// Peli on Elokuun 2016 kuukauden haaste, peli omana itsenään. Mukana on lisäkseni vain Gabrielle Blue. Päivämäärä on 3.9 //
Horjuin ja hypin yhdellä jalalla, yrittäessäni laittaa lenkkaria jalkaani. Lopulta sain mustan kenkäni jalkaan, ja kyykistyin sitomaan sen rusetille, solmien rusetinkin vielä, että solmu aivan varmasti pitäisi, enkä joutuisi ikävästi pysähtymään kesken matkan. Nostin toisen kengänkin käteeni, pysyen tällä kertaa paremmin paikoillani yhdellä jalalla. Viimeinkin sain molemmat kengistäni jalkoihini hyvin ja tukevasti. Varmistin vielä käsituntumalla, oliko hiukseni hyvin kiinni, kunnes poistuin Serpentardien makuusalista, kohti koulun ulko-ovia.
Sääntöjä uhmaten juoksin koulun viilehköillä käytävillä, joita ei ollut lämmittänyt ees kuumat ja aurinkoiset syyskuun päivät. Hypin portaat alas, koskien vain joka toiseen rappuseen. Päädyin siispä aulaan nopeasti, jolloin hidastin, ihan vain professoreiden varalta. Kävelin tuskin edes kuuluvin askelin kaikuvan eteisaulan poikki, raikkaaseen ulkoilmaan.
Ruoho vihersi kauniisti, eikä aurinkokaan porottanut liian kuumana pilvien takaa. Lähdin ottamaan kepeitä juoksuaskeleita, yrittäen pitää ne sellaisina, mutta pitkien jalkojeni takia vauhti kiihtyi huomaamattanikin. Katsoin hetken aikaa eteenpäin, mutta veden kimmellyksen takia jouduin kääntämään katseeni maahan. Annoin käsieni heilua vieressäni askeleiden mukana.
En tiennyt kauanko, tai pikemminkin paljonko olin juossut, mutta jalkani alkoivat jo väsyä. Samoin kylkeni, johon oli alkanut pistämään ikävästi. Vähät välitin niistä, ja kiinnitin ajatukseni johonkin mukavaan, kuten juuri lukemaan kirjaani! Tai oikeastaan kesken olevaan kirjaan, mikä muistaakseni lojui hyvin viikatulla sängylläni.
Sain pidettyä ajatukseni hetken aikaa kirjassa, kunnes ajatus kaikkosi mielestäni, ja pakostakin jouduin ajattelemaan sitä, kuinka täytyisi vielä jaksaa juosta. Ei kolme lyhyttä kilometriä voinut olla niin mahdoton saavutus! Sitä paitsi, jos nyt pysähtyisin, joutuisin tasaamaan hengitystäni moneksi minuutiksi, ja yrittää selvitä tunteesta, että joku jymisytti musiikkia liian kovaa korvieni vieressä.
Olin saapunut metsän laitaan, juostuani luultavasti vasta alle kolme kilometriä. Alle kolme kilometriä, tasaisella maalla! Kuntoni oli tosiaankin huono, kuka tahansa muu olisi pystynyt parempaan. Aloin kuitenkin hiljentämään vauhtiani, muuttaen sen erittäin hitaaksi kävelyksi. Kuten olin jo ennustanut, sydän hakkasi lujaa rinnassani, ja päässä jyskytti. Mutta se oli juoksemisen arvoista. Ainakin kunto paranisi, ja ehkä joskus tuo tunne tulisikin vasta kymmenen kilometrin jälkeen. Ehkä se oli vain toiveajattelua, mutta ei mahdotonta. Hymyilin heikosta saavutuksesta huolimatta hieman vinohymyäni.
