Teltanpystytystä ja takelleltuja tunteita

[Elicia Beaudouin]

// Elicia Beaudouinin ja Sonia Cartierin välinen peli, joka sijoittuu huispauksen MM-kisojen pronssiottelun iltaan. //

"Tiesitkö, että ei ole olemassa sellaista kuin 'intian kieli' ja Intiassa puhutaan yli neljääsataa kieltä, hindiä, kannadaa, malajalamia, tamilia, sanskritiä, urdua..." Elicia luetteli innoissaan kävellessään alas huispausstadionin portaita, jotka oli päällystetty purppuranpunaisella matolla. Vaikkei Elicia ollutkaan mikään suuri huispausfani, hän oli tullut katsomaan huispauksen maailmanmestaruuskisoja yhdessä ystävänsä Sonia Cartierin kanssa.

Queyrasin luonnonpuisto oli täynnä ääniä - pronssiottelun voittaneen Etiopian kannattajien riemukasta laulua, kaikista maailman maista tulleiden vieraiden keskustelua ja naurua, fanituotteita ja muuta krääsää myyvien noitien ja velhojen mainoshuutoja sekä ilotulitusten pauketta. Laskeuduttuaan stadionilta leirintäalueelle päin virtaavan ihmismassan joukkoon Elicia tarttui Sonian käteen, ettei vain kadottaisi tuota. Perhoset lepattivat taas Pouffsouffletytön vatsassa ja tätä jännitti - hän oli viimeisimmässä kirjeessään sanonut Sonialle aikovansa kertoa tälle jotain kun he tapaisivat, ja se "jotain" oli se, että Elicia oli tyttöjen ensimmäisestä tapaamisesta lähtien ollut ihastunut tuohon. Vielä siihen ei ollut tilaisuutta, mutta ennen pitkään kyllä.

Lyhtyjen valaisema polku metsän läpi taittui nopeasti ja hetken kuluttua tytöt löysivät leirintäalueelle heille varatun paikan. Muut alueella olijat olivat jo pystyttäneet omat telttansa ennen ottelun alkua, minkä Elicia huomasi olleen järkevää - yöhämärässä teltan pystyttämisestä tulisi hieman hankalaa, varsinkin kun heidän piti tehdä se käsin, ilman taikuutta, jästienvastaisten turvatoimien vuoksi. Elicia oli teltan pystyttämisen sijaan nähnyt saksalaisia tuttujaan, joita oli saapunut Ranskaan suurin määrin Saksan heikosta menestyksestä huolimatta.

Elicia irrotti hellästi Sonian kädestä, laski selkäreppunsa maahan ja alkoi etsiä sieltä telttaa. Elicia oli itse käynyt ostamassa retkeä varten jästien teltan, johon oli pyytänyt äitiään tekemään laajennusloitsun, jotta hän ja Sonia mahtuisivat olemaan teltassa mukavasti. Hetken kaiveltuaan Elicia löysi teltan - se oli tavallinen tummansininen kupoliteltta, jonka mukana tuli kaiken maailman kaarien ja koukkujen ja tappien lisäksi pystytysohjeet, mistä Elicia oli kiitollinen - hän ei varmasti olisi osannut koota telttaa ilman niitä.

"Hei tytöt!" Elicia kääntyi katsomaan taakseen. Kaksi selvästi humaltunutta nuorta velhoa istuivat telttansa edessä ja näyttivät ryypiskelevän tuliviskiä. "Tulkaa meiän telttaan nukkumaan", toinen velhoista sammalsi ja iski kömpelösti silmää. Elicia pyöräytti silmiään ja alkoi puhua pojille saksaa, niin kuin hän usein teki, kun halusi häätää epämiellyttäviä ihmisiä luotaan. Kuten Elicia oli toivonut, pojat mutisivat jotain vaivaantuneina ja lähtivät sitten tiehensä - luultavasti etsimään lisää juotavaa. "Kielitaidosta on aina hyötyä", Elicia sanoi ja virnisti Sonialle. "No niin... eli ensin levitetään sisäteltta neliöksi ja kiilataan se kulmista maahan", hän sanoi teltan kokoamisohjeita silmäillen.

[Elicia Beaudouin]

// Jee, kiva kun vastasit! Ja ei mitään, itsellänikin on ollut vähän kiireitä viimeaikoina. //

"Olisimme voineet kysyä olisivatko he halunneet antaa telttansa meille. Varmasti sellaiset herrasmiehet olisivat mielellään nukkuneet taivasalla", Sonia sanoi. Elicia naurahti ehdotukselle. "Ehkä, mutta heidän telttansa olisi varmaan vaan haissut viinalta ja hieltä", Elicia tuumasi irvistäen. Hän nukkui kyllä mieluummin omassa upouudessa teltassaan, Sonian kanssa. Ajatus sai perhoset lepattamaan tytön vatsassa jo luultavasti miljoonatta kertaa sinä päivänä ja hölmön hymyn nousemaan tämän kasvoille.

"Sisäteltta... Se on varmaan tämä?" Sonia sanoi ja nosti esille kankaanpalan. "Varmaan", Elicia sanoi ja levitti kankaan neliöksi maahan vanhemman tytön avustuksella. "Ainiin, minä muuten keksin sinulle vihdoinkin sen lempinimen", Sonia sanoi yllättäen. "Ai?" Elicia kohotti katseensa Soniaan uteliaana. "Miten olisi Elicious? Siis niin kuin Elicia ja delicious", punapää sanoi. "Elicious?" Elicia toisti nauraen. "Ethän sinä edes tiedä maistunko minä hyvältä", Elicia kiusoitteli, tajusi sitten mitä sanoi ja tunsi poskiensa punehtuvan nolostuksesta. Onneksi oli jo aika hämärää.

"Näillä tämä varmaan kiilataan kiinni", Elicia vaihtoi aihetta nopeasti ja poimi maasta muutaman tapin. Vaan millä tapit saataisiin uppoamaan maahan? Settiin ei näköjään kuulunut mitään vasarantapaista. Elicia nousi seisomaan ja katseli ympärilleen huultaan purren. Hetken ympärilleen katseltuaan Elicia huomasi vähän matkan päässä noin nyrkinkokoisen kiven. Se saisi luvan kelvata. Pouffsouffletyttö kävi poimimassa kiven ja alkoi hakata ensimmäistä tappia maahan, koittaen olla lyömättä itseään sormille.

Saatuaan sisäteltan kiilattua maahan kiinni jokaisesta kulmasta Elicia silmäili taas kokoamisohjetta. "Sitten kasataan kaaret ja asetetaan ne kannattelemaan sisätelttaa pujottamalla ne kaaritunneleihin", tyttö luki ja haroi mustia hiuksiaan. Tästä tulisi ehkä hieman hankalampaa. Harmi, ettei vain voinut käyttää taikuutta. Vaikka ei Elicia koskaan ollut kokeillut teltanpystytysloitsua. Hän vain tiesi sellaisen olevan olemassa. Eikä Elicia olisi edes saanut taikoa Châteaun ulkopuolella, alaikäinen kun oli.

Elicia katsahti Soniaa - tuon silmät näyttivät tuikkivan iltahämärässä kuin tähdet ja kevyt tuulenvire leikitteli tytön punaisilla hiuksilla. Sonia oli niin sievä. Niin sievä, että Eliciaa alkoi epäilyttää ettei hän loppujen lopuksi uskaltaisikaan sanoa mitään, vaikka oli koko kesän miettinyt asiaa ja valmistautunut kuvittelemalla päänsä sisällä miljoonia erilaisia skenaarioita. Elicia laski katseensa ja vasta tuijotettuaan kaarikeppejä hetken aikaa mitäännäkemättömin silmin hän huomasi uppoutuneensa ajatuksiinsa ja unohtaneensa mitä olikaan tekemässä. Hän räpäytti silmiään muutaman kerran hämmentyneenä. Ai niin. Se teltta.

[Elicia Beaudouin]

// Sori kun kesti vastaamisessa, olin Japanissa ja kesti vähän saada mitään aikaiseksi Suomeen palaamisen jälkeen :'DD //

"Öh, ovatko nämä oikein kasattu?" Sonia kysyi ja esitteli kasaamiansa kaaria. "Kyllä kai", Elicia sanoi - hän ei ollut itsekään aivan varma, mutta pian se selviäisi. Elicia tarttui telttakankaaseen ja alkoi vanhemman tytön avustuksella pujottaa ensimmäistä kaarta sisään kaaritunneliin. Työskentely jatkui hiljaisissa merkeissä eikä Elicia voinut olla huomaamatta jännittynyttä tunnelmaa hänen ja Sonian välillä ja sitä, että punapää vältteli katsekontaktia. Elicia kirosi itsekseen äskeistä typerää lipsautustaan ja yritti keksiä jotain sanottavaa tunnelman keventämiseksi, mutta hänen päänsä löi tyhjää.

"Onko sinullakin huono olo?" Sonia kysyi yhtäkkiä. Elicia kohotti katseensa Soniaan ja katseli tuota tarkkaavaisesti. "Tai siis, ei minullakaan huono olo ole. Vähän hassu vain. Mietin että ehkä niissä noidankattilakakuissa oli jotain... Tai ei mitään, unohda koko juttu. Mitäs seuraavaksi?" Elicia tunsi itsensä hieman huojentuneeksi - ehkä outo tunnelma johtui vain Sonian huonosta olosta, ei Elician äskeisestä typerästä lipsautuksesta. Samalla hän oli kuitenkin huolissaan tytöstä. Oliko tuo vilustunut? Elicia puri huultaan, konttasi lähemmäs Soniaa ja nosti kätensä koskettamaan tuon otsaa.

"Ei sinulla minusta ole kuumetta", Elicia sanoi. "Mutta sinun poskesi punoittavat vähän", Elicia huomasi ja tunsi omia poskiaan kuumottavan myös - Sonia oli niin sievä, ja niin lähellä. Elicia puri huultaan ja laski kätensä alas, huokaisi, konttasi reppunsa luo ja otti sieltä vesipullon, jonka hän ojensi Sonialle kontattuaan takaisin tämän luo. "Lepää sinä vähän, minä kokoan teltan loppuun. Siinä ei mene enää kauan", Elicia sanoi, hymyili Sonialle pienesti ja alkoi pystyttämään sisätelttaa sujautettuaan viimeisetkin kaaret paikalleen.

Pimeys oli jo laskeutunut Queyrasin luonnonpuiston ylle, mutta lukuisat lyhdyt, satunnaiset ilotuliteraketit ja taivaalla hohtava kuu loivat sen verran valoa, että Elicia sai sisäteltan pystytettyä. Sen jälkeen hän laittoi ulkoteltan sisäteltan päälle, kiinnitti sen kulmista maahan tapeilla, ja kiinnitti lopuksi vielä teltan siitä lähtevistä naruista kiinni maahan. Elicia otti muutaman askeleen taaksepäin ja katsoi lopputulosta tyytyväisenä. Ei ehkä ihan partiolaissuoritus, mutta kyllä teltassa nukkua saattaisi.

"Valmista", Elicia ilmoitti innoissaan Sonialle ja viittelöi tuon menemään ensin sisään telttaan. Elicia kömpi sisään tuon perässä ja katseli ympärilleen - vaikka teltta oli ulkoa katsottuna aivan tavallisen jästiteltan kokoinen, oli se sisältä suunnilleen kerrostaloyksiön kokoa ja sisälsi vieläpä keittiön ja kylpyhuoneen. Koska teltta oli upouusi ei sitä vielä oltu oikein sisustettu eikä sitä voinut sanoa kotoisaksi, mutta Elicia arveli että he pärjäisivät ilman sen kummempia huonekaluja. Olihan heillä kuitenkin makuupussit joissa nukkua.

"Haluatko jäädä lepäämään vai mennäänkö vielä kiertämään kojuja?" Elicia kysyi Sonialta. "Voidaan myös tehdä nuotio teltan ulkopuolelle ja paahtaa vaahtokarkkeja jos haluat", hän lisäsi ja punehtui hieman poskistaan - yhdessä hänen etukäteen mietityissä skenaarioissaan tunteiden paljastus oli tapahtunut juuri nuotion äärellä. Pouffsouffletyttö ravisteli fantasiat pois päästään ja keskittyi kuuntelemaan Sonian vastauksen.

[Elicia Beaudouin]

"Oletko sinä vielä kiertänyt kojuja?" Sonia kysyi. "Minä, Nic ja Benny-eno kiersimme ne jo kun tulimme, mutta voin kyllä tehdä sen uudestaan jos sinä haluat. Mutta nuotio ja vaahtokarkitkin kuulostavat hyviltä", tämä sanoi. "Joo, katselin niitä vähän saksalaisten ystävieni kanssa", Elicia vastasi. Niin, he olivat kyllä kierrelleet kojuja, mutta olivat enemmän keskittyneet kuulumisten vaihtamiseen ja juoruamiseen kuin ostosten tekemiseen. Eliciasta olisi ollut kiva vielä käydä kiertelemässä kojuja paremmin, mutta ehtisihän hän käydä huomennakin ennen kultaottelua - tai sen jälkeen.

"Tehdään siis nuotio", Elicia sanoi innoissaan, tarttui Sonian käteen ja veti tämän perässään ulos teltasta. "Me tarvitaan kiviä reunustamaan nuotio sekä polttopuita", Pouffsouffletyttö selitti. "Minä voin vaikka hakea kiviä puron luota. Etsitkö sinä sillä välin jotain risuja ja keppejä polttopuiksi?" Elicia pyysi Sonialta.

Puiston äänet vaimenivat hieman kun Elicia käveli leirintäalueelta puroa kohti. Hän mietti Soniaa ja piti itselleen jälleen kerran henkisen kannustuspuheen. Hänen oli nyt vain tehtävä se. Sanoa, että hän piti Soniasta enemmän kuin ystävänä. Hän oli kuitenkin ollut jo puoli vuotta ihastunut tyttöön ja sen salaileminen... se oikeastaan sattui. Jos Sonia sanoisi, ettei tunne samoin Eliciaa kohtaan... no, sille ei kai voisi mitään. Mutta jos Sonia pitäisikin Eliciasta takaisin...

Purosta nousi usvaa ja se näytti todella kauniilta kuun loisteessa. Elicia käveli lähemmäs ja polvistui puron reunalle. Vesi oli niin kirkasta, että hän näki kivet puron pohjalla. Pouffsouffletyttö upotti kätensä viileään veteen ja poimi sylillisen noin nyrkinkokoisia kiviä. Märät kivet kastelivat Elician t-paidan, mutta se tuntui oikeastaan mukavalta, päivällä oli ollut tosi kuuma.

Elicia palasi teltan luo ja alkoi asettelemaan kiviä rinkiin maahan. Kun Sonia tulisi takaisin polttopuita etsimästä, Elicia ottaisi puheeksi sen kirjeen, jossa oli sanonut aikovansa kertoa Sonialle jotain. Vaikka Eliciaa jännitti niin paljon että hänen sydämensä oli tulla ulos rinnasta, oli hän päättänyt tehdä sen. Kävi miten kävi.

// Iik //

[Elicia Beaudouin]

Elicia kuuli lähestyvien askelien äänet ja kääntyi katsomaan. Sonia oli tullut takaisin. Eliciasta tuntui kuin hänen vatsassa olisi ollut perhosten sijaan kokonainen huispausjoukkue joka harjoitteli wronskin harhautusta. Vaikka se olikin vain etsijöiden temppu, eikä suinkaan koko joukkueen. Mutta pouffsouffletyttö ei ollutkaan mikään huispausasiantuntija.

"Minä hain nämä infopisteeltä. Muistelin että siellä oli kunnon halkoja tarjolla, ja muistin kerrankin oikein", Sonia kertoi ja laski puut maahan. Elicia nyökkäsi. Hänen päänsä löi yhtäkkiä tyhjää. "Kiitos", hän sanoi pienellä viiveellä. "Onko sinulla vaahtokarkkeja mukana? Vai pitäisikö minun käydä ostamassa niitä jostakin?" Sonia kysyi. "Minulla on niitä", Elicia sanoi. "Käyn hakemassa ne."

Päästyään telttaan pois Sonian näkyvistä Elicia pörrötti mustia hiuksiaan kaksin käsin ja yritti rahoitella itseään hengittäen hitaasti syvään. Hän tunsi käsiensä hikoavan ja tärisevän ja sydämensä hakkaavan kuin riivattu. Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? Mitä jos Sonia ei haluaisikaan nukkua enää samassa teltassa kun kuulisi Elician tunteista? Menisikö tyttö nukkumaan viereisen teltan poikien kanssa? Ei, Sonia ajaisi pojat ensin pois ja valtaisi teltan itselleen.

Elicia pudisti päätään. Ehkä kaikki menisi kuitenkin ihan hyvin. Jos Sonia ei tuntisi samoin Eliciaa kohtaan, he sopisivat jatkavansa kavereina, paahtaisivat vaahtokarkit, menisivät nukkumaan ja heräisivät seuraavana aamuna katsomaan huispauksen maailmanmestaruuskilpailun kultaottelua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja sitten Elicia palaisi kotiin ja itkisi naamansa turvoksiin. Ajatus sai pouffsouffletytön irvistämään. Mutta jos Sonia tuntisikin samoin...

Saatuaan itsensä rauhoiteltua ja vakuuteltua Elicia kävi viimein hakemassa repustaan vaahtokarkkipussin ja tulitikut. Tulitikut siksi, koska edes tulen tekoon ei saanut käyttää taikuutta leirintäalueella. Ennen kuin Elicia astui ulos teltasta hän veti vielä kerran syvään henkeä ja loihti hymyn kasvoilleen. Nun, wird schon schiefgehen...

"Löytyihän ne", Elicia sanoi naurahtaen ja heilutti vaahtokarkkipussia ja tulitikkuja kädessään. Hän istuutui maahan kiviympyrän ääreen ja alkoi kasata Sonian tuomia puita ja sytykkeitä nuotioksi. "Mm... Sonia?" Elicia aloitti varovasti, keräten vielä rohkeutta. "Muistatko, kun kirjoitin, että sanoisin sinulle jotain kun tapaisimme täällä?" Elicia piti pienen tauon, jonka aikana hän otti tärisevin sormin tulitikun tulitikkurasiasta, raapaisi sen ja sytytti nuotion palamaan. Sitten hän nosti katseensa Sonian kasvoihin, hakien katsekontaktia ja sanoi: "... se jotain on, että... että minä tykkään sinusta. Enemmän kuin vain ystävänä."

[Elicia Beaudouin]

Elicia tunsi valtavan painolastin putoavan harteiltaan. Hän oli sanonut sen. Enää hänen ei tarvinnut piilotella tai yrittää tukahduttaa tunteitaan. Mutta mitä Sonia ajatteli? Elicia huomasi pidättelevänsä hengitystään. Sonia katsoi häntä kauniilla, intensiivisillä silmillään. Elicia ei osannut tulkita tytön ilmettä, mutta - mein Gott - tuo oli niin kaunis... ja yhtäkkiä punapää nojautui eteenpäin ja painoi huulensa Elician huulille.

Koko Queyrasin luonnonpuisto katosi pouffsouffletytön ympäriltä, siinä hetkessä oli vain hän ja Sonia. Elicia nosti kätensä pitelemään hellästi Sonian kasvoja ja vastasi suudelmaan. Tytön suudelma ja kosketus tuntuivat niin ihanan huumaavalta, lämmin hyvänolontunne levisi Elician jokaiseen soluun ja hän tunsi sydämensä pakahtuvan onnesta.

"Ei." Sonian käheä ääni ja yhtäkkinen vetäytyminen pudottivat Elician rajusti jostain linnunradan tuolta puolen takaisin nuotion ääreen. Hämmentynyt ja pettynyt äännähdys karkasi Elician suusta, kun hän katsoi ystävänsä kompuroivan kauemmas hänestä. Mitä nyt tapahtui?

"Minä en voi. Tämä- tämä ei... Minä... ei", Sonia änkytti. "Anteeksi. Minä olen niin pahoillani, minä... anteeksi." Elicia tunsi palan nousevan kurkkuunsa. "Mikä hätänä?" pouffsouffletyttö kysyi ääni paksuna ja räpytteli silmiään kyyneliä vastaan. Elicia ei ymmärtänyt Soniaa nyt ollenkaan. Jos Elicia olisi ollut se, joka olisi kumartunut suutelemaan Soniaa ensin, olisi tytön vetäytyminen ollut kai ihan ymmärrettävää, mutta... se meni toisin päin. Sonia oli suudellut Eliciaa ensin. Ja hetken Elicia oli luullut saaneensa tunteilleen vastakaikua. "Sonia..."

[Elicia Beaudouin]

// Jatketaan draamaa vielä muutaman peliviestin verran. :') //

Sonia ei vastannut Elician kysymykseen hetkeen, seisoi vain siinä, muutaman metrin päässä hänestä, hiljaa. Jokin tytön hiljaisuudessa sai Elician valpastumaan. Hän huomasi kyyneleet jotka valuivat tytön pisamaista poskea alas. Hän huomasi, ettei tyttö ollut läsnä. Tämä oli jossain päänsä sisällä. Ja siellä oli kylmää ja pimeää. Aivan kuin näkymättömät ankeuttajat olisivat saartaneet tytön.

"Tämä ei ole oikein, Elicia", Sonia sai viimein sanottua. Hän kertoi olevansa ihminen, johon ei kannattaisi ihastua, joka ei osannut rakastaa. Elicia pudisteli päätään, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Sonia ehti ensin: "Kyllähän sinäkin tiedät, että minä olen ihan sekaisin, ihmisraunio. En osaa hallita tunteitani ja lähden kiipeilemään Châteaun seiniä pitkin heti kun eteen tulee pienikin vastoinkäyminen. Minä olen aggressiivinen, haen jatkuvasti ongelmia, satutan itseni kun en kykene edes hallitsemaan tunteitani, satutan kaikkia läheisiäni..."

Elicia tunsi itsensä idiootiksi. Miksei hän ollut huomannut, kuinka paljon Soniaan sattui? Miksi hän oli vain katsonut kaikkia Sonian kummallisia tempauksia sormien läpi? Merkit olivat kuitenkin olleet aivan hänen silmiensä edessä. Ja olihan Elicialla ollut aavistuksensa. Mutta silti, hän oli vain... työntänyt ne sivuun. Olettanut, että Sonia pärjäisi kyllä. Tämä oli vahva.

Mutta vahvatkin murtuivat joskus.

"Helvetti!" Sonian kiroilu ja halon potkaiseminen sai Elician kampeamaan säikähtäneenä jaloilleen. "Minä en ole hyvä ihminen Elicia. Usko pois." Sonia kääntyi vihdoin katsomaan taas Eliciaa. Elicia puri huultaan. Sonian vihainen ilme suli pois ja kyyneleet vyöryivät taas tämän poskille. "Minun... Minun on pakko päästä pois. Sori." Sen sanottuaan Sonia käänsi selkänsä Elicialle ja lähti pois, lähes juosten.

Elician ei tarvinnut kauaa miettiä mitä tekisi. "Sonia!" hän huusi ja säntäsi tytön perään. Saatuaan Sonian kiinni pouffsouffletyttö tarttui tämän käteen ja pyöräytti hänet ympäri. Sitten hän halasi Soniaa. Tiukasti. Eikä hän aikonut päästää irti.

"Niin kuin sinä sanoit... minä tiedän", Elicia aloitti, puristaen Soniaa edelleen tiukasti itseään vasten, miettien seuraavia sanojaan. "Mutta... sinä olet silti minun paras ystäväni. Ja minä... minä rakastan sinua." Elicia kohotti katseensa Sonian kasvoihin. Hän irrotti varovasti toisen kätensä tytön ympäriltä ja pyyhki kyyneliä tämän kasvoilta. "Ei mitään hätää", Elicia kuiskasi, toivoen että hänen sanansa vakuuttaisivat Sonian. Tai edes saisivat tämän jäämään. Elicia ei tiennyt mitä tekisi, jos Sonia lähtisi.

[Elicia Beaudouin]

"Minä vain..." Sonia aloitti hiljaa, mutta murtui taas ja romahti maahan. Elicia kyykistyi tytön eteen ja nosti kätensä lohduttavasti tämän olkapäälle. Kyyneleet palasivat polttavina Eliciankin silmiin. Hänestä tuntui niin pahalta Sonian puolesta, ja hän tunsi olonsa niin typeräksi ja neuvottomaksi katsellessaan punapään itkevän edessään, voimatta tehdä mitään muuta kuin silittää tämän olkapäätä.

Lopulta Sonian itku vaimeni ja tämä nosti katseensa Eliciaan. Vaikka tytön kasvot olivatkin itkusta turvonneet, oli tuo Elician mielestä silti hurjan kaunis. Ja sitten Sonia alkoi puhua. Hän kertoi palvomastaan isästä, joka oli lähtenyt, jättänyt Sonian, Nicolaksen ja vaimonsa ja perustanut uuden perheen. Hän kertoi typeristä tempauksistaan, selitti jääneensä koukkuun adrenaliinipiikkeihin, joita niistä sai. Ja vihdoin Elicia sai vastauksen jo kauan mieltään painaneeseen kysymykseen siitä, miksi Sonian mörkö oli hänen oma isänsä.

Kun Sonia oli saanut kaiken sanottua, Elicia puristi hellästi tytön olkapäätä ja haki tämän katsekontaktia. "Kiitos, kun kerroit tämän kaiken minulle", Elicia sanoi ja hymyili pienesti. "Ja anteeksi, etten tajunnut mitään aikaisemmin. Jos olisin tajunnut, olisin voinut auttaa jotenkin" hän lisäsi pahoitellen. Sitten hän tarttui Sonian käteen ja nousi seisomaan, vetäen punapään myös ylös. Yhä Sonian kädestä tiukasti kiinni pitäen hän lähti kävelemään takaisin teltalle päin.

"Minunkin isä jätti minut ja äidin, ennen kuin minä edes synnyin", Elicia kertoi. "En tiedä hänestä mitään muuta, kuin että hänen nimensä on Louis ja että hän asuu nykyään Kanadassa. Ja että hän opiskeli aikoinaan Châteaussa. Siksi minä oikeastaan vaihdoin koulua. Halusin tutustua isääni. Isääni, joka ei koskaan halunnut tutustua minuun", Elicia naurahti surullisena.

"En kyllä saanut Châteaussa hänestä mitään selville... ja jouduin sen sijaan pimeyden velhojen silvottavaksi", Elicia sanoi hiljaa. Vaikka Elicia oli koko pimeyden velhojen hyökkäyksen ajan yrittänyt pitää matalaa profiilia, oli hän silti saanut selkäsaunan useammankin kerran kieltäydyttyään milloin mistäkin pimeyden velhojen keksimästä älyttömyydestä. Elicia tiesi kuitenkin päässeensä aika vähällä moniin muihin koulukavereihinsa verrattuna. Osa oli jouduttu siirtämään useammaksi kuukaudeksi oikeaan taikasairaalaan sen jälkeen kun aurorit olivat vihdoin vapauttaneet koulun.

"Mutta en silti vaihtaisi pois päivääkään, koska jos en olisi tullut Châteauhon, en olisi koskaan tavannut sinua", Elicia sanoi. Kyyneleet kihosivat taas pouffsouffletytön silmiin ja hän kääntyi katsomaan Soniaa. Hän rakasti tuota punapäätä niin paljon. "Minä ihastuin sinuun jo silloin siellä kirjastossa, kun tapasimme ensimmäisen kerran", Elicia tunnusti. "Vaikka sinä luulitkin minua yhdeksi niistä", tämä jatkoi ja päästi hassun itkunsekaisen naurahduksen.

Kun tytöt viimein palasivat teltalle, olivat puut nuotiossa jo lähes palaneet ja ne olivat nyt kauniilla hiilloksella. "Haluatko vielä paahtaa vaahtokarkkeja? Vai mennäänkö nukkumaan?" Elicia kysyi naurahtaen vähän iloisemmin ja katsoi Soniaa. Hän ei voinut estää katsettaan siirtymästä tytön kauniista silmistä tuon täyteläisille huulille, joita Elicia oli vasta hetki sitten saanut suudella ensimmäistä kertaa. Tuttu perhosparvi lehahti lentoon pouffsouffletytön vatsassa. Hänen teki niin mieli suudella tyttöä uudestaan...

[Elicia Beaudouin]

Sonia vastasi Elician hymyyn, mutta Elicia ei voinut olla huomaamatta, että se ei yltänyt silmiin asti ja näytti surulliselta. "Minä voisin ehkä mennä nukkumaan", tämä vastasi Elician kysymykseen. Elicia nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, hymyili, ja käänsi katseensa sitten Soniasta ja tuon houkuttelevista huulista nuotioon ja sen kirkkaanoransseina hohtaviin kekäleisiin.

Eliciakin tunsi olonsa surulliseksi. Hänestä tuntui pahalta Sonian puolesta, ja sen lisäksi häntä harmitti, että hänen tunteidenpaljastuksensa oli päättynyt niin kuin oli päättynyt. Elicia ei ollut aivan varma, mitä Sonia hänestä ajatteli. Punapää oli kyllä nojautunut suutelemaan häntä, mutta sen jälkeen perääntynyt. Elicia koitti muistaa, mitä Sonia oli tunnekuohunsa aikana sanonut.

"Minä en voi pilata sinua. Minä en osaa rakastaa. Minä en ole hyvä ihminen."

Niin Sonia oli tainnut sanoa. Elician oli kuitenkin vaikea uskoa tytön sanoja. Elicia tiesi, että Sonia osasi rakastaa. Tyttö rakasti isoveljeään, äitiään, Benny-enoaan. Ei tuo muuten olisi katunut aiheuttaneensa näille huolta tempuillaan. Ja se, ettei Sonia muka olisi hyvä ihminen... ei pitänyt paikkaansa. Se, että tyttö oli rikki, ei tehnyt tästä pahaa ihmistä. Sonia oli hyvä ihminen, jolle oli vain tapahtunut paljon pahoja asioita. Elicia nosti katseensa nuotiosta Soniaan huultaan purren, miettien, sanoisiko pohtimaansa ääneen.

"Minä..." Sonia rikkoi hiljaisuuden ja sai Elician kohdistamaan katseensa taas tytön silmiin. "Anteeksi, oikeasti. Sinä olet viimeinen ihminen kenen haluaisin kärsivän oikkujeni takia. Me... Olemmehan me edelleen okei?" Sonia näytti kiusaantuneelta ja hermostuneelta. Elicia otti askeleen lähemmäs punapäätä, otti taas kiinni tämän kädestä ja puristi sitä hellästi. "Tietenkin", hän sanoi. Mikään koko maailmankaikkeudessa ei saisi Elician tunteita Soniaa kohtaan muuttumaan.

Sonia oli kyllä sanonut yhtä sun toista, mutta ei "en tunne samoin sinua kohtaan", tai mitään muuta sen tapaista. Tämän ajatuksen rohkaisemana, joskin posket punoittaen ja perhoset villisti vatsanpohjassa lepattaen, Elicia painoi huulensa Sonian huulille ja suuteli tätä.

[Elicia Beaudouin]

Elicia tunsi Sonian vastaavan suudelmaan, painautuvan lähemmäs ja kietovan kätensä hänen ympärilleen. Viimeisetkin epävarmuuden ja huolen rippeet Elician sisällä katosivat ja onni ja hyvänolontunne hyökyivät hänen ylitseen. Hän kietoi kätensä Sonian ympärille ja hymyili tämän huulia vasten. Hän tunsi olevansa koko maailmankaikkeuden onnekkain ja onnellisin tyttö.

Kun Elicia vihdoin irroittautui suudelmasta hän kohtasi Sonian silmien ihmettelevän katseen. Tytön silmät olivat niin kauniit. Niin myös tämän pisamat, nenä, huulet... Elicia äännähti pienesti kun Sonia kumartui taas painamaan huulensa hänen huulilleen ja vastasi suudelmaan. Tällä kertaa suudelma oli kuitenkin lyhyempi ja Sonia astui sen jälkeen askeleen taaksepäin ja poimi reppunsa maasta.

"Tuletko nukkumaan vai jäätkö paahtamaan vaahtokarkkeja?" Sonia kysyi virnistäen. Elician ei tarvinnut miettiä vastausta hetkeäkään. "Mennään nukkumaan", hän sanoi ja poimi maasta avaamattoman vaahtokarkkipussin sekä tulitikut. "Nuotio pitäisi varmaan sammuttaa", pouffsouffletyttö tuumi. Niinpä hän viittoi Sonian menemään edeltään telttaan, haki repustaan toisen vesipullon ja kävi kaatamassa siitä puolet hiilien päälle, saaden ne sammumaan sihahduksen kera.

Nuotion sammutettuaan Elicia palasi telttaan, sytytti öljylampun ja levitti makuualustat ja makuupussit lattialle. "Minä saatan sitten mumissa unissani eri kielillä", Elicia varoitti, virnistäen hieman nolona. Tupatovereidensa mukaan pouffsouffletyttö oli puhunut unissaan ranskan lisäksi ainakin saksaa, englantia ja "jotain outoa rahisevaa kieltä", jonka Elicia arveli olevan maahistahista.

Elicia potki farkkusortsit pois jalastaan ja vaihtoi yllään olevan valkoisen t-paitansa toiseen, selvästi muutamaa kokoa liian isoon vaalean harmaanviolettiin t-paitaan. Sitten hän etsi repustaan hammasharjan ja hiusharjan ja tepasteli kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa ja harjaamaan hiuspehkonsa. Vielä kasvonsa pestyään Elicia palasi makuupussinsa luo ja odotti, että Sonia sai omat iltapuuhansa tehtyä. Tyttö tunsi kutkutusta vatsapohjassaan ajatellessaan, ettei hänen enää tarvisi odotella unta halaten Soniaksi kuvittelemaansa tyynyä, vaan hän saisi nukahtaa kätensä oikean Sonian ympärillä.

// Voidaan varmaan pikkuhiljaa lopetella ja aloittaa uutta (homostelu)peliä? :'') ♥ //