Atlas ei varsinaisesti ollut sillä hetkellä Anthonyn kaikkein päällimmäisin ja tärkein ajatus, mutta hän ei voinut silti olla huomaamatta, että tämä vaikutti jotenkin hermostuneelta. Oli vaikuttanut siitä asti, kun oli astunut sisään poikien vessaan. Ehkä tämä pelkäsi, että hän purskahtaisi uudestaan itkuun hetkenä minä hyvänsä. Eikä hän voinut varsinaisesti syyttää Atlasta. Hän joutui todella tekemään töitä pitääkseen kyyneleet poissa. Kun hän astui Atlaksen jäljessä ulos poikien vessasta, hänen katseensa ei ollut suunnattu lattiaan vaan kattoon, sillä se auttoi pitämään kyyneleet loitolla.
Anthony ei itkenyt usein. Tai sanotaanko, että hän ei itkenyt kovin usein muiden nähden. Hän oli kuitenkin nähnyt Atlaksen itkevän useampaankin otteeseen, eikä Atlas harrastanut edes mitään pientä nyyhkytystä vaan kunnon vesiputouksia. Ehkä hän oli sen takia ajatellut, että Atlas ymmärtäisi. Nyt hänestä kuitenkin tuntui, että hänen olisi ehkä sittenkin pitänyt käskeä Atlasta häipymään, kun tämä oli osunut paikalle. Se olisi ollut… anthonymaista. Hän suuttui ihmisille. Huusi. Ei itkenyt. Hänen olisi pitänyt pitää siitä kiinni silloinkin, kun hän luuli, ettei pystyisi. Jos Atlaksella oli koskaan ollutkaan mitään kunnioitusta häntä kohtaan, niin nyt se oli varmaan mennyttä. Hän ei tiennyt, toisiko mikään määrä huutamista, huispausmestaruuksia ja loitsujen Upeita sitä takaisin. Vaikka toisaalta, mitäpä väliä sillä olikaan, jos hänkin olisi kohta mennyttä koko koulusta.
Atlas kulki jonkin aikaa edellä, mikä oli hieman outoa, koska asetelma oli yleensä päinvastainen, mutta hidasti siten askeliaan niin, että kulki hänen vierellään. Atlas ei sanonut mitään, joten Anthonykin pysyi hiljaa, vaikka oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain. Etenkin silloin, kun Atlas kääntyi käytävällä väärään suuntaan. Jostain syystä hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan antoi Atlaksen valita suunnan. Miksei hän ollut käskenyt Atlaksen häipyä? Hän oli varma, että tämä olisi häipynyt. Hän olisi voinut säilyttää kasvonsa, ja he olisivat säästyneet tältä jäätävältä hiljaisuudelta. Jostain syystä hiljaisuus tuntui hänen korvissaan äänekkäämmältä kuin mikään ääni, jonka hän oli koskaan kuullut.
Matka oleskeluhuoneen luokse tuntui kestävän ikuisuuden ja jokainen heidän askeleensa kaikui autioilla käytävillä sillä tavalla, kun askeleet kaikuivat vain silloin, kun käveli yksinään. Lopulta Atlas kuitenkin pysähtyi oven kohdalle ja raotti sitä. Anthony oli melko varma, että koko matka oli tehty turhaan, mutta tämä ilmoittikin, että huone oli tyhjä. Hän astui pojan jäljessä sisälle huoneeseen ja katseli ympärilleen. Huone oli sisustettu tyylikkäästi ja se oli kooltaan huomattavasti suurempi kuin heidän oman koulunsa vastaava yleinen oleskeluhuone. Ei ehkä yhtä kodikas kuin Luihuisten oleskeluhuone, mutta harva paikka olikaan yhtä kodikas. Hänestä tuntui joskus, että hänen oikea kotinsakin tuntui vähemmän kodilta. Ehkä etenkin sen jälkeen, kun hän oli alkanut kuluttaa iltojaan kyseisen oleskeluhuoneen sohvalla neuloen villasukkia Atlaksen kanssa ja puhuen kaikista muista paitsi toisistaan.
Anthony istui takan edessä olevalle sohvalle, koska jokin takassa rätisevässä tulessa veti häntä puoleensa. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut ainoa vaan tuli veti puoleensa kaikkia ihmisiä. Hän muisti joskus lukeneensa siitä jostain. Se oli varmaankin liittynyt jollakin tavalla evoluutioon, mutta hän ei muistanut enää yksityiskohtia. Mutta silti hän tuijotti takassa tanssivaa liekkiä voimatta katsoa poispäin. Atlaksen kysyessä verhoista hän kuitenkin pakotti itsensä repimään katseensa irti takasta ja Atlakseen. Häntä ei suoraan sanottuna kiinnostanut kauheasti, olivatko verhot kiinni vai auki, vaikka täydellinen pimeys olisi tietysti sopinut hänen senhetkiseen mielialaansa paremmin kuin nyt ikkunoista sisään soljuva kelmeä päivänvalo.
”Ei tarvitse”, hän kuitenkin vastasi, vaikka oikeastaan vilkaisu ikkunoihin sai hänet haluamaan sulkea verhot vielä enemmän. Jos joku sattuisi osumaan paikalle, se olisi kuitenkin ehkä hieman outoa. Istua kahdestaan pimeässä huoneessa kesken Turnajaisten ensimmäisen haasteen… Ajatus sai Anthonyn siirtämään katseensa Atlaksesta takaisin takkaan. Liekkiä katsellessa ei tarvinnut ajatella. Oikeasti ajatukset kyllä harvoin jättivät häntä rauhaan. Välillä hän toivoi, että voisi ottaa lomaa oman päänsä sisältä. Mikä järki parantajilla oli edes ollut ennen joulua laittaa hänet pysymään miltei kokonainen viikko sairaalasiivessä, jotta voisi levätä, kun nämä eivät kuitenkaan olleet vaivautuneet edes tainnuttamaan häntä? Pystyiköhän itseään tainnuttamaan…?
Anthony vilkaisi taas Atlasta, kun hänestä alkoi tuntua, että hänen otsalleen alkoi muodostua ryppyjä, jotka varmaan näyttivät siltä kuin hän olisi yrittänyt sammuttaa tulenliekkiä pelkällä katseellaan. Hän oli tietysti sanonut Atlakselle olevansa väsynyt – ja ehkä olikin, sillä hän oli edellisenä yönä nukkunut hädin tuskin ollenkaan ja koko edeltävällä viikollakin vain muutaman tunnin pätkissä – mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli liian hermostunut nukkumaan.
”Tiedätkö, miten muilla meni labyrintissa…?” hän päätyi kysymään Atlakselta, sillä hän itsehän oli lähtenyt labyrinttiin omasta ikäluokastaan miltei viimeisenä ja tehnyt varmaan vielä todella huonon ajankin, joten todennäköisesti ainakin kaikki ennen häntä lähteneet olivat tulleet uloskin ennen häntä. Itse asiassa ehkä jotkut viidesluokkalaisetkin olivat tulleet ulos ennen häntä.
