoutua. Mutta toisaalta kykyni tulkita minulle vieraiden ihmisten ilmeitä oli kohtalaisen vaihteleva. Joitakin ihmisiä pystyin lukemaan kuin avoimia kirjoja, kun taas toisista... minulla ei ollut hajuakaan mitä nämä ajattelivat. Se sai minut tuntemaan oloni ahdistuneeksi. En hallinnut tilannetta missään määrin.

”Mihin haluat keskittyä, siis mistä etsiä tietoa?”, poika kysyi keskeyttäen ajatukseni. ”Mitä...? Ah, sori. Me saadaan päättää itse mihin parantamisen osa-alueeseen keskitytään ja olen ajatellut, että minun alueeni olisi erilaiset henkiseen terveyteen liittyvät kiroukset ja niiden parantaminen yrteillä. Aihepiiri on kohtalaisen kapea, mutta eiköhän siitä ainakin jotain löydy. Tietäisitkö mitään siihen liittyviä kirjoja...?”, ääneni heitti hieman kysymyksen loppua kohti. Astuin askeleen lähemmäs poikaa nähdäkseni mitä kirjassa luki, mutta astuin nilkkani päälle ja jouduin tukeutumaan kirjahyllyyn. Mustien nilkkureideni korot olivat edelleen paikallaan enkä minä maannut lattialla kirjojen alla. Toivoin, ettei poika huomannut notkahdustani. En halunnut näyttää pojan silmissä yhtään enemmän narrilta.

En nähnyt kirjan sivuilla olevaa tekstiä, mutta kun kirjailijan nimi vilahti tekstissä havahduin siihen faktaan etten vielä tiennyt pojan nimeä. ”Sinä et kertonut minulle nimeäsi. En tosin ole vielä kysynyt, mut anyway. Mä kysyn nyt. Minä olen siis Noah. Gryffondorista. Mikä sinun nimesi on?”, kysyin samalla kun siirsin katseeni hyllyllä oleviin kirjoihin. Toisissa olosuhteissa olisin saattanut tässä tilanteessa vain kiittää avusta ja yrittänyt löytää loput tarvittavat tiedot itse, mutta kello tikitti armottomasti kohti palautusaikaa. Poika saattaisi jopa pystyä auttamaan minua paljon. Tämä vaikutti vielä kohtalaisen mukavalta, tosin aika hiljaiselta ihmiseltä.

[Matthias Frankowski]

Kiroukset, joita parannettiin yrteillä? Häh? Oliko toinen tosissaan? Eihän sellaista pysty saamaan aikaan tai siis se ei vain ole mahdollista. Kiroukset ovat, ja pysyvätkin, kirouksina. Mitä yrtit siinä muka enää pystyisivät tekemään? Silottamaan ihoa ja haavoja? Tekemään ihmisestä lähes kirouksettoman? Ei. Kyllä jälkiä jäisi, jos ei ulkoisia niin sitten ainakin henkisiä. Sulkemisen sijaan katselin vielä sisällysluetteloa, jos sitä edes katsomiseksi pystyi sanomaan.

Mitä kysymykseen pitäisi vastata. Sanoa tietävänsä kirjoja, koska näin oletettiin asian olevan… Vaikka, vaikkei itse uskoisi lainkaan tuollaiseen, asiaan? Kai. Okei, eivät kaikki jästitkään uskoisi varmasti taikovien olemassaoloon, mutta silti heitä on olemassa, mutta…. Nyt oli vähän erilaisesta asiasta kyse.

Suljin kirjan hitaasti ja käänsin sen ympäri. Takakannessa oli muita saman julkaisijan kirjoja esitelty nimeltä. Nostin laukun paremman olan päälle ja koitin saada selvää tästä vähän liian koukeroisesta tekstityylistä.
”Värit ja kasvit, parantavat voimat sulosoinnussa. Miksi valeriaana on tärkeämpi kuin alruuna? – ja 10 muuta visaista kysymystä. Selvännäkökyky ja perimä, luonnonvalintaa vain? Lukilitis – uhka vai mahdollisuus!”

Tuli luettua hiljaa ääneen. Piti vain keskittyä hieman enemmän. Ei tainnut oikein olla mitään aihepiiriin sopivaa tältä kustantajalta. Vilkaisin ylös sinne mistä olin kirjan ottanut ja palautin sen takaisin sinne. Toinen vaikutti kärsimättömältä. Okei. Pitäisi auttaa tai kävellä siihen ansaan. Ei siitä varmaan hyötyä olisi, jos liikaa vitkastelisi, kun toisellakin ihmisellä oli muutakin elämää kuin tämä kanssani.. leikkiminen.

Ikään kuin vahvistukselle aikaisemmalle oudolle aiheelle, toinen kysyi nimeäni. Haluttiin varmistua kohteesta? Siitä, että oikeaa henkilöä yritettäisiin vetää nenästä. Nämä olivat ennakkoluuloja vain, eikö niin? Pitäisi päästä sellaisista eroon. Ei kaikki ihmiset ole pahoja vain siksi, kun joskus sitä vain saattaa kokea itsensä hyväksi ihmiseksi…

”Eh, Matthias, Matthias. Ristien siis riskien tupa.. tuvasta.” Esittely – tehty.
Ai niin, olisi varmaan ehkä pitänytkin katsoa esittäytymisen yhteydessä henkilöä, jolle esittäytyi. Noh, meni jo. Ei sillä niin paljon väliä kai enää ollut. Toivottavasti olin sentään puhunut sellaisella äänellä, että siitä olisikin saanut jotain selvää, vaikken kohti katsonutkaan. Olisi pitänyt varmistaa tämä asia aiemmin. Joillainhan oli tapana puhua hiljaa ja vielä hiljempaa kirjastossa. Kuuluinko niihin? En tiennyt.

Tiesinkö ylipäätään jotain? Joo. Sen, etten uskonut yrttien pystyvän parantamaan kirouksien jättämiä henkisiä arpia. Siitähän oltiin etsimässä tietoa? Tai siis miten mielen voi yhdistää edes yrtteihin? Kuvittele, että tämä nokkonen polttaa salaisesta traumojen kammiostasi yhden tärkeän triggerin pois? Vai miten? Okei, nokkosten siementen sanottiin parantavan muistia. Ei se nokkosella ylipäätään tainnut omia, tai noh, mielen trauma-alueen iho-ongelmia. Kas kuinka kekseliästä… Yritin karistaa väärän asenteen pois. Parasta olisi kyllä vain myöntää se heti. Ei ainakin tulisi herätettyä liikaa toiveita tai odotuksia.

”Hauska tutustua, ja siis.. en usko, että olen avuksi, koska kirouksia ei pysty parantamaan yrteillä, siis henkisiä… Tai siis, minä-, minä en usko, että se tuottaisi kauhean paljon… tulosta”, kerroin samalla, kun näpersin laukun hihnaa. Olisi pitänyt pidellä kirjaa tai ottaa jokin toinen kirja sen tilalle. Puhuminen olisi ehkä silloin ollut hieman helpompaa, vähemmän ikävää, vähemmän väärin.

”Anteeksi.” Piti varmaan pahoitella, jos ei edes uskonut aiheeseen, josta toinen oli hakemassa tietoa. Ei tällöin suureksi avuksi varmasti voinut olla. Olinpa taas onnistuneesti hylännyt tämänkin päivän hyvän työn ja teon. Saisin varmasti päivän innostavin kanssaopiskelija -palkinnon, kunhan vain palaisin sänkyyn.

”Voin silti yrittää”, kieleni sanoi. Hienoa.

Seuraavana tekonani olisikin käden irrottaminen laukun remmistä. Olisi pitänyt ottaa joku kirja eikä sählätä huomaamatta toista kättään laukun remmin ympärille ja tuoda muita mahtavia käänteitä.

[Noah Andersson]

//Pahoittelen vastauksen kestoa!

Kerrottuani aineeni Matthiakseksi esittänyt poika oli katsonut minua kun olisin sekaisin. ”Hauska tutustua, ja siis.. en usko, että olen avuksi, koska kirouksia ei pysty parantamaan yrteillä, siis henkisiä… Tai siis, minä-, minä en usko, että se tuottaisi kauhean paljon… tulosta” Matthias totesi. Huokaisin. En kummemmin itsekkään uskonut koko aiheeseen, mutta aika oli rikkaus jonka olin jo ehtinyt tuhlata.

”Ei siis suoranaisia kirouksia. Enemmänkin niiden... jälkivaikutuksia. Muun muassa kidutuskirouksen jälkivaikutuksena tulevaa muistinmenetystä voidaan yrittää parantaa yrteillä. Siitä on tehty joku tutkimuskin... Mutta joo. Ymmärrät varmaan? Aihe on aika hutera, mutta piti keksiä jotain omaperäistä.”, totesin ja huokaisin syvään. ”En ole tosin aloittanutkaan koko hommaa, joten jos sinulla on joku idea kun olet tämän työn viime vuonna tehnyt niin anna palaa vaan...”, sanoin ääneni kohoten kohti lauseen loppua kuin kysymyslauseessa.

Seisoin hetken paikallani. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa. Halusin uskoa, että aineeni olisi edes jollain tasolla vedenpitävä. Kirjoitin aineeni yleensä jostain liibalaabasta, josta sain hyvän numeron, koska kuulostin vakuuttavalta. Olin tottunut siihen, että opettajat pitivät minusta, mutta valitettavasti tämä ei pätenyt yrttitiedon opettajaan. Tämä ei tuntunut kummemmin siltä, että hän pitäisi minusta. Ei hän vihannutkaan minua, mutta olin kuin kuka muukin oppilas. Niin turhamaista kun se olikin, tämä ärsytti minua.

Olin yleensä tähtioppilas, vaikken edes tehnyt kummemmin töitä. Tuntiaktiivisuudella, kohteliaisuudella ja hyvillä esseillä olin päässyt tähän menessä pitkälle. Châteaun opettajat eivät tosin olleet samanlaisia kuin kotona. Olin tullut kouluun vasta viidennelle luokalle ja opettajat olivat tunteneet muut oppilaat näiden taipaleidensa alusta asti. Olin hieman muita jäljessä, vaikka olinkin opintoni suorittanut. Opettajat olivat yleensä auttaneet minua mielellään, mikä sinänsä oli loistava tapa hurmata heidät. Oli helppo leikkiä hieman huonompaa kuin oli ja antaa itsestäni nopean oppijan kuva. Olihan se huijaamista, mutta pienet valkoiset valheet eivät satuttaisi ketään. Ainakaan toivottavasti.

Vaikka moraalini olivat kohtalaisen tarkat, valehtelin juuri tuollaisista pikkuasioista paljon. Lapsuudesta opittu refleksi, mutta se häiritsi minua. Valehtelin, vaikka totuus olisi ollut paljon helpommin kerrottavissa. Pidin kiinni valheistani ja kerroin uusia siihen pisteeseen asti, että uskoin niihin itsekin. Raivostuttava tapa josta oli vaikea päästä irti. Vähän kuin sormien napsuttelu. Kun sen kerran aloittaa, lopettaminen on lähes mahdotonta. Tosin valehtelu on ainakin periaatteessa pahempaa. Muttei välttämättä käytännössä. Sekin on hyvin subjektiivista.

Olin ajatuksissani liikahtanut hieman oikealle, jolloin oikea olkapääni osui kevyesti hyllyyn. Säpsähdin ja kiinnitin huomioni takaisin Matthiakseen. ”Minä tiedän, että tämä on paljon pyydetty, mutta voitko auttaa minua tuon tutkielman kanssa? En ole kovin hyvä yrttitiedossa, enkä oikein tiedä mistä aloittaa. Mutta ei mitään paineita!” Lisäsin kiireesti. En halunnut pojan luulevan, että vaatisin häneltä jotain. ”Jos sun pitää mennä jonnekin niin sanot vaan, en halua pidätellä sua täällä.” Lopetin pyyntöni. Olihan tämä laukaus pimeään, mutta eihän avusta haittaakaan olisi.