Uusia versoja

[Lucy Beckett]

//Lucy ja Damian Beckettin uuden lukuvuoden aloituspeli, joka sijoittuu koulun kasvihuoneille ensimmäiselle kouluviikolle. Äänimaisema//

Kasvihuoneiden tunnelma tuntui kotoisalta ja rauhoittavalta. Kasvihuoneilla puuhaileminen oli rentouttavaa ja sai ajatukset pois harmailta kiskoilta. Kouluun palaaminen oli ollut vaikeaa kaiken viimevuotisen takia. Häntä pelotti yhä, ja vaikka hän tiesi, ettei koululla ollut enää mitään pelättävää, säpsähteli hän silti pienimmästäkin yllättävästä äänestä tai liikkeestä. Se menisi ohi, hän vakuutteli itselleen. Koululla ei ollut enää pimeyden velhoja, ei ollut enää mitään pelättävää. Pahoja asioita ei tapahtuisi. Hän ei löytäisi haavoittuneita opiskelijatovereita, häntä ei ahdistettaisi seinää vasten... Ei. Tänä vuonna hän saisi tehdä sitä, mitä oli kouluun tullut tekemäänkin: opiskella. Opiskella kunnolla. Opiskella niin, että isä voisi olla hänestä ylpeä. Ja hän itse myös.

Kello oli ollut jo yli kuuden, kun Lucy oli viimein suunnannut kohti kasvihuoneita saatuaan läksynsä tehtyä. Nyt hänellä olisi aikaa puuhastella kasvien kanssa, suunnitella, mitä hän haluaisi penkkiinsä istuttaa. Hän oli vaihtanut koulupuvun pois ja kiskonut ylleen ruskeat housut, punaisen villapaidan ja mukavat, käytännölliset, vaelluskenkämäiset nilkkurinsa, joita hän usein piti puutarhassa ilman viiletessä. Tummanruskeat kiharansa hän oli sitaissut sotkuiselle poninhännälle sen enempää huolittelematta: kunhan pysyisivät poissa kasvoilta, niitä ei viitsisi multaisilla käsillä olla jatkuvasti sörkkimässä korvan taa.

Arvioiden hän katseli penkkiään. Mitä tänä vuonna? Jotain, mikä menestyisi kasvihuoneessa syksyllä ja talvella. Mitä hän istuttaisi? Ajatus harhaili aamuiseen kirjeeseen. Tänään oli ollut harmistuttavien uutisten päivä. Huokaus karkasi Lucyn huulilta, kun hän katseli kuivaa multaa penkissään kädet lanteillaan. No, joka tapauksessa hän ei voisi kylvää tuohon mitään, ennen kuin olisi vähän möyhinyt kesän yli seissyttä maata. Hän asteli hakemaan laatikosta tarvitsemansa työkalut ja kyykistyi palstansa viereen. Hän ei voinut olla ujuttamatta sormiaan mullan lomaan. Kaiken tämän uuden ja muutoksen keskellä multa sentään tuntui tutulta ja turvalliselta, muuttumattomalta, vaikka senkin oli aika ottaa vastaan uudet siemenet ja kasvattaa niistä jotain kaunista. Muutoksia. Ankea ja autio palsta puskisi sekin pian uutta vihreää, kunhan se vain saisi hieman aikaa ja huolenpitoa.

[Damian Beckett]

Kasvihuone, vaikka olikin valoisa, tarjosi lehvästöissään useita oivallisia paikkoja piiloutua. Damian seisoi hiljaa, hievahtamatta taikakasvien kätköissä. Hän nautti sisarensa katselemisesta tämän huomaamatta, ja varsinkin näin kasvihuoneilla, sillä olihan se ehkä heille ominaisin paikka kaikista koulun maista. Damian näki, että jokin vaivasi Lucya. Huoleton ja iloinen Lucy oli jo pitkän aikaa ollut hyvin harvinainen näky, ja vaikka sisaren suru ja murhe saivat Damianin tuntemaan itsensä tarpeelliseksi (se oli kovin kiero mielihyvän lähde, kyllä hän sen itsekin tiesi), hänen oli ajoittain kova ikävä Lucyn ihastuttavan viattomuuden aikaa.

Koulun viime keväiset demonit leijailivat kyllä yhden jos toisen päällä yhä edelleen. Damianin oli onnistunut pysytellä melko etäällä tapahtumista, mutta ne olivat vaikuttaneet sitäkin vahvemmin Lucyyn. Tytön oikeellisuuden tunto, sekä kovat sanat pimeyden taikuudesta ja sen harjoittajista oli saanut välillä Damianin korvat punottamaan. Kuitenkin Lucyn näkeminen kaiken sen kauhistuksen keskellä. Se oli ollut Damianille yksi vaikeimmista paikoista, missä hän oli siihen mennessä koskaan elämässään ollut. Onneksi, ja sitä Damian toisteli itselleen toisinaan vieläkin, mitään pahaa, mitään peruuttamatonta, ei ollut tapahtunut.

Viuuuuh-mmmph!
"Auh!"
Kasvi, jonka suojissa Damian oli seissyt, kyllästyi toimimaan näköesteenä ja pamautti lonkerollaan nuorta miestä äkkiarvaamatta kylkeen. Se sai Damianin liikahtamaan varsin ripeästi kauas sen kantoetäisyydeltä. Hän seisahtui kylkeään hieroen Lucyn palstan nurkalle.
"Sisar, näytät viehättävältä, kuten tavallista", hän sanoi hymyillen pienesti. Kasvi viuhtoi yhä menemään hänen takanaan.

[Lucy Beckett]

Lucy säpsähti seisaalleen kuullessaan yhtäkkiä liikettä kasvien kätköistä. Sydän tuntui hyppäävän kurkkuun saaden hänet hypähtämään sivuun säikähtäneenä. Lattialla ollut saviruukku kellahti kumoon ja kopsahti halki. "Damian!" Lucy älähti ja loi isoveljeensä tuiman katseen, sellaisen, joka luodaan veljeen, jolla on tapana tehdä tuollaisia hulluuksia, mutta jolle ei tosissaan voi olla vihainen. "Olet onnekas, etten kironnut sinua", hän heitti puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan. "Ollaanpa sitä muodollista, oi, veli hyvä..." hän vastasi liioitellen. "Viehättävältä, joo, kuten aina puutarhavaatteissa ja yltä päältä mullassa", hän naurahti. Damianin näkeminen piristi ja sai pienen, kiusoittelevan hymyn nousemaan suunpieleen. "Mitä sinä täällä toimitat? Aiotko laittaa oman palstan pystyyn?" Lucy kyseli veljeltään ja katsoi tämän ohi taaempana viuhtovaa kasvia meinaten jo sanoa siitä jotain, mutta muuttaen mielensä. Kyllä Damian osaisi varoa. Ilmaa viuhtovien lonkeroiden sijaan hän siirsi katseensa hajonneeseen ruukkuun. Äh, Damian, katso nyt, mitä teit!

[Damian Beckett]

"Ajattelin, että saattaisin löytää sinut täältä", Damian myönsi, varoen visusti katsomasta ketjuun Lucyn kaulassa. Damian oli viime vuonna antanut sisarelleen lahjaksi korun, johon oli loihtinut melko vahvan (vaikka itse sanoikin) jäljitysloitsun. "Totta puhuakseni tulin myös nipsaisemaan muutaman verson paristakin kasvista. Liemiä varten."

Liemiäpä hyvinkin. Damianin suuruudenhullu yritys kehittää toimiva mielenkääntöliemi ei ollut ottanut tuulta alleen, eikä kirjastosta löytynyt enää apua. Liemi oli myös kokeellisuudesta huolimatta varsin arveluttava, ettei professoreiltakaan oikein voinut kysyä neuvoja. Hän ei ollut sentään täysin lannistunut. Damian oli päättänyt edetä tekemällä pienempiä eriä (hän oli tätä varta vasten ajatellen ostanut kokonaisen sarjan kooltaan huomattavasti koulun vaadittua kattilaa pienempiä patoja), ja kokeilla erilaisia yhdistelmiä. Sitten, kun hän onnistuisi luomaan koostumukseltaan oikeanlaisen seoksen (joka ei räjähtäisi, sulattaisi kattilaa, löisi kipinöitä, tai saisi kattilaa pyörimään paikallaan ympyrää), tulisi seuraava ongelma: mihin testata. Mutta, koska se ongelma häämötti vielä melko kaukana horisontissa, Damian antoi sen vielä toistaiseksi kyteä ajatuksissaan.

"Nyt kun kerran olen täällä, voinen kysyä, arvon sisar, että millainen viikkosi on ollut?"

[Lucy Beckett]

"Äh, Daim, älä viitsi. Oletkohan sinä oikein koskaan tosissaan?" Lucy huokasi hymyillen ja puisti päätään kevyesti. Tätähän tämä aina oli, Damian laskemassa leikkiä, omalla omituisella tavallaan kiusaamassa pikkusiskoaan niin kuin pienestä pitäen. Lucy kohautti harteitaan ja pyyhkäisi multaiset kätensä huolimattomasti housuihinsa. Kuiva multa karisi käsistä. "Siinähän tuo", hän vastasi pohtien, mitä sanoisi. Niin moni asia painoi hänen sydämellään. Tuntui kuitenkin helpottavalta, että Damian oli siinä. Vaikka Damian olikin välillä hyvin... Damian, Lucy ei hetkeäkään, ei milloinkaan epäillyt, etteikö hänen veljensä olisi aina hänen tukenaan ja etteikö Damian kuuntelisi, mitä hänellä oli sydämellään - oli se sitten kuplivan hupsua tai riippuvan raskasta.

Hän vilkaisi vielä uudemman kerran hajonnutta ruukkua, otti taikasauvan vyöltään ja pyöräytti ruukun ehjäksi. "Entistus", sana tuntui suussa niin tutulta, mutta hän huomasi lisäävänsä siihen ranskalaisen painotuksen kuin kiusallaan, mutta myös harjoitellakseen. Vaikka hänen ranskansa olikin parantunut vuoden aikana huimasti, oli silti helpotus saada puhua Damianin kanssa kunnollista englantia.

Nostaen ehjän ruukun lattialta läheiselle hyllylle turvaan uusilta vahingoilta hän katsoi veljeään hieman mietteliäs ilme kasvoillaan. Tummat kulmat painuivat kevyesti kurttuun. "Tuntuu oudolta olla täällä taas. Kaiken sen jälkeen..." hän antoi lopun haipua pois. Damian tiesi kyllä. Ei hänen tarvinnut lausua ääneen viime lukuvuoden kauheuksia. Hän pakottautui jatkamaan kevyemmin. "Tuntuu oudolta mennä kuudesluokkalaisten kanssa tunneille... tai siis viime vuoden kuutosten. Tuntuu, että minua tuijotetaan", Lucyn katse oli valunut ajatusten mukana jonnekin kaukaisempaan kasvipenkkiin, käsi hakeutunut tiedostamatta hipelöimään Damianin antamaa korua, josta oli tullut hänen räplättimensä. "Vaikka eivät he kai. Suurin osa ei varmaan edes tunne minua. Ja mitä sitten...? Tänä vuonna saan opiskella kunnolla", hän yritti hymyillä.

Luokalle jättäytyminen oli ollut Lucylle raskas päätös. Vaikka S.U.P.E.R.-kokeet olivat menneet olosuhteisiin nähden ihan hyvin, hän ei kokenut, että olisi oikeasti omaksunut seitsemännen vuoden oppimäärästä juuri mitään. Kaikki oli ollut joulun jälkeen niin sirpaleista ja sumuista. Pimeyden voimilta suojautumisesta ei voinut edes puhua. Hän ei ollut käynyt tunneilla. S.U.P.E.R.:eissa häneen oli iskenyt paniikki ja ajatus oli lyönyt aivan tyhjää. Hän ei edes halunnut muistella naurettavaa kahden lauseen esseevastaustaan jättiläisistä. Kotona Lucyn päätös uusia seitsemäs luokka oli suhtauduttu hyvin ristiriitaisesti: vaikka vanhemmat, etenkin isä, yrittivät esittää tukevansa tyttärensä päätöstä ja hyväksyvänsä sen, Lucysta tuntui silti, että hän oli epäonnistunut ja pettänyt heidät.

[Damian Beckett]

"Tai ehkä he tosiaan tuijottavat sinua", Damian sanoi yhtäkkiä vakavasti. "Silloin he ajattelevat 'tuossa on se viime vuotinen korp...' äh, anteeksi, 'serdaigle, se joka suoritti uskomattoman määrän S.U.P.E.R.'ejä, ja halusi silti jatkaa opintojaan. Mikä hikipinko, vaikka onkin pirun nätti!'"
Hän tiesi olevansa kaavoihinsa kangistunut, muttei kertakaikkiaan osannut olla hieman kujeilematta sisarensa seurassa.
"Olen kanssasi kuitenkin samaa mieltä", Damian sanoi hetken naureskeltuaan, ja kuroi heidän välimatkansa umpeen puristaen sisarensa tiukkaan halaukseen. "On kummallista olla täällä taas. Olisi vielä ehkä kummallisempaa olla taas Tylypahkassa. Ikävöitkö sinä koskaan sitä?"
Hänellä itsellään oli kovin monenlaisia muistoja tuosta vanhasta linnasta Skotlannissa. Luihuisen tupa oli ollut hänelle samalla omiaan, mutta myös paikoitellen varsin ikävä paikka.

Damian suukotti Lucyn otsaa.

[Lucy Beckett]

Isoveljen sanat saivat Lucyn vaivaantumaan, vaikka hän tiesi veljensä vain kiusaavan. Halaus tuntui kuitenkin hyvältä ja tervetulleelta korvaukselta hieman ikävästi pistäneistä sanoista. Lucy halasi tiukasti veljeään. Oli sentään jotain, joku, johon saattoi luottaa.

Lucy huokasi. Niin, Tylypahka... Serdaiglen tornissa ei loppujen lopuksi ollut kovin erilaista kuin korpinkynnen tuvassa. Täällä ei vain ollut hänen tupatovereitaan ja ystäviään. Kesäloman pari Englannissa vietettyä viikkoa olivat olleet aivan liian lyhyet. Samalla oli kuitenkin tuntunut vieraalta kertoa ystävilleen lukuvuoden tapahtumista ja nähdä heidän järkyttyneet ilmeensä. Silloin hän oli tuntenut itsensä vieraaksi ystäviensä seurassa. "Mmh... Tylypahka", Lucy mutisi ja irrottautui veljensä halauksesta. "Totta kai minä ikävöin sitä, mutta jollain tavalla se tuntuu jo kaukaiseltakin. En minä enää tänä vuonna olisi palannut sinne kuitenkaan. Kykkisin nyt varmaan isän apuna kaupassa, jos... tilanne ei olisi nyt tämä", Lucy kohautti olkiaan ja hymyili. Ei ajatus kaupassa auttamisesta ollut ollenkaan kamala. Sitähän hän oli tehnyt kesät muutenkin, ja hän tiesi kyllä, että perheen yrttipuoti saattaisi - ja suurella todenenäköisyydellä olisikin - hänen tulevaisuutensa, ainakin tavalla tai toisella. Yksin Damianille isä ei sitä koskaan suostuisi jättämään, elämäntyötään.

Kuin perheen ajatteleminen olisi saanut lampun syttymään Lucyn hiuspehkon kiehkuroissa hän tuntui muistavan jotain. "Ai niin, äidiltä tuli kirje tänään", hän ilmoitti pirteästi ja kumartui laukkunsa puoleen. Pirteys haihtui kuitenkin pieneen epävarmuuteen. "En oikein tiedä, miten tämän ottaisi. Äiti kertoi lähteneensä Kroatiaan. Tutkimusjuttuja. Ihan lyhyt matka vain, korkeintaan muutama viikko. Hän lupasi olla syyslomalla kotona, jotta kaikki syystyöt saadaan tehdyksi", Lucy selitti ojentaen kirjettä Damianille. "Tämä tuli kuitenkin niin äkkiä. Tiesitkö sinä tästä? Mainitsiko äiti sinulle jotakin?" Lucy yritti vaikuttaa reippaalta, mutta todellisuudessa hän ei voinut olla olematta huolissaan. Olihan ihan normaalia, että äiti reissasi tutkimusmatkoillaan, mutta yleensä hän kertoi niistä etukäteen. Itsepintainen ajatus, että kotona oli tapahtunut jotain, kiusasi Lucya. Vaikkei olisi tapahtunutkaan, miksei hänelle oltu kerrottu äidin matkasta?

[Damian Beckett]

"Mitä? Ei, en tiennyt", Damian vastasi hämmentyneesti, otti kirjeen ja lisäsi sitten mitään ajattelematta, puolihuolimattoman ilkeästi: "Ehkä heille on tullut riitaa isän kanssa."
Hän vaihtoi äänenesävyään kuitenkin sanojen mahdollisen vaikutuksen ymmärrettyään, ja loi Lucyyn lyhyen, rauhallisen katseen. Äänessä oli kuitenkin se hippunen halveksuntaa, jota hän ei pystynyt (tai edes halunnut) peittää, vaikka hän tiesikin, ettei Lucy pitänyt siitä:
"Mutta äitikö todella ärtyisi isäukkoon... Tuskin vain. Kroatiassa on ollut joku vastustamaton lörppölullukka, ja isä on vain jäänyt toistaiseksi toiseksi. Kyllähän sinä tiedät äidin."
Häntä hymyilytti ajatus joka tapauksessa. Isän mahdollinen mielipaha ei todellakaan harmittaisi häntä. Silmäiltyään kirjeen loppuun, Damian totesi sen sävyn hyvin tavalliseksi. Äiti kehotti olemaan huoleton. Lucy ja Damian olivat sitä paitsi laskeneet jo pitkään leikkiä, että äiti varmasti kyllästyisi maalaiseloon jossain kohtaa, sillä hänen jalkansa olivat luodut vaeltamaan.

[Lucy Beckett]

Lucy mulkaisi Damiania ja otti kirjeen tältä. "Damian, jos edes yrittäisit, isän hermot eivät olisi aina niin kireällä kanssasi", hän huoahti. Isän ja Damianin välit eivät olleet varsinaisesti ainakaan parantuneet kesälomalla. Hän livautti kirjeen takaisin laukkuunsa. "Saat sen kuulostamaan siltä kuin äiti olisi juossut jonkun... jonkun miehen perään. Tiedät kyllä, että he rakastavat toisiaan", Lucy sanoi paheksuen Damianin harkitsemattomia sanoja. Äiti ei tekisi sellaista. Perhe oli aina ollut äidille tärkeä, ja aina hän oli palannut matkoiltaan kotiin samana, hieman omalaatuisena itsenään, niin kuin nyt tutkimustyölle elämänsä omistanut noita vain on.

"Mistä äiti ja isä edes olisivat riidelleet? Eiväthän he..." Kyllähän he. Kyllä Lucy sen tiesi. Vaikka äidin ja isän välit lämpivät olivatkin, ei Lucy voinut valehdella itselleen, etteivätkö hänen vanhempansa myös välillä riitelisi. Sillä riiteliväthän he. Välillä niinkin, että unohtivat loitsia metelin kuulumattomiin. Damianin ja Lucyn ensimmäiset kouluvuodet olivat olleet myrskyisimpiä, ennen kuin äiti lähti pidemmille matkoilleen. Isä oli hermostunut Damianin luihuisuudesta, ja äiti oli yrittänyt puhua miehelleen järkeä. Lucy oli melko varma, vaikka sitä olikin vaikea myöntää, että kotona vallinnut kireä ilmapiiri jonkin typerän tupakysymyksen vuoksi oli ollut yksi syy siihen, että äiti oli lähtenyt reissaamaan.

"Voisiko se olla jotain puotiin liittyvää?" Lucy kysyi varovasti. Hän kielsi itseään ajattelemasta, että riidan olisi aiheuttanut jokin heihin ja opiskeluun liittyvä asia. Ajatus vanhempien mahdollisesta riidasta kalvoi häntä, ja hän päätti kirjoittaa isälle. Jos puodin kanssa oli jotain ongelmia, hän haluaisi tietää niistä. Hänen olisi saatava tietää niistä, jos isä joskus aikanaan aikoi siirtää puodin hänen vastuulleen.

[Damian Beckett]

"En tarkoittanut sitä... sillä lailla. Minä en ajatellut ketään toista miestä", Damian sihahti takaisin, mutta nielaisi sitten, kuin yrittäisi nielaista kiukkunsa, ja seisoi hetken tuppisuuna. Jos äiti todella joskus jättäisi isän, Damian ei voisi, hassua kyllä, antaa sitä äidille koskaan anteeksi. Isä nyt voisi painua vaikka maan alle, se ei hetkauttaisi Damiania muuten kuin Lucyn surun ja ikävän kautta, mutta jos äiti toimisi väärin.... Damian ei kestäisi sitä. Pelkkä ajatuksin viilsi syvästi. Tunne oli vähän samanlainen kuin... jos Lucy ei olisi hänelle rehellinen.

"Olen pahoillani, Lucy. Oikeasti", Damian sanoi lopulta. "Eiväthän he välttämättä edes riidelleet. Voi ihan hyvin olla niin, että äiti innostui jostain mitättömän pienestä artikkelista Profeetassa, tai Kodin yrttilehdessä, ja päätti sen enempää miettimättä lähteä. Me puhumme nyt kuitenkin äidistä."
Suuhun oli kuitenkin jäänyt nielaisusta huolimatta ikävä maku. Niinpä Damian lisäsi vielä, katsomatta suoraan Lucyyn:
"Jos olisin sinä, minä en ehkä kirjoittaisi isälle. Jos jotain on tapahtunut, uskotko, että hän kertoisi sen totuudenmukaisesti?"
Jos jokin riita oli ollut, Damian oli varma, että se oli isän aikaansaama.