Kirjoittaja Evelyn Clément » 05 Elo 2015, 22:20
//Ah, mielikuvitus-professori ja miten suloinen ääni tällä onkaan, niin iloinen, rauhallinen ja kaikin puolin mukavalta kuulostava... hetkinen.//
"Kiitos, tai siis, tulen mielelläni," Liina sanoi ja näytti iloisemmalta. Hyvä, se olisi tarkoituskin. Ei ollut hyvä velloa suruissa ja murheissa, varsinkaan yksikseen. Tyttö tarvitsisi jotain muutakin tekemistä kuin suklaan mutustaminen ja järven rannalla haahuilu.
"Hien - ", aloitin, kun jostakin jylähti tutun kuuloinen ääni. "Neiti Lehtinen ei lähde mihinkään. Hän on alaikäinen." Liina näytti säikähtävän ääntä, mutta minä käännähdin sen suuntaan. Professori Williams Archibald, ikivanha opettaja, jonka kasvoille tuntui juurtuneen tuo suupielet alaspäin-ilme. Vaikka eihän minulla ollut mitään tuotakaan professoria vastaan, sillä olin toiminut hänenkin tunneillaan kunnollisesti ja mallikkaasti, mutta en silti olisi halunnut hänen tulevan paikalle muistuttamaan koulun säännöistä.
Minun olisi pitänyt muistaa se, toruin itseäni. Ei ollut hyväksi maineelleni unohtaa. Kouluin säännössä viisihän todetaan, ettei koulun alueelta saa poistua ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat. Minunkin oli täytynyt hakea siihen lupa tuvanjohtajaltani. Miksi ihmeessä olin mennyt unohtamaan jotain niin tärkeää?
"Päivää, professori", tervehdin Archibaldia. Käännähdin pahoittelevasti Liinaa kohti. Oli ikävää, että hänellä oli näin epäonninen tuuri. Jospa voisin puhua professorin kanssa ilman, että Liina kuulisi. Voisin mainita basiliskin kangistumisen ja sen, että tyttöhän tarvitsi mitä ilmeisemmin jotain mukavaa tekemistä.
"Menen ostamaan uuden taikasauvan, professori", tyttö vieressäni sanoi minusta hieman liian nokkavasti. Olisin kannattanut rauhallista puhumista, sillä sen avulla sai useammin paremmin viestinsä perille. Ja kuten olin olettanutkin, professori näytti hyvin vihaiselta ja ärtyneeltä ja aataminomena pomppi, kun professorin naama muuttui punaisen laikukkaaksi. Minulle tuli inhottavan syyllinen olo, vaikken ollutkaan tekemässä mitään väärää. Tai ehkäpä olin. Olin ehdottanut Liinalle Poudlardinen reissua. Ja ehkäpä tyttö sinne kovasti halusikin. Ehkäpä minun pitäisi olla hänen puolellaan.
"Neiti Lehtinen, heti sisälle!" professori älähtää. "Ja mitä neiti Clément tekee täällä?" William sanoo, kuin olisi vasta nyt huomannut, että minäkin olin olemassa. Jostain syystä jopa tajusin, että hän näytti yllättyvän paikalla olostani. Ehkäpä minä en sopinut hänen ajatuksissa tuhmiin ja sääntöjärikkoviin tilanteisiin. Hyvä.
Ja kun professori katsahtaa minua, niin tiedän, että palaset alkavat loksahdella paikalleen. Muistan, miten perso professori on makealle. Jotain etua Serpentardien juoruilijoistakin. "Pahoittelen rikkomusta professori, toivon, ettemme aiheuttaneet vaivaa. Olin juuri matkalla Poudlardineen ja näin neiti Lehtisen matkalla. Ajattelin tarjota hänelle seuraa, kun hän näytti kovin yksinäiseltä. Sehän olisi ikävää. Mutta ilmeisesti hän ei saa tulla Poudlardineen, joten minun kai täytyisi lähteä yksin, enkä oikein jaksakaan enää. Harmi, olisin niin tehnyt mieli käydä ostamassa pari pussillista Joka-maun-rakeita, siitä olisi kai riitänyt teillekin. Noh, toivottavasti saat hyvän sauvan postissa, Liina, jos et ehdi sitä muuten hakemaan. Ei sitä nyt viitsisi Englantiinkaan, Viistokujalle matkata yhden sauvan takia. Hyviä hetkiä sen suklaan kanssa, minä kai tästä sitten lähdenkin, jos sallitte, professori", paasasin ja olin tekevinäni lähtöä.
Professori näytti yhäkin vihaiselta. Yksi. Hymyilin pikaisesti Liinalle. Kaksi. Miksi edes näin tämän vaivan? Kolme. Professori tuijottaa minua tuimasti. Ihan kuin minä olisin tehnyt jotain. Katselen häntä viettomalla lapsen ilmeellä, kuin en yhtään aavistaisi noita ajatuksen poikasia tuon miehen päässä.
Ja potti tuli kotiin. "Jos neiti Clément lupaa katsoa neiti Lehtisen perään, voin ehkä päästää molemmat Poudlardineen", professori sanoi ja mikään hänen äänessään ei viitannut pieninpäänkään makeanhimoon, tai sääliin. Tätä piirrettä minä osasin arvostaa, tunteiden peittämistä. Vaikka siitä huolimatta sanat riittivät minulle. Tein kaikkeni näyttääkseni nöyrältä ja aavistuksen jännittyneeltä, kun molempien seurassaolijoiden katseet kohdistuivat minuun.
Huomasin jopa nauttivani tilanteesta ja hetken annoin sekunttien venyä, mutta sitten epäilin, että sekin tapahtui vain pääni sisällä ja avasin suuni. "Tottakai katson Lehtisen perään, professori. Emme tee mitään väärää", lupaan kiltisti ja professori katsoo minua tuimasti. "Paras olisikin", hän töksäyttää ärähtäen ja käännähtää sitten meidän luotamme.
"Hyvää päivän jatkoa, professori", toivotan hieman liian iloisesti ja saan vastaukseski vain jonkinlaisen örähdyksen. Professorin askeleet tallustavat hitaasti ja ihmettelen, miksi en huomannut, kun hän hetki sitten tuli paikalle. Kuulen kuinka hän jupisee jotain makeisista ja oppilaista, kunnes professorin selkä katoaa jonnekin kauas.
Huomaan pidättäneeni hengitystä ja huokaan yllättävän syvään. Kaikki hyvin. Joko professorilla oli parempi päivä, tai se toimi. Pitäisi kai muistaa lähettää makeisia tuollekin vanhalle höpsölle.
"Miksi professorit puhkuvat aina iloa noinkin selkeästi?" mutisen hieman sarkastiseen sävyyn, mutta jätän kysymyksen retoriseksi ja lisään : "No, suuntaamme siis Poudlardineen. Tähän suuntaan, arvon mademoiselle", sanon kädelläni osoittaen, vaikka epäilenkin tytön tietävän reitin. Kaikkihan sen tiesivät. Jopa minä, vaikken paikalla usein käynytkään.
Jostain syystä jopa tunnen itseni kummallisen aurinkoiseksi, vaikka äskeisen kohtaamisen olisi kaikin puolin pitänyt latistaa minua, eikä saada aikaan positiivisuutta. Ehkäpä tämä oli kuitenkin parempi, kuin alakulo. Minun pitäisi olla kiitollinen.
"Onko joku paikka mihin olisit innostunut menemään, siis tuon sauvasepän lisäksi?" kysäisen ja lähden talsimaan kohti velhokylää. Tällä kertaa aion ottaa oppia Hillistä. Rose saa minuunkin yleensä iloa iloisuudella ja toivon, että oma aurinkoni sädehtisi nyt Liinalle. En olekaan pitkään aikaan iloinnut iloitsemisen vuoksi, ajattelen ja hymyilen aavistuksen. Tämä päivä saisi luvan paistaa, sillä minulla oli tarmoa riittämiin.