Suunnitelmia hiotaan kuin timantteja

[Julianna Provenzano]

// Tervetuloa, Aurelio ja Ashley! Muita ei harmillisesti oteta mukaan. //

Avasin luukun ruohoa kasvavasta maasta. Jos ei tinnyt täsmälleen, missä luukku oli, sitä ei voinut löytää. Luukun alta paljastui puiset portaat syvään, ehkä kaksikymmentäviisimetriseen kuiluun. Portaita oli todella paljon, ja matka alas oli vaivalloinen ja kesti kauan.

Maan alla oli kylmä, lämpötila oli varmasti pakkasen puolella. Pieni, hohtavin valopalloin valaistu kammio sijaitsi kymmeniä metrejä maan pinnan alla, syvällä Taikakoulu Châteaun metsässä. Näin syvällä metsässä ei ollut moni käynyt. Tästä päivästä alkaen kaikki kuitenkin olisi toisin. Kammiosta jatkui hyvin kapea, alle viisikymmentä senttimetriä leveä käytävä toiseen kammioon, joka tulisi olemaan monen viikon ajan viiden vangin vankila. Jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan.

Tosiaan, jos kaikki ei menisi suunnitelmien mukaan, silloin kaikkien päät olisivat pölkyllä. Minun, Moschellan, Oswenin ja Frankowskin, jonka olimme valinneet tehtävään neljänneksi sieppaajaksi. Frankowski oli suuremmassa vaarassa kuin osaisi koskaan kuvitella. Hänet vain huijattaisiin mukaan, joten jos jäisimme kiinni, häntäkin syytettäisiin, koska eihän pelkkä huijaaminen mikään rikos ollut, kiristäminen, uhkailu ja komennutus sen sijaan olivat.

Koska tämä valaistu ja hieman mukavampi kammio toimisi monen viikon ajan vanginvartijoiden nukkumapaikkana ja oleskelisimme täällä 24/7, olin loihtinut kammioon kaksi mukavaa sohvaa, pöydän ja tuolit sekä radion, josta voisi kuunnella musiikkia ja uutisia. Lisäksi voisin kehitellä tänne jonkinlaisen lämmityksen, sillä parin asteen pakkasessa ei ollut kovin mukavaa. Vankejen kammio oli paljon epämukavampi, siellä ei ollut yhtään mitään, ainoastaan kovaa maata. Lisäksi siellä oli todella kylmää (johon taisin itse olla syyllinen, olin hieman "viilentänyt" sitä), noin kymmenen astetta pakkasta ja pilkkopimeää. En keksinyt mitään syytä, miksi vangeilla pitäisi olla yhtään sen enemmän luksusta.

Syy siihen, miksi istuin sohvalla vartijoiden kammiossa 30.10 perjantai-iltana kello kaksitoista yöllä, oli se, että olin kutsunut Moschellan ja Oswenin kertaamaan suunnitelmat kanssani ja sopimaan, mitä tehdä jos jotain menee pieleen. Olin pukeutunut mustiin, tiukkiin farkkuihin, valkoiseen neulepuseroon ja muhkeaan, harmaaseen kaulahuiviin. Jaloissani minulla oli mustat nilkkurit ja olin sonnustaunut lisäksi mustaan huppuviittaan, jonka huppu peitti kasvoni tehokkaasti. Siinä minä istuin, huppu kasvojen peitossa selin sisääntuloaukolle. Vaaleat hiukseni roikkuivat vapaina kehystämässä kasvojani. Kello tikitti ranteessani ja minuuttiviisari siirtyi kahdentoista kohdalle. Minä odotin.

[Ashley Oswen]

Musta kevyt viitta vain liehui takanani, kun kiidin nopeasti puita väistellen metsään. Olin saanut kutsun tapaamiseen, jossa käsiteltäisiin kurpitsajuhlan aikana tapahtuvia kidnappauksia. Täytyy sanoa: Olin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen innostunut jostakin ja se näkyi selvästi säihkyvistä silmistä ja hymystä. Pysähdyin hiljalleen, kun luulin olevani oikeassa paikassa. Etsiskelin maasta luukkua, josta pääsisi salaiseen tapaamiseemme. Mutta turhaan. Siirryin hieman oikealle katse tiukasti maahan porautuneena. Sen oli pakko olla jossakin lähellä, mutta illan pimeys vaikutti huomattavasti näkyvyyteen.

Ja siinä, niin hyvin naamioitu, ettei ohikulkija voisi mitenkään sitä nähdä. Vaikka eihän metsässä muutenkaan kuljeskellut oikein ketään noin vain ympäriinsä. Nostin luukkua varovasti kokeillen, kuinka jäykkä se oli. Sen saranat liikkuivat kuitenkin sulavasti ja vaivattomasti, joten avasin sen kokonaan. Luukun alla kulkivat puiset portaat, jotka olivat niin pitkät, ettei alas asti voinut nähdä. Huokaisin, loistavaa. Portaiden kulkeminen kestäisi varmasti kauan. En ollut odottanut niin pitkää matkaa, joten pidin kiirettä. En halunnut myöhästyä kovin pahasti.

Matka alas oli todellakin pitkä ja kesti kauan. Pääsin kuitenkin alas asti, vihdoin, ja kiedoin viittaa enemmän ympärilleni. Alhaalla oli jäätävän kylmä ja kolea ilma. Nostin hupun kasvojen suojaksi ja tutkiskelin kammiota portaiden juurelta. Jos koleutta ei otettu lukuun, paikka vaikutti varsin viihtyisältä. Oli sohva, pöytä ja radio. Tämä tulisi selvästikin olemaan meidän oma majapaikkamme. Mutta missä vangit majailisivat. Pyörittelin hetken päätäni etsien vankilaa ja aivan, kapea käytävä johti toiseen kammioon, jota en kumminkaan nähnyt, sillä se oli pilkkopimeä.

Sohvalla istui joku, Se taisi olla Provenzano. Hän oli selin sisääntuloaukiolle, joten ei ollut varmaan nähnyt tuloani. Kuljin hiljaa sohvien luo ja pöydän ääressä olevalle tuolille. "Iltaa", tervehdin ja ääneni oli vähintään yhtä hyytävä kuin ympärillä oleva ilma. Ei varmaan tehnyt hyvää vaikutusta, mutta olin aina puhunut kylmästi. Ei tiikeri raidoistaan pääse. "Kutsuit."

[Aurelio Moschella]

Aurelio liihotti varovaisesti linnan portaita alas ja hengitti nopeasti. Ei siksi, että hän olisi ollut erityisen hengästynyt, pikemminkin siksi, että hänen oli vaikea pysyä sydämensä kanssa samassa tahdissa. Tuntui kuin hän olisi voinut vain pompata ilmaan ja jäädä sinkoilemaan edestakaisin pitkin tuota pahaista linnaa. Kukaan ei varmasti olisi edes hulluimmissa painajaisissaankaan arvannut mitä oli tekeillä. Aurelio hymyili leveästi ajatukselle. Pian koko taikaministeriö olisi polvillaan hänen.. Heidän edessään. Kenenpä sydän nyt ei siitä vähintäänkin halkeaisi jo ihan vain pelkästä ajatuksesta?

Mutta nyt ei ollut aikaa ajatella. Hän halusi olla ajoissa. Ajattelu olisi ajanhukkaa. Sillä saavuttaisi vähintäänkin päänsäryn, jos ei enemmänkin, ja mitä ajateltavaa tässä nyt muutenkaan olisi? Suunnitelma oli täydellinen, aukoton. Pomon täytyi olla itse pääpiru, kuka se nyt edes sitten onkaan.

Vuosia sitten häntä oli hämmentänyt ajatus kasvottomasta johtajasta, mutta nyt tuntui itsestään selvyydeltä, että asia oli niin. Palkka oli hyvä ja nautinto taivaissa. Ihan oikeasti, kuinka monelle muulle velholle maksetaan lain rikkomisesta? Avada kedavra oli Aureliolle arkipäivää, eikä hän maininnut sanaakaan lukuisista arvista tai läheltä piti-tilanteista. Hän eli nuoruuden harhassa, hän oli kuolematon.

Hetken hän hymyili, kunnes avasi oven. Perhe ei ollut valehdellut, Ranskassa oli kylmä, ja maan alla vielä enemmän. Hän olisi tutissut, jos olisi sallinut sen itselleen. Onneksi hänen kaapunsa oli noiduttu lämpenemään huomaamattomasti juuri tälläisissä tilanteissa ja niin Aurelio saattoi istahtaa alas ja sanoa äänensävykään värähtämättä normaalista "iltaa".

[Julianna Provenzano]

Havahduin ajatuksistani, kun kuulin aivan selvästi luukun aukeavan kolmisenkymmentä metriä yläpuolellani, maan pinnalla. Kello oli jo noin kolme minuuttia yli puolenyön. Moschella ja Oswen saisivat kuulla kunniansa, sillä myöhästelyä en suvainnut. Mafiassa päälliköiden päällikköllä, joka oli minut oli kidnappaustehtävään organisoinut, olin tapana laittaa joku jäsenistä kiduttamaan myöhästyjää sen ajan, jonka kyseinen halveksuttava henkilö oli myöhästynyt. Minä en ollut milloinkaan myöhästynyt, päin vastoin. Yleensä olin aina täsmällisesti ajoissa, joskus jopa muutaman minuutin etuajassa.

Kuulin aivan selvästi, kuinka jompikumpi, Oswen tai Moschella, laskeutui tajuttoman pitkiä portaita alas. Istuin edelleen selin, enkä vaivautunut katsomaan, kumpi tulija oli. Näin, kun viittaan kääriytynyt hahmo kiersi sohvan eteen ja istuutui pöydän ääressä olevalle tuolille. Tulija oli selvästikin Oswen, sillä miehillä ei ollut pitkiä hiuksia, ainakaan yleensä. "Iltaa", nainen tervehti hyytävällä äänellä, joka ei minua hetkauttanut. Vaikutti siltä, että Oswen luuli kylmästi puhumisen olevan jotenkin cool. Se vain heijasti ihmisen epävarmuutta. Minulla sen sijaan ei ollut mitään tarvetta puhua kuin ääni olisi otettu suoraan kolmenkymmenen asteen pakkasesta.

Em vaivautunut vastaamaan Oswenille mitään, nyökkäsin vain ja laskin huppuni, paljastaen pitkät, kiharaiset ja vaaleat hiukseni ja tietysti kauniit kasvoni. Ulkokuori saattoi kuitenkin pettää, kuten olin jo kouluaikoinani todistanut. Kaunis, mutta itse paholainen. Minulle pahoilaiseksi nimittäminen oli kuitenkin ainoastaan kehu. "Kutsuit", Oswen jatkoi, mutten sanonut vieläkään mitään. Tyydyin sen sijaan katsomaan Oswenia kasvot peruslukemilla, sillä en koskaan halunnut, että ilmeistäni tai mistään muustakaan pystyisi päättelemään ajatuksiani. Muutin kuitenkin mieltäni, sillä päätin osoittaa Oswenille, ettei mitään voinut salata minulta. "Olet 18, eikö niin?", kysyin tulkitsemattomalla äänellä. Ääni ei ollut kylmä, muttei lämminkään. Siitä ei voinut päätellä mitään.

Jälleen kuulin luukun maan pinnalla avautuvan ja sen jälkeen askelia portaissa. Kohta kuulin, kuinka Moschella avasi oven kuilusta kammioon. Mies, jolla kylläkin oli ainakin minun mielestäni varsin tyttömäinen sukunimi, istuutui ja tervehti "iltaa", hänkin. En sanonut mitään, tyydyin vain tiirailemaan miestä arvioivasti ilkeillä silmilläni. Oswenista oli huomannut heti, että hän oli kovaa tekoa, mutta Moschellaa oli vaikeampi tulkita.

"Olet myöhässä, kokonaiset viisi minuuttia.", totesin hieman vaarallisen painostavalla äänelläni. "Jos joku olisi esittänyt viiden minuutin myöhästymisen mafiapomoille, sinua kidutettaisiin viisi minuuttia. Kai ymmärrät, etten suvaitse myöhästelyä? Minun on ilmeisesti pakko raportoida sinusta hänelle.", sanoin painottaen viimeistä sanaa, nyt hieman kylmällä, välinpitämättömällä äänellä. Päällikkö oli kehottanut minua tekemään tottelemattomuudesta ilmoituksen ja kertonut, että rankaisisi sellaisesta. Minä kuitenkin, harvinaista kylläkin, säälin Moschellaa hieman ja päätin, etten ilmoittaisi ensimmäisestä myöhästymisestä, sillä mafiapomon hillitty, kylmä raivo oli kamalaa. Ja häpeällistä sille, joka sen joutui vastaanottamaan.

"Oletan, että osaatte suunnitelman sanasta sanaa ja kykenette myöskin noudattamaan sen jokaista pienintäkin tärkeää yksityiskohtaa?"

[Ashley Oswen]

//Anteeksi kesto. Minua ei ollenkaan ole inspiroinut pelata Ashleyllä.//

Nainen, jonka oletin olevan Provenzano, nyökkäsi vain päätään eikä vaivautunut sanomaan mitään. Vai että tällaista peliä hän pelasi. Ei sitten, leikitään vain mukana. "Olet 18, eikö niin?" Provenzano kysyi tulkitsemattomalla äänellä. Oli minun vuoroni olla hiljaa, nyökkäsin vain. Mitä hän sillä tiedolla teki? Olin kyllä ilmoittanut hänelle ikäni aiemmin. Muisti pätkii? Vaikka ilkeät ajatukset risteilivät päässäni kuin risteilyalukset konsanaan, ihailin Provenzanon kovuutta ja äänensävyä, joka sai heti ajattelemaan, ettei tuon kanssa kannattanut olla riidoissa. Nainen oli laskenut huppunsa, joka oli peittänyt kasvot, mutta minä pidin hupun päässäni. Ei ollut mitään tarvetta riisua sitä.

Muutaman hiljaisen minuutin kuluttua mies laskeutui portaat alas ja istuutui hänkin. Hän oli sitten todennäköisesti Moschella. "Iltaa", tervehti hänkin. Vastasin nyökkäyksellä ja Provenzano varoituksella: ""Olet myöhässä, kokonaiset viisi minuuttia.", Provenzano totesi ja minusta hänen äänensä kuulosti vaarallisen painokkaalta. "Jos joku olisi esittänyt viiden minuutin myöhästymisen mafiapomoille, sinua kidutettaisiin viisi minuuttia. Kai ymmärrät, etten suvaitse myöhästelyä? Minun on ilmeisesti pakko raportoida sinusta hänelle." En usko, että hän raportoisi kuitenkaan. Provenzano vaikutti tyytyvän uhkailuun ja kiristykseen. Varmaan siksi hän olikin tässä tehtävässä.

"Oletan, että osaatte suunnitelman sanasta sanaa ja kykenette myöskin noudattamaan sen jokaista pienintäkin tärkeää yksityiskohtaa?" Provenzano sanoi siirtyen suoraan asiaan. Kohautin hieman olkapäitäni ja nyökkäsin. "Uskon niin", vastasin lyhyesti. Kyllä, tiesin mitä minun täytyi tehdä. Kyllä, tiesin miksi teimme sen. Kyllä, olin mukana. Ei, en tiennyt jokaista yksityiskohtaa, mutta ne olivat taas sellaisia, jotka eivät vaikuttaneet minuun mitenkään.

[Aurelio Moschella]

Aurelio ei pitänyt äänestä jolla Julianna hänelle puhui, mutta piti kasvonsa peruslukemilla. Hän tuntui lähinnä tuijottavan Juliannan läpi tummilla, huonosti nukkuneilla silmillään. Kauniit tytöt terävillä kielillään eivät olleet hätkäyttäneet häntä enää pitkään aikaan. Useimmiten sellaiset olivat vain rasittavia, luulivat saavansa mitä vain ulkonäöllään. Mokomat hupakot. Miesten nielijät, lutk..

Aurelio keskeytti ajattelunsa, se oli turhaa. Tämä oli aivan eri asia. Julianna oli pomo ja pomoa piti noudattaa, vaikka kyseessä olisikin varsin viehättävä yksilö ja todennäköisesti pahemman luokan ihmisperse. Pomoa kun pitää kohdella kuin pomoa, oli kyseessä sitten pitsanaama tai itse Afrodite. Muikkeli kuin muikkeli, jos kyseessä oli pomo. Mutta jos Julianna olisi alainen.. Noh, ei Aurelio hänelle siltikään varmaan mitään sen kummempia selittelisi, itsepähän oli myöhässä ja Juliannan uhkaus oli ihan yleinen käytäntö perheessä.

"Oletan, että osaatte suunnitelman sanasta sanaa ja kykenette myöskin noudattamaan sen jokaista pienintäkin tärkeää yksityiskohtaa?" Julianna kysyi. Kumpa nainen vain menisi suoraan asiaan ja lopettaisi jaarittelunsa. Kuinka typerinä hän piti Aureliota ja Ashleytä? Totta kai he olivat opetelleet kaiken, tämä oli heidän, ja varmaan Juliannankin, elämänsä kohokohta! Tämän eteen oli saanut oikeasti raataa. Hitsin pimpulat vieköön, hän oli joutunut tappamaan entisen tyttöystävänsä ihan vain uskollisuustestin nimissä! Ihan niin kuin se ei olisi ollut hänelle mitään, mutta ei kai se näennäisesti ollutkaan, perhe oli Aurelion koko elämä ja hän uskoi suurta johtajaa lähes sokeasti, kuten varmasti monet muutkin jäsenet. Se autuas tunne oli varmasti lähempänä Taivasta kuin mikään muu, vaikka syntiensä puolesta Aurelio olisikin joutanut pikakyytiä paholaisen syliin.

"Mennään jo itse asiaan", hän sanoi nyökättyään Juliannan itsestäänselvyydeltä tuntuneelle kysymykselle. Samalla hän toivoi, ettei Julianna olisi oikeasti jaarittelutyyppiä, miltä hän kieltämättä vaikutti. Italiassa pomot olisivat jo kertoneet asiansa, jos hänen kiduttamistaan ei olisi otettu huomioon. Muutenkin turha sanahelinä oli kovin epäjohtajamaista.

[Julianna Provenzano]

// Olin ainakin itse ajatellut, että Ash ja Aur eivät vielä tiedä Frankowskin suostuttelusta mitään? Eli Julianna kertoo siitä heille vasta nyt. //

"Uskon niin.", Ashley vastasi. Nyökkäsin naiselle hyväksyvästi ja siirsin kysyvän katseeni Aurelioon. Mies vaikutti jotenkin pehmolta. Ashleyssä näytti olevan paljon enemmän tarmoa. Vaikka ei kumpikaan heistä mikään ihanteellinen tähän tehtävään ollut, mutta ihan kelvollisia kumpainenkin. Parempia kun ei ollut saatavilla. Mafialla oli kiireitä tällä hetkellä, sillä paljon projekteja oli menossa samaan aikaan. Osa niistä oli erittäin vaativian tehtäviä, joihin tarvittiin kokeneita konkareita. Heitä, jotka olivat palvelleet uskollisesti ja menestyksekkäästi jo kymmeniä vuosia. Niihin kuului muun muassa oma isäni, joka oli korkealla mafiapäällikön arvoasteikossa. Isä sai todella haastavia tehtäviä eikä ollut vielä koskaan epäonnistunut. Sellainen minustakin tulisi. Tämäkään tehtävä ei epäonnistuisi.

Aurelio nyökkäsi vastaukseksi ja pyysi hieman epäkohteliaasti, että menisimme jo itse asiaan. Selvä, jos mokoma niin haluaa. Olin tarkoituksella suunnitellut Aureliolle haastavamman osuuden tulevassa tehtävässä, sillä halusin nähdä oliko hänestä todella mihinkään. Ashleyhin sen sijaan luotin, hän vaikutti itsevarmalta ja kyvykkäältä. Vaikka eihän kenestäkään tiennyt ulkokuoren perusteella. Varsinkaan minusta. Paholainen enkelin kasvoilla, niin minulle oli sanottu.

"Jos niin tahdot.", lausahdin lyhyesti ja vedin viittani taskusta esiin valokuvan. Katsoin kuvaa. Poika oli mielestäni typerän näköinen, vaikka tiesin hyvin , että hän oli Serpentardissa. Tuvassa, johon ei yleensä typeryksiä päässyt. Mutta kyllähän lajitteluhattukin joskus erehtyi, eikö vain?

"Mafiapomo pyysi, että kehittäisin teille jotain haastetta muuten niin helppoon tehtävään...", aloitin hymyilin pahaaenteilevästi. "Tehtävänänne on suostutella kuvan poika mukaan tähän operaatioon, eli hänenkin on huomenna siepattava joku koulun oppilaista.mEtte saa käyttää komennuskirousta, ainoastaan suostuttelu on sallittua. Moschella, sinun tehtävänäsi on keksiä, miten saatte hänet mukaan tehtävään. Aikaa on huomisiltaan kello kuusi asti. Kysyttävää?"

Ojensin kuvan Aureliolle ja tarkkailin hänen reaktiotaan.

[Ashley Oswen]

Provenzano nyökkäsi vastaukselleni hyväksyvästi, mikä teki minut todella tyytyväiseksi. Tiesin hyvän ensivaikutelman tekevän ihmeitä ja toivottavasti tämäkin tapaus oli sellainen. Moschellakin nyökkäsi ja pyysi Provenzanon menevän huoraan asiaan. Aijai, epäkohteliasta. Vaikka toisaalta, tuskin meistä kukaan oikeasti oli hyväkäytöksinen enkelinpoikanen. Siksihän meidät oli tähän tehtävään valittu. Ei tänne mitään pehmoja päästetty rellestämään. Uskoin, että vanhempieni kuuluisuus hirveistä, vapaana leikkivistä kuolonsyöjistä oli vaikuttanut tehtävään valitsemiseen.

"Jos niin tahdot", Provenzano totesi lyhyesti ja veti viittansa taskusta valokuvan. Näin vilaukselta nuoremman pojan kasvot ja mietin, miten tuo viattoman näköinen poju mihinkään liittyi. Mutta Provenzano ei olisi ottanut asiaa esille, jos hän ei olisi selittänyt sitä. Ja aivan. "Mafiapomo pyysi, että kehittäisin teille jotain haastetta muuten niin helppoon tehtävään...", Provenzano aloitti hymyillen pahaa enteilevästi. "Tehtävänänne on suostutella kuvan poika mukaan tähän operaatioon, eli hänenkin on huomenna siepattava joku koulun oppilaista. Ette saa käyttää komennuskirousta, ainoastaan suostuttelu on sallittua. Moschella, sinun tehtävänäsi on keksiä, miten saatte hänet mukaan tehtävään. Aikaa on huomisiltaan kello kuusi asti. Kysyttävää?"

Moschella sai suunnitella suostutteluosuuden ja sehän sopi minulle. Kunhan sain tehdä osuuteni likaisesta tehtävästä, kaikki oli loistavasti. "Ei ole", vastasin kysymykseen. Provenzano ojensi kuvan Moschellalle. Yritin kurkkia pojun kasvoja kauempaa, mutta hämärä ei auttanut asiaa yhtään. Odotin siis vuoroani kädet pikimustan kaavun taskuissa.

[Aurelio Moschella]

Aurelio oli piti siitä, ettei Julianna pullikoinut vastaan. Tämä kokoontuminen ei kaipaisi yhtään sen enempää aikaa kuin sille oli varattu. Tehtävä tulisi käydä vain nopeasti läpi ja kun asiat oltaisiin sovittu, pääsisi hänkin pehkuihin tai vaihtoehtoisesti haahuilemaan siellä täällä. Se ja sama, turha jäkättäminen oli aina pahasta.

"Mafiapomo pyysi, että kehittäisin teille jotain haastetta muuten niin helppoon tehtävään...", nainen kertoi hymysuin ja jotenkin Aureliosta tuntui, että tämä kyseinen "haaste" taisi olla Juliannan oma idea. Pomo ei riskeeraisi tehtävää jollain lapsellisella haasteella. Ei varmastikaan.

Tälle oli selkeästi jokin tarkoitus. Oppilaiden sieppaamisen täytyi olla osa jotain monimutkaisempaa ja isompaa suunnitelmaa. Jotain suuremmoista. Perheellä saattaisi olla viimein mahdollisuus alistaa ministeriö polvilleen ja sitä kautta koko taikamaailma! Kun juhlat vain alkaisivat.. Niin silloin.. Silloin.. Kumpa ne jo alkaisivat!

"Tehtävänänne on suostutella kuvan poika mukaan tähän operaatioon, eli hänenkin on huomenna siepattava joku koulun oppilaista. Ette saa käyttää komennuskirousta, ainoastaan suostuttelu on sallittua. Moschella, sinun tehtävänäsi on keksiä, miten saatte hänet mukaan tehtävään. Aikaa on huomisiltaan kello kuusi asti. Kysyttävää?" Julianna jatkoi. Aurelio esitti kieltävän vastauksen. Ei Julianna kuitenkaan kertoisi.

Ja miksi hän? Ashley ja Julianna olivat varmasti paljon etevämpiä sanallisesti. Oliko tämä kosto siitä myöhästymisestä? Ei kai, ehkä. Ei Aurelio tiennyt mitä naisen päässä liikkui. Ainakin häneen luotettiin. Tai sitten Julianna halusi päästä välttämättä käyttämään kidutuskirousta.

Nainen ojensi Aureliolle kuvan tästä kyseiseltä klopista, joka sitten pitäisi narrata mukaan ja Aurelio katsoi sitä tyhjästi, hivenen halveksuvasti. Kovin kokemattomalta se näytti. Sellaiselta kunnon nyhveröltä. Nynnyltä. Niljakkeelta. Kuinkakohan pahasti tuollainen pölvästi vaarantaisi tehtävän? Mokoma idiootti ei todellakaan saisi vaarantaa hänen uraansa tai.. Aurelio kyllä näyttäisi hänelle miten.. Hmh.. Maailma toimii..

Sitten hän ojensi kuvan Ashleylle.

[Julianna Provenzano]

Tarkkailin Aurelion kasvoja hieman ylimielinen virne kasvoillani. Odotin miehen näyttävän heikkouden merkkejä, mutta pettymyksekseni niitä ei näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan mies ojensi kuvan Ashleylle. Hymähdin hiljaa. Ehkä Aurelio aikoi suostutella Ashleyn hoitamaan tehtävän puolestaan. Pehmo. Jos itse olisin ollut hänen asemassaan, olisin hyppinyt riemusta saadessani osoittaa olevani kyvykäs. Mies ei ollut innostunut, mutta toivoin todella, että hän keksisi keinon toteuttaa tehtävän. Epäonnistuminen ei käynyt päinsä. Se ei ollut koskaan ollut mafiosoille vaihtoehto. Oli joko täydellinen onnistuminen tai pelkkä onnistuminen.

Nousin ylös ja vedin hupun takaisin päähäni. "Nähdään...", sanoin avatessani portaisiin vievän oven. "Tai sitten ei.", kuiskasin ja ovi paukahti kiinni jäljessäni. Kiipesin portaat ripeästi ja avasin luukun. Vangit olisi hauska tiputtaa kuilua alas. Eihän sillä ollut enää mitään väliä, missä kunnossa he olisivat. Kunhan olivat elossa. Ainakin niin kauan, kunnes saisin luvan päästää heidät hengiltä. Tässä maailmassa oli nyt alkamassa uusi aikakausi. Oikeudenmukaisuuden aikakausi. Tosin minun oikeudenmukaisuuteni oli hippusen erilaista kuin joidenkin muiden.

Katosin aukiolta ja heilautin pedonkynnen muotoista taikasauvaani. Käteeni ilmestyi luuta. Nousin luudan selkään ja ponkaisen puiden latvojen korkeudelle. Loihdin sauvani päästä taivaan täyteen punaisia kipinöitä. Ihailkaa niitä vielä kun voittte, Châteaulaiset.