Here we go again

[Rebecca Hope]

Mukana olevat hahmot: Rebecca Hope ja London Morel
Ajankohta: Peli tapahtuu junassa matkalla kouluun
Tapahtumapaikka: Juna
Juoni: Rebecca ja London tapaavat junassa ja sopivat asioita
Muuta: Anteeksi Noah

Vetäisin päälleni farkkutakkini ja nappasin kotiavaimet ja puhelimeni mukaan vaikken niitä luultavasti edes oikeasti tarvitsisi. "Lähen nyt! Heippa!" huusin eteisestä. Äitini kiirehti keittiöstä ja halasi minua nopeasti toivottaen hyvää kouluvuotta. Muun perheeni olin jo hyvästellyt ja he olivat lähteneet viemään Cloea päiväkotiin. Lisäksi kerrostaloasuntomme ei ollut kauhean kaukana asemasta, joten ekaluokan jälkeen olin joka vuosi kävellyt sinne. Avasin ulko-oven ja astuin porraskäytävään. Normaalisti menisin portaita, mutta matkalaukun raahaaminen seitsemännestä kerroksesta ei kamalasti houkutellut, joten suoraan kävelemisen sijaan otin askeleen oikealle ja käännyin ympäri avaten ovemme vieressä olevan hissinoven. Onneksi melkein kukaan muu ei käyttänyt hissiä, joten se pysyi usein meidän kerroksessamme.

Kännykkäni kellon mukaan minulla oli vielä puoli tuntia ennen junan saapumista. Jos kävelemiseen menisi vartti, ja poikkeaisin matkan varrella hakemassa smoothien, olisin ehkä kahdessakymmenessä minuutissa perillä asemalla ja jäisi vielä aikaa kymmenen minuuttia. Ja minulla teki kamalasti smoothieta.

Pian seisoinkin jo laiturilla vihersmoothie kädessä ja aivot jäätyen. Vilkuilin ympärilleni ja naurahdin kun huomasin jonkun luultavasti ekaluokkalaisen ja tuon vanhempien hössöttäen ympäriinsä kärryjen kanssa. Etsin katseellani myös erästä nimeltämainitsematonta Noah Anderssonia, mutten ollut vielä nähnyt häntä. En kyllä tiennyt että mitä tuolle sanoisin, sillä kesäloman aikana ex-poikaystäväni London Morel oli laittanut minulle oikein -köh- kauniin ja huomaavaisen kirjeen, jossa poika oli kertonut haluavansa palata jälleen yhteen, ja minä olin sitten laittanut hänelle simppelin "Okei, voidaan me." -vastauksen. Joten kai hän ei enää ollutkaan ex-poikaystävä, vaan ihan nykyinen poikaystävä. Mutta miksi Noah siitä suuttuisi, eihän meillä koskaan ollut mitään? Hänhän on hetero. Ja minä myös. Tietysti.

Lopulta juna puksutti asemalle ruosteisten kiskojen kirskunnan saattelemana. Nousin siihen ensimmäisten joukossa ja kiirehdin vaunuun jotten jäisi muiden jalkoihin. Istahdin paikalle ja työnsin laukun penkin alle. Voisin etsiä Noahin myöhemmin. Tajusin, että hytissä oli toinenkin henkilö, sanoin: "Salut!" tervehdykseksi ja käännyin katsomaan tuota hymyillen.

[London Morel]

London Morel oli matkannut jo muutaman tovin kotikaupungistaan Lyonista kohti Taikakoulu Châteauta. Lyonissa asumisen huono puoli oli se, (joidenkin mielestä se oli hyvä puoli) että koulumatkat kestivät aina tuhottoman pitkään. Juna lähti Lyonin asemalta jo kahdeksalta aamulla ja olisi koululla kymmeneltä illalla. Lisäksi alkumatkasta oli vain harvoin hyvää seuraa tarjolla, ja niinpä nytkin poika istui ypöyksin vaunuosastossa numero 9 ja nuokkui nukahtamisen partaalla.

***

Vaunuosaston ovelta kuului ääni, ja poika säpsähti hereille. Hän hieraisi silmiään ja kohdisti katseensa äänenlähteeseen. Se oli Rebecca Hope. London kohensi ryhtiään, suoristi ruudullisen kauluspaitansa helmaa ja nyppäisi pari pölypalloa tummien farkkujensa päältä pois.

"Moi, Rebe!"

Poika heilautti kättään tytölle ja veti kasvoilleen virnistyksen. Mahtavaa, että juuri työ tyttö oli ilmaantunut hänen kanssaan samaan vaunuosastoon. Viimekertaisen kirjeen jälkeen London oli odottanut tätä tapaanista erityisen paljon.

"Tuu vaan tähän mun viereen istumaan", London sanoi ja taputti viereistä istumapaikkaa samalla penkillä, "Mitä mörköjuomaa sulla oikein on siinä?", poika kysyi ja osoitti tytön kädessä olevaa muovipikaria.

[Rebecca Hope]

Järkytyksekseni tunnistin penkillä istuvan hahmon. Hetkinen? Järkytyksekseni? Eikun siis ilokseni. Hahmo oli London. Tietenkin iloitsin poikaystäväni näkemisestä. London pyysi minua viereeni istumaan mutta pudistin päätäni ja hymyilin anteeksipyytelevästi. "En jaksa nousta enää. Ja tämä on vihersmoothie. Eikä mitään mörköjuomaa." Naurahdin ja otin kulauksen kupista, sillä olin pyytänyt sen ilman pilliä. Normaalisti olisin ottanut myös oman kupin mukaan jottei olisi tarvinnut ottaa muovikuppia, mutten ollut jaksanut alkaa kaivella matkalaukkuani siellä smoothiepaikassa.

Laskin kupin edessäni olevalle pöydälle jotten kaataisi sitä vaaleansinisten lempifarkkujeni päälle (sitä oli käynyt monta kertaa) ja riisuin farkkutakkini. Kaduin sitä saman tien kun tajusin kuinka kylmä vaunussa oli T-paidassa. Olisin näyttänyt typerältä jos olisin nyt laittanut takin takaisin, joten en laittanut. Kyllä viileyteen tottuisi piakkoin. Kaivoin repustani kirjan. Olin saanut sen syntymäpäivälahjaksi, ja luin sitä jo toista kertaa. Sen nimi oli Välimatkoja, ja se oli ihana. Aivan upea. Vastustin halua alkaa kertonmaan kirjan mahtavuuksista Londonille. Hänhän ei edes pitänyt kirjoista. Vai pitikö? En tiennyt Londonista melkein mitään vaikka olimme olleet yhdessä aika pitkään.

Yritin muistella sivunumeroa mille olin jäänyt, mutta sitten tajusin että vaikuttaisin ehkä epäkohteliaalta jos alkaisin nyt lukemaan enkä sanoisi mitään sen smoothieselityksen jälkeen. "Joteeenn... Miten sinun lomasi meni?" takeltelin kysymyksen ilmoille. Purin poskeni sisäpintaa miettien jo valmiiksi vastausta jos hän esittäisi vastakysymyksen. Olin nähnyt kesälomalla Noahin. Ja autellut äitiäni hänen kahvilassaan. Sitten olin lueskellut kirjoja. Ja katsonut Netflixiä. Tiesiköhän London mikä Netflix on?

Tavallaan halusin pojan kysyvän minulta kirjastani. Koska silloin ainakin saisimme jotain juttuaihetta eikä tarvitsisi istua hiljaisuudessa koko matkaa. Työnsin sormeni kirjan keskipaikkeille ja silmäilin pikaisesti lauseen jotta tunnistaisin jonkun kohdan siitä. Kun avasimme silmämme, näimme aamusumjn ja parven pulmusirrejä syöksymässä halki taivaan. Hymyilin. Muistin tämän kohdan edelliseltä lukukerralta, en vielä ollut ihan siinä, joten pläräsin taaksepäin kirjassa ja löysin kohdan missä olin. Laitoin peukaloni sivulle ja painoin sen mieleeni samalla kun puristin kirjan kannet kiinni peukaloni yhä välissä. Sivu 84.

[London Morel]

London oli hiukan pettynyt, ettei Rebecca suostunut vaihtamaan paikkaansa hänen viereen. Mutta hiukan vain - nyt pojalla olisi nimittäin enemmän tilaa itselleen. Hän nosti jalkansa suoriksi pitkälle penkille ja kävi nojaamaan junan ikkunan reunaa vasten. Hän vei katseensa tytön suuntaan ja tuon nättiin hymyyn.

Vai, että vihersmoothieta. Ei London ymmärtänyt mitään tuonkaltaisista terveyshömpötyksistä. Hän itse joi vain aamuisin kahvia, salilla käydessään vettä, silloin tällöin Pepsi Maxia ja viikonloppuisin olutta. Poika vastasi tytön naurahdukseen pienellä virneellä. Hän seurasi, kuinka tuo riisui farkkutakkinsa ja kaivoi repustaan kirjan. London tiesi Rebecan pitävän kirjoista, mutta itse hän ei niistä juurikaan välittänyt. Itseasiassa välillä hän jopa vihasi kirjoja.

"Mun loma meni ihan hyvin", London vastasi tytön esittämään kysymykseen, "Olin viikon töissä yhdessä kaupassa ja muuten vaan lomailin. Olin Donovanin ja kamujen kanssa ja sillein. Parasta lomassa oli kyllä eräs kirje", poika kertoi ja vinkkasi silmää, "Mä ainakin luulen ymmärtäväni, mitä okei, voidaan me tarkoittaa". Londonin kasvoilla oli luonnollinen hymy. Hän katsoi tyttöystävänsä kauniinvärisiä silmiä.

"Miten sun kesä meni?", poika esitti vastakysymyksen, muttei jäänyt paria sekuntia pidemmäksi aikaa odottamaan vastausta. "Välimatkoja", London luki kirjan kannesta, "Se taitaa päihittää koulukirjat?", poika totesi naurahtaen.

[Rebecca Hope]

Onneksi London ei vaikuttanut pahoittavan mieltään kamalasti vaikken siirtynytkään istumaan hänen viereensä. Poika ojensikin jalkansa suoriksi penkille, jolle minä olisin voinut mennä istumaan. Värähdin ja peitin sen hörppämällä jälleen smoothiestani.

London kertoi hänen lomansa sujuneen hyvin. Hän oli kuulemma ollut viikon töissä kaupassa, ja lopun loman lomaillut ja hengannut veljensä Donovanin kanssa. Sentään tiesin kuka Donovan oli. Pyyhkäisin nyt olkapäille yltävät vaaleanpunaiset hiukseni pois kasvoiltani ja naurahdin peittäen hermostuneisuuden. Nyökkäsin vältellen katsekontaktia. London kysyi omasta kesästäni, joten avasin suuni vastatakseni, mutten kerennyt Londonin kysyessä kirjastani. Nauroin ja sanoin: "Päihittäähän se. Tää on tosi hyvä kirja, se kertoo tämmösestä tytöstä joka muutti toiselle puolelle amerikkaa ja sitten hänen entinen tyt-", puraisin huultani ja harkitsin sanojani uudelleen. "Hänen entinen ystävänsä tulee käymään. Sitten tapahtuu kaikenlaista", selitin nopeasti.

"Ja kesäni meni hyvin, lueskelin vähän DADA-juttuja, koska sain kokeesta surkean. Olin vähän muissa maailmoissa loppuvuodesta", pysähdyin vetämään henkeä ja punastuin lievästi, joten peitin sen ottamalla jälleen kulauksen smoothiestani. Kuppi oli jo melkein tyhjä. "Sitten lueskelin myös ihan omia kirjojani, auttelin äitiäni kahvilassa, tapasin Noahin ja katsoin Netflixiä", selittelin. "Noah on ystäväni, ja hän alkoi työskennellä sattumalta siellä äitini kahvilassa. Hän on ihana. En tainnut oikein tehdä mitään muuta mainitsemisen arvoista." Join smoothieni loppuun ja heitin sitten kupin roskikseen.

[London Morel]

Rebecca nauroi Londonin kommentille tytön kädessä olevan kirjan vertaamisesta koulukirjoihin. Poika piti siitä, että sai tuon tytön nauramaan. Se tarkoitti sitä, että tyttö piti poikaa hauskana ja luultavasti piti tästä enemmän kuin kaverista yleensä pidetään. Ainakin niin poika toivoi.

Rebecca kertoi lyhyesti kirjan juonen, ja London nyökytti hänelle. Juoni ei kuulostanut kovinkaan ihmeelliseltä, mutta ei London ollut koskaan aiemminkaan ymmärtänyt paljoakaan tyttöjen kirjoista. Sen sijaan Amerikka sijaintipaikkana saattaisi tuoda kirjaan mielenkiintoa, sillä poika itse oli kotoisin sieltä, tarkemmin sanottuna Californiasta. Itseasiassa hän voisi joskus viedä Rebecan käymään synnyinseudullaan, jos tuo olisi kiinnostunut.

Londonista oli outoa kuulla, että Rebecca oli saanut pimeyden voimilta suojautumisesta noinkin huonon arvosanan. Poika oli aina luullut, että tyttö saa upeita ja odotukset ylittäviä kaikista oppiaineista. London itse sai kyseisestä aineesta lähes poikkeuksetta hyviä arvosanoja, kun taas muut aineet olivat enemmän tai vähemmän hyväksymisrajan alapuolella. Poika kuunteli tytön kesälomakertomukset.

"Kyllä mä Noahin tiedän, oon nähnyt sut sen kanssa monta kertaa. Se on se ruskeahiuksinen tyttö, jolla on isot t... korvat - eikun silmät", London takelteli sanoissaan, hieraisi niskaansa ja virnisti. Hän oli sanomassa jotain melko sopimatonta, mutta suodatti sanomansa nopeasti, tosin melko kömpelösti. Poika ei haluaisi, että Rebecca saisi tietää, että hän oli kiinnittänyt hieman väärällä tavalla huomionsa kyseiseen tyttöön. Tosin ei poika Noahista ollut kiinnostunut, koska tuo ei ollu aivan pojan tyyppiä, mutta - äh, antaa olla.

"Mä puhuisin kyllä mieluummin meistä kuin Noahista", London kertoi seuraavana, "Mikä meidän tilanne sun mielestä on? Ollaanko me taas yhdessä? Mun mielipiteen sä varmastikin jo tiedät", London virnisti pienesti. Hän ei olisi malttanut odottaa, että pääsisi lähettämään virallisen tiedon päätöksestä veljelleen Donovanille. Donovan oli itseasiassa toiminut Londonin epävirallisena pariauhdeterapeuttina, ja häneltä London oli saanutkin monen monta vinkkiä hänen ja Rebecan suhteeseen liittyen.

[Rebecca Hope]

London nyökytteli, mutten uskonut hänen olevan oikeasti kiinnostunut. Sitten tuo kertoi nähneensä Noahin seurassani, ja mainitsi jotain kuinka hänellä oli isot tkorvat? Eikun silmät. "Jaa, en olekkaan pistänyt merkille. Hän on kyllä nätti. Ja ei hänellä ihan ruskeat hiukset ole. Sellaiset vähänniinkun maantien väriset, mutta se yläkerros on silleen vaaleampi", mutisin ja laitoin hiukseni korvani taakse. Tunsin Noahin hiukset oikein hyvin, tiettyjen syiden takia. Mutta mitä tkorvat tarkoittivat?

Sitten London kertoi haluavansa puhua mielummin meistä. Minusta ja Londonista siis. Käteni hikosivat. Minähän olisin mielummin vaikka puhunut siitä miten upea Noah on, hän on niin upea. Kai sanoin jo upea? Hän on ihana ja loist- jaamitäLondonsanoi? "Siisjoo, ajattelin että voitas me koittaa palata yhteen ja silleen", mumisin ja hypistelin kirjani sivuja. Loihdin kasvoilleni hymyn ja katsoin Londonia. Miksi minä muka olisin halunnut puhua mielummin Noahista, minähän olen hetero. Tietenkin. Ja seurustelin nykyään Londonin kanssa. Tietenkin.

Tungin molemmat kädet reppuuni ja väkersin matkaevääksi hankkimani suklaalevyn kääreen auki, katkaisten samalla ensimmäisestä rivistä palasen ja söin sen. Sitten tajusin että Zut, nythän minun piti aluksi saada suuni tyhjäksi ennen kun puhuisin. Entä jos London kysyy jotain? Pureskelin palasen nopeasti ja nielaisin. Sehän oli fiksua, sillä meinasin tukehtua siihen suklaapalaan, mutta peitin yskäykseni ja näpersin mukaan ottamani vesipullon korkin auki ja kumosin sen kurkkuuni. Sitten vetäisin taas syvään henkeä.

"Haluatko suklaata?" kysyin ja heiluttelin reppuani sen merkiksi että sieltä löytyisi sellaista. Ääneni kähisi vähän mutten antanut sen häiritä vaan rykäisin ja avasin suuni uudelleen. Olin ihan varmasti sanomassa jotain... En vain muistanut että mitä. Suljin suuni. Voi nyt oikeasti.

[London Morel]

Rebecca kertoi tarkempia yksityiskohtia kaverinsa Noahin ulkonäöstä. London ei ollut ikinä kiinnittänyt kyseiseen tyttöön niin tarkasti huomiota, että olisi osannut luetella tuon jokaisen hiusharvan värisävyn, niin kuin Rebecca ilmeisesti osasi. Pääasia kuitenkin, että Rebecca oli sivuttanut Londonin kommentin korvista.

London ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka Rebecca muuttui hermostuneemmaksi heidän vaihaessaan puheenaihetta. Tuo hypisteli kirjansa sivuja ja vastasi mumisten, että he voisivat palata yhteen. Hän vaikutti korviaan myöten ihastuneelta, ainakin Londonin mielestä. London hymyili tuolle takaisin, nousi seisimaan ja suikkasi pienen suukon tytön poskelle, palaten sitten takaisin omalle penkilleen.

"Joo, anna vain", London vastasi Rebecan esittämään kysymykseen suklaasta ja ojensi kättään eteenpäin. Hän ei ollut kiinnittänyt huomiota tytön kompelöön käytökseen ennen kysymystä. Poika piti kättään avoimena pöydän päällä ja oli valmiina tarttumaan kiinni tytön käteen, kun tuo mahdollisesti ojentaisi suklaapalan hänelle.

[Rebecca Hope]

London nousi ylös ja antoi nopean pusun poskelleni, istuen sitten takaisin paikalleen. Virnistin vähän, ja mursin suklaasta uuden palan. London ojensi kätensä pöydän yli joten pudotin tuon kämmenelle kaksi palaa vetäen käteni melko nopeasti takaisin omalle puolelleni.

Ruokakärry saapui meidän kohdallemme ja silmäni kirkastuivat. Mitäköhän kaikkea hyvää siinä myytäisiin? Loin pikaisen katseen Londoniin ja ostin uuden vesipullon sen aiemmin tuhoamani tilalle. Ostin myös jokamaunrakeita. Ihan vaan huvikseen.

"Ostatko sinä mitään?" kysyin Londonilta ja maksoin ostoksistani. Kärryssä ei myyty mitään alkoholipitoista juomista, enkä ollut tainnut nähdä Londonin juovan mitään muuta. Edes vettä. Itsehän olin sen parin kokeilukerran jälkeen lopettanut alkoholin lipittämisen ja sitten olimme eronneet ja olin tavannut No- miten ajattelin taas Noahia? Apua.

[London Morel]

// Pahuksen Rebecca, kun ei antanut Londonille tilaisuutta ottaa kädestä kiinni. :D //

Rebecca oli liikkeissään aivan liian nopea, tai sitten Londonilla oli vain hitaat refleksit. Joka tapauksessa kädestä kiinni ottaminen oli jäänyt vain ajatuksen tasolle. London vei toisen suklaapalan suuhunsa. Jos totta puhuttiin, ei hän olisi suklaata edes kaivannut.

Poika oli hetken aivan hiljaa ja vain tarkkaili Rebeccaa. Hän ei halunnut myöntää ääneen seuraavaa faktaa, mutta itselleen hän pystyi sen myöntämään: hän oli korviaan myöten ihastunut Rebeccaan. Se oli jännää, miten ihastumisen tunne palasi ennalleen monen kuukauden tauon jälkeen. Pojalla oli täysin sama tunne, kuin puolitoista vuotta sitten. Hetkinen, oliko siitä oikeasti niin kauan aikaa? Hänen teki jatkuvasti mieli ajatella tuota tyttöä, eikä hän meinannut saada katsettaan irti tytön kauniista kasvoista ja hattaranvärisistä hiuksista. Londonin kasvoille levisi typerä hymy.

Ruokakärryn saavuttua heidän vaunuosastonsa kohdalle, London alkoi kaivaa taskujaan. Pojan täytyi ostaa jotain syötävää, sillä hän oli unohtanut eväänsä kotiin. Rebecca osti vesipullon ja jokamaunrakeita. London osti kinkkuvoileivän sekä sydämenmuotoisen tikkarin. Hän ojensi rahat myyjättärelle ja kääntyi sitten Rebecan puoleen.

"Tää on sulle", London kertoi, hymyili ja ojensi tikkarin Rebecalle. Tikkari oli vaaleanpunainen ja siinä oli valkoiset pitsireunukset. "Mä ostanut niin harvoin sulle mitään", poika katsoi tyttöä silmiin.