Where the lonely ones roam

[Shanietta Kei]

Mukana olevat hahmot: Shanietta Kei ja Rain Savage
Ajankohta: Tiistain ja keskiviikon välinen yö marraskuun 2018 alkupuolella
Tapahtumapaikka: Koulun piha
Juoni: Sekä Shanietta että Rain päätyvät suuntaamaan yöllä ulos säännöistä huolimatta, ja törmäävät sitten toisiinsa.
Varoitukset: -
Muuta: -

Makasin selällään sängylläni, katse suunnattuna ylöspäin, vaikka olikin niin pimeää, etten nähnyt juuri muuta kuin mustaa. Olin piilossa muilta kutosluokkalaisilta Serdaigleilta, kiitos sänkyäni ympäröivien verhojen, mutta silloin tällöin kuului vielä vaimeita liikehdinnän ääniä muualta huoneesta. Arvelin, että joku saattoi olla vielä hereillä.

Oloni oli levoton. Kiinnitin siihen huomiota, koska se ei enää nykyään ollut minulle niin yleinen olotila. En pystynyt nukahtamaan, en rauhoittumaan tarpeeksi. Kaipasin ulos, ja jokin osa minusta oli jo alkanut suunnittelemaan sääntöjenvastaista reissua linnan pihamaalle. Arvelin kellon lähestyvän hiljalleen keskiyötä.

Minulla oli tiedossa jopa mahdollinen syy levottomuudelleni. Nyt oli tiistai, ja vaikka minulla oli tiistaisin vain yksi oppitunti, se sattui olemaan muodonmuutosten tunti, ja se oli liemien ohella minulle haasteellisimpia oppiaineita. Tänään tunnilla olin menestynyt jopa normaaliakin huonommin, ja sitä oli vaikea unohtaa. Halusin olla hyvä, halusin menestyä. Vaikka kyllähän minä tavallaan tiedostin, että harva on hyvä kaikessa, että se on oikeastaan aika mahdotonta. Sitä oli vain todella vaikea hyväksyä.

Ajatukseni kiersivät hetken kehää ja upposin niihin, kunnes havahduin tajuamaan, että hiljaisuus oli ollut jo hetken syvempää. Nousin hitaasti ja mahdollisimman äänettömästi istumaan. Siirsin peiton sivuun, pyyhkäisin kädellä etuhiuksia pois kasvoilta. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Etsin taikasauvani ja livahdin pois pienestä turvapaikastani. Liikkeeni olivat hieman kömpelöitä, sillä en uskaltanut sytyttää sauvan päähän valoa, mutta ympäristö oli onneksi minulle jo tuttu.

Laskeuduin polvilleni sänkyni viereen, kurotin sängyn alle ja otin matka-arkkuni vierestä mustan kangasmytyn. Sängyn vierestä poimin mukaan kenkäni. Nousin seisomaan, puristin mytyn ja kengät vasemmalla kädellä kehoani vasten, pidin toisessa kädessä taikasauvaani ja etenin varovaisesti ovelle. Kuuntelin koko ajan tarkasti, mutta muut tuntuivat nukkuvan. Avasin hitaasti oven ja irvistin aiheuttamaani ääntä, vaikka se olikin lähes olematon. Livahdin syntyneestä raosta käytävän puolelle ja suljin oven perässäni.

Etenin nyt huomattavasti nopeammin, kun valoa oli sen verran, että näköaisti oli hyödyllinen. Kuuntelin koko ajan tarkasti, pelkäsin että joku olisi vielä hereillä ja tekisi tyhjäksi aikeeni. Pääsin kuitenkin oleskeluhuoneeseen asti törmäämättä kehenkään, eikä oleskeluhuoneessakaan ainakaan juuri silloin vaikuttanut olevan ketään. Kävelin oleskeluhuoneen läpi ovelle, joka johti lyhyisiin alaspäin laskeutuviin rappusiin. Livahdin ovesta ja suljin sen takanani.

Laskeuduin portaat alas, mutta sen sijaan, että olisin poistunut tuvan tiloista, avasin varaston oven raolleen ja pujahdin sinne. Suljin oven ja jäin pilkkopimeään. Paransin otetta taikasauvastani, lausuin ”Valois”. Katseeni kiersi huoneen nopeasti, edellisestä kerrasta tässä huoneessa oli jo hetki aikaa. Avasin vaatemytyn ja vaihdoin yöpuvun mustiin legginseihin, mustaan pitkähihaiseen tunikaan ja sukkiin. Sitten kietouduin vanhaan mustaan kaapuun. Sujautin hieman kuluneet, mustat nilkkurit jalkoihini, kyykistyin ja sidoin kengännauhat. Tein yöpuvusta pienen mytyn ja sujautin sen piiloon lähelle ovea. Käsi hakeutui ovenkahvalle, lausuin ”Pimi.” Avasin oven, pujahdin raosta ja suljin oven perässäni. Sitten poistuin vihdoin tuvan tiloista.

Ympäristö vaikutti hiljaiselta ja liikkumattomalta. Hengitin silti pinnallisesti, jännittyneenä, tiesin rikkovani sääntöjä. Toisaalta olin jo tottunut tähän. Mielessäni kävi vaihtoehto omalle käytävälle menemisestä, mutta ulkoilma veti puoleensa. Puristin sauvaa kädessäni ja lähdin kulkemaan pitkin käytäviä, edeten kohti isoimpia käytäviä, Serdaiglen tornista kohti pohjakerrosta ja aulaa. Pysähtelin usein, kuuntelin. Pariin kertaan olin kuulevinani jotain ja jännitys puristi rintaa, mutta en törmännyt keneenkään. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, että joku saattoi tarkkailla minua silläkin hetkellä. Vaikka vain joku periaatteessa puolueeton, aave tai kotitonttu. En pitänyt ajatuksesta, kiristin tahtia ja kiidin pitkin käytäviä, vasen käsi hipaisi seinää silloin tällöin.

Lopulta olin selvinnyt aulaan asti. Kuljin tilan reunoja pitkin isoille oville, jäin sitten niiden reunaan, varjoon, ja käännyin vielä tarkkailemaan tilaa. Oloni oli vähän suojaton, paikka oli niin iso. Vedin kaavun hupun päähäni ja livahdin nopeasti ovea työläästi raottaen ulos. Ulkoilma löi vasten kasvoja, se tuntui hyvältä ja hengitys kulki heti vapaammin. Jäin ovien läheisyyteen nojaamaan seinään, hengittelemään ja tarkkailemaan ympäristöä. Yksityiskohdat kietoutuivat pimeyteen, mutta pihamaan hahmotti silti vaivattomasti.

[Rain Savage]

Uudet tupatoverit uudesta tuvasta nukkuivat jo, mutta Rain vain pyöri sängyssään turhautuneena. Tällaista se oli nykyään joka yö. Öitä ei ollut tarkoitettu nukkumiseen, hemmetti ei ainakaan Rainin tapauksessa. Univaje oli alkanut käydä syksyn aikana jo lähes sietämättömäksi. Rain vain nuokkui oppitunneilla ja nukahteli päivisin melkeinpä mihin tahansa takapuolensa laski, mutta yöllä nukkuminen... Se oli taistelu, jota hän ei vieläkään kyennyt voittamaan. Ei silti vaikka siitä tuntui olevan jo ikuisuus, kun Rain oli viimeksi käyttänyt pimeää taikuutta. Koulu oli takuulla äärimmäisen varovainen kaiken pimeydenvelhoihin viittaavan suhteen viime talven jälkeen. Siispä Rain ei oikeastaan voinut tehdä mitään sen tapaistakaan kenenkään nähden, kiinni jäämisen riski oli liian suuri. Mutta entäpä jos tämä johtuikin siitä, pimeyden pitämisestä sisällä? Noh tiedä häntä, ei Rainia silti erityisemmin edes olisi huvittanut sitä enää ilmaistakaan. Hän tunsi itsensä kuin joksikin sysisurkeaksi taiteilijaksi, joka oli menettänyt kaiken inspiraationsa ja lopettanut koko harrastuksen. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä. Tavallinen kouluarki ei sujunut ihan niin kuin olisi pitänyt, mutta ehkä silläkään ei ollut mitään väliä. Vaikutti siltä, että ainakin Rainin onnistui näin sulautua joukkoon kuten kuka tahansa väsynyt jurottava teini ja hyvä niin.

Pian Rainille riitti nukkumisen yrittäminen. Hän nousi ylös ja puki hiljaa mustat vaatteet ylleen. Jos ei voinut nukkua ei ollut mitään järkeä maata sängyssä. Hän menisi taas... jonnekin. Minne tahansa missä aika kuluisi vähän nopeammin. Rain nappasi myös ulkokaavun kainaloonsa sekä sauvan käteensä ja hiippaili rennon tottuneesti pimeässä makuusalin ovelle. Joku luokkatoveri kaiketi heräsi ääniin ja mumisi puoliunessa, mutta Rain ei jäänyt sitä kuuntelemaan. Oma olisi virheensä, jos tuo yrittäisi häntä estää.

Rainin onnistui kuitenkin poistua tuvasta kenenkään tulematta tielle. Hän liikkui pimeillä käytävillä kuin varjo itse tuntematta enää pienintäkään halua lisätä valoa sauvankärkeen. Jotenkin silmät olivat vain tottuneet pimeyteen ja kiiluivat pienimmässäkin kuunkajossa kuin petoeläimellä. Se oli luonnollinen ympäristö ja energisin aika vuorokaudesta. Vähitellen tyttö alkoi tuntea olonsa paljon paremmaksi kuin hetki sitten lakanoissa. Vahvaksi ja voimakkaaksi, pelottomaksi. Rain kulki käytävällä tassuttelevan kissan ohi, mutta se ei reagoinut häneen lainkaan. Melkein kuin eläin ei olisi edes tajunnut, että siitä meni ohi ihminen. Rainilla oli kummallinen läpinäkyvä olo, kuin keho ei olisi ollut täysin todellinen. Askeleista oli kadonnut paino. Ei hän tiennyt itsekään mitä oikein loitsi, mutta jälleen kerran: ei myöskään välittänyt.

Rain suuntasi kulkunsa ulos, sillä jokin tunne veti häntä metsään. Tai ehkä se oli yötaivas, mitä hän kaipasi. Ja myös se kylmä puhdas ilma joka ulkona odotti. Koskettaessaan ovea Rain tunsi käsiensä muuttuvan jälleen kiinteämmiksi. Paino palasi koko kehoon, ja viileys tuntui selvänä iholla, kun noita astui ovesta ulos. Hän katsoi eteensä metsää kohti ja alkoi pukea kaapua päälleen lämmikkeeksi. Rainille ei tullut mieleenkään vilkaista sivuilleen siltä varalta, että pihalla olisi joku muukin.

[Shanietta Kei]

Nojailtuani hetken seinään ja tarkkailtuani ympäristöä huomioni kiinnitti liike ovilla. Jähmetyin paikoilleni, kun huomasin mustiin pukeutuneen hahmon astuvan linnan ovista pihamaalle. Hän oli todella lähellä minua, muttei katsonut ympärilleen eikä tajunnut minun olevan siinä, niin lähellä - puki vain mustaa viittaa päälleen.

Hetken päästä huomasin pidättäneeni hengitystäni, ja puhalsin melko raskaasti ilmaa ulos. Tarkkailin hahmoa ja tunsin pelkoa pohtiessani, mitä tapahtuisi, jos tuo huomaisi minut. Oli sen verran hämärää, etten erottanut piirteitä sen kummemmin - vain sen, että hän oli minua paljon pidempi, ja hoikka.

Mietin, että oli oikeastaan aika onnekas sattuma, etten yleensä törmännyt keneenkään näillä luvattomilla vaelluksillani. Olin kyllä joitakin kertoja, mutta aina ennen kyseessä oli ollut opettaja, ja muutenkin olin aina törmännyt heihin linnan sisäpuolella, eikä minua ollut koskaan huomattu. Minusta tuntui vahvasti, että tällä kertaa kyseessä oli oppilas.

Aloin miettiä, kannattaisiko minun pujahtaa takaisin sisälle ja suunnata takaisin sänkyyn pyörimään sitten, kun hahmo jatkaisi matkaansa. Toisaalta tunsin uteliaisuutta: mitä jos yrittäisin selvittää, mitä hahmo oikein oli tekemässä ulkona keskellä yötä? Tosin olisi varmaan mahdollista, etten ollut ainoa, joka ei saanut unta ja kaipasi ulos raittiiseen ilmaan. Toki se oli sääntöjen rikkomista, mutta sehän siinä olikin; rikoin niitä itsekin.

Toistaiseksi jäin paikoilleni.

[Rain Savage]

Ulkona oli täysin hiljaista ja rauhallista. Rain tuhahti itsekseen. Olihan se tavallaan virkistävää olla yksin täyden makuusalin jälkeen, mutta Rain oli kuitenkin enemmän ekstrovertti kuin mikään erakkoluonne. Kyllä se siis hiukkasen pisti harmittamaan, että kaikki muut koisivat juuri silloin, kun hän olisi halunnut olla hereillä ja elää. Ja sitten oli tietysti se erikoislaatuinen seikka, ettei varmaan yksikään hänen alkuperäisistä yöseikkailutovereistaan ollut ollut koulussa enää melkein kymmeneen vuoteen. Noh pitäisi kai sitten vain tutustua tähän nykyajan nuorisoonkin jossain vaiheessa. Ehkäpä sen sukupolvien välisen yli hyppiminen sujuisi häneltä lopulta yhtä ketterästi kuin minkä tahansa muunkin kuilun. Tai näin ainakin sopi toivoa.

Rainilla oli hieman epämääräinen tunne, aivan kuin jotakin olisi unohtunut tai jäänyt tekemättä, tai niin kuin jokin entisen aurorin vaisto olisi vaimeasti kolkutellut mielen perukoilla. Mutta koska ei saanut heti mieleensä, mitä se voisi olla, hän päätti vain jatkaa matkaansa. Katse suunnattuna määränpääksi valikoituneeseen metsään Rain lähti harppomaan itsevarmoin askelin pitkin pihamaata. Vaikka hän oli nykyään oppilas, varsinkin tällaisessa rennossa tilanteessa tapa kävellä ja liikkua oli yhä kuin aikuisen tai vähintäänkin jonkun, joka ei osannut pelätä kiinnijäämistä tai mitään muutakaan tielleen tulevaa.

[Shanietta Kei]

Pian hahmo lähti harppomaan pihamaan poikki. Minusta vaikutti epäilyttävästi siltä, että hahmon kulku suuntautui metsään; sinne myös tuon katse vaikutti suuntautuvan.

Tämä on tyhmää, ajattelin kulmat rypyssä jo samalla hetkellä kun lähdin mahdollisimman äänettömästi kipittämään hahmon perässä, jätettyäni ensin väliimme kohtuu reilun matkan. Yritin kulkea täsmälleen samaa reittiä kuin hän, jotta pysyisin suoraan hänen takanaan enkä eksyisi liian sivulle, näkökentän reunamille.

Olin aliarvioinut hahmon vauhdin. Tuo käveli todella nopeasti ja vaikutti olevan varma suunnastaan, päätöksestään. Toisin kuin minä. Jouduin aina välillä ottamaan joitakin juoksuaskelia, vaikka osasinkin kävellä melko ripeästi. Hahmo oli kuitenkin varmasti minua monta kymmentä senttiä pidempi, mikä tarkoitti myös pidempiä askelia.

Mitä kauemmas koulurakennus jäi, sitä epäileväisemmin suhtauduin tekemääni, hätäiseen päätökseen. Olin toki ennenkin käynyt metsässä, myös pimeällä, mutta silloin mahdolliset vaarat eivät olleet edes käyneet mielessäni, sillä oli myönnettävä, ettei minulla ollut juuri ollut itsesuojeluvaistoa. Minua ei ollut kiinnostanut pätkääkään.

Koskaan en kuitenkaan ollut seurannut ketään metsään. Tämä oli hyvin, hyvin kaukana järkevästä toiminnasta. Ajatus takaisin kääntymisestä kävi mielessä. Selän kääntäminen tälle ihmiselle ei kuitenkaan houkutellut minua: nyt sentään näkisin, jos hän huomaisi minut. Ainakin periaatteessa. Puristin taikasauvaa kädessäni, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, mitä mikään loitsu muka lopulta auttaisi. Hahmolla oli kaikki edut puolellaan. Tai siltä minusta ainakin tuntui.

Samaan aikaan yritin pitää ajatukseni järkevinä ja vakuuttaa itseäni siitä, että vaikka hahmo huomaisikin minut, mitään keskustelua kummempaa tuskin tapahtuisi. Ja kyseessä oli pakko olla oppilas, sillä uskoin, että tunnistaisin kyllä kenet tahansa koulun professoreista. Ja tällainen hiippailu ei vaikuttanut sellaiselta, mitä kukaan heistä tekisi. Tai ylipäätään kukaan henkilökunnan jäsen.

Mutta kuka oppilaista oli niin varma toiminnastaan, ettei edes katsonut ympärilleen astuessaan sääntöjä rikkoen koulun pihamaalle keskellä yötä? Se oli sellaista varomattomuutta, jota minun oli oikeastaan mahdoton ymmärtää.

Aloin sättiä itseäni yliajattelemisesta ja ylianalysoinnista ja keskityin jälleen paremmin siihen, mitä olin tekemässä. Eli seuraamassa tuntematonta hahmoa metsään keskellä yötä. Järkevin teko ikinä.

[Rain Savage]

Pihalla ei ollut ketään muuta, Rain tiesi sen, sillä olisihan hän nyt oitis huomannut sivusilmällä, jos jotakin olisi liikkunut alueella. Ei ollut mitään tarvetta pälyillä ympärilleen. Rain oli mielestään yhä tämän alueen huippupetoja, kenties jopa kaikista vaarallisin, vaikka mukaan olisi laskettu niin kaikki metsän olennot kuin jokainen koulun henkilökunnan jäsen. Viime lukuvuoden käsistä karanneet ja lopulta epäonnistuneet suunnitelmat tai edes kehon muuttuminen eivät olleet nakertaneet Rainin itseluottamusta siinä mielessä. Eivätköhän taistelutaidot olleet täysin ennallaan, vaikka tytön pää olikin kaikesta muusta varmasti enemmän pyörällä, kuin hän osasi myöntää itselleenkään.

Matka jatkui metsän reunaan, missä Rain harppoi puiden lomaan edelleenkään epäröimättä. Monelle muulle tämä olisi varmasti ollut tuntemattomaan ja arvaamattomaan valtakuntaan astumista, mutta hänelle hämärä metsä tuntui jo melkein kodilta. Siellä oli tullut seikkailtua monet kerrat jo vuosia sitten, ei pelkästään pimeän valtakauden aikana. Silloin se tosin oli ollut jännittävää ja hauskaa. Nyt Rainin mieleen hiipi lähinnä kummallinen haikeus. Ei metsä eikä itse pimeys ollut enää mikään seikkailu. Se oli kaikki sitä samaa eikä tuntunut yhtään miltään. Siihen olisi ollut niin helppo vain sulautua tai vaikka kadota kokonaan.

Kummallinen kylmyys tuntui leviävän Rainin kehoon niin yhtäkkiä, että se sai hänet pysähtymään kuin seinään. Mitä pirskattia, ankeuttajia, täällä?! Jahtasivatko ne häntä? Tyttö nappasi taikasauvansa salamana esiin ja osoitti sillä eteensä pälyillen ympärilleen. Mutta ei siellä näkynyt yhtään mitään tavallisesta poikkeavaa, eikä mikään metsässä myöskään osoittanut äkillisen jäätymisen merkkejä. Ei ollut mitään ankeuttajia. Mutta ei se ollut silti kadonnut minnekään, se tunne. Sehän oli melkein samanlaista kuin ne? Vai voisiko se olla sittenkin vain... tavallista surua? Itseasiassa ajatus puistatti Rainia melkein enemmän kuin ankeuttajat, ja sai hänet irvistämään itsekseen. Niitä vastaan sentään pystyi tappelemaan taikomalla, mutta jos se tulikin sisältä... Rain ei ollut nukkunut tarpeeksi, ja sen vuoksi mieli kuvitteli omiaan, sitä se vain oli! Ehkä pitäisi sittenkin palata sisälle.

Rain kääntyi äkisti kannoillaan ja oli laittamassa sauvaa takaisin piiloon, mutta sitten- ”Wow!!?” Siinähän seisoi joku! Rain loikkasi melkein metrin taaksepäin ja osoitti tätä taikasauvallaan. ”Mitäh, kummitus?” Hän älähti hölmösti vaikka edessä seisova hahmo ei selvästikään ollut läpikuultava. Se oli tullut siihen niin hiljaa ja huomaamatta, että aave oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen. Pitkä tyttö tuijotti tuota silmiään siristellen ja sydän pamppaillen. Rainin silmät kiiluivat hetken kissamaisesti, kun hahmon muoto selkeni niille pimeässä nähtäväksi. Ihmisen kasvot?

[Shanietta Kei]

Kun astuin hahmon perässä metsään, sätin itseäni omasta tyhmyydestäni yhä kovemmin. Yritin pitää tarkasti silmällä edellä kulkevaa hahmoa samalla, kun räpyttelin silmiäni normaalia tiheämpään tahtiin saadakseni ne tottumaan vielä hieman tihentyneeseen pimeyteen mahdollisimman nopeasti. Samalla yritin myös välillä katsoa, etten nyt ainakaan kompastuisi mihinkään oksaan tai vastaavaan, oltiinhan nyt kuitenkin metsässä.

Yhtäkkiä hahmo pysähtyi kuin seinään. Säikähdin niin, että vedin äkisti, normaalia äänekkäämmin henkeä ja jähmetyin paikoilleni. Sydämeni tykytti, sekin säikähdyksen takia. Hahmo veti taikasauvansa esiin ja pälyili ympärilleen. Pelkäsin, että hän huomaisi minut hetkenä minä hyvänsä, ja seisoin patsaan lailla paikoillani. Pitkästä aikaa päässäni soivat hälytyssireenit: pakene, pakene, pakene. Samalla mietin kuumeisesti, mikä oli aiheuttanut hahmon reaktion. Minun oli vaikea uskoa, että hän olisi toiminut kyseisellä tavalla, jos olisikin kuullut jotain suunnastani. Hermostutti.

Yhtäkkiä hahmo kääntyi ympäri, takaisin tulosuuntaansa – eli suoraan kohti minua. Hän huudahti yllättyneenä ja hyppäsi taaksepäin. Hänen sauvansa osoitti nyt minua. ”Mitäh, kummitus?” tuo äännähti – tosin epäilin kuulleeni väärin. Olisinkin, totesin synkästi mielessäni. Silloin minulle ei voisi tehdä mitään, voisin vain häipyä.

Jos tilanteesta oli jotain positiivista löydettävä, niin se, että vaikka minua osoitettiinkin sauvalla, minuun ei ollut kohdistettu mitään loitsua, mikä oli ihan hyvä lähtökohta. Sydämeni alkoi pikkuhiljaa edes hieman rauhoittumaan, samoin hälytysäänet päässäni, mutta kun olin näkevinäni hahmon silmien kiiluvan – sen oli pakko olla harhaa - , puristin yhä maahan osoittavaa taikasauvaani lujasti, rystyset valkoisina, keho kokonaisuudessaan jännittyneenä.

Oli niin pimeää, etten edelleenkään tunnistanut hahmoa. Ääni oli kuitenkin kuulunut tytölle. Mietin, mitä hän näki katsoessaan minua, sillä hän selkeästi tarkkaili minua. Ei varmaan ainakaan mitään vaarallista. Paksut, vaaleanruskeat hiukseni olivat aivan sekaisin, huppu ei ollut pysynyt päässäni kiiruhtaessani hahmon perässä. Hetkeksi minut valtasi halu pyyhkiä etuhiuksia pois kasvoiltani, pois näkökenttääni rajoittamasta, mutta pysyin täysin paikoillani. Hengitin hieman pinnallisesti ja nopeasti, ja katsoin hahmoon päin varuillani, suurin, pelokkain silmin. Odotin seuraavaa siirtoa.

[Rain Savage]

Ihminen se tosiaan oli, tarkemmin katsoen tyttö, ja vaikutti toiselta oppilaalta. Rain pani merkille, että tytölläkin oli sauva kädessään, mutta tämä ei silti osoittanut häntä takaisin sillä. Muutenkaan tuo ei näyttänyt valmistautuvan taisteluun vaan ennemminkin vain odottavan säikähtäneenä, mitä Rain tekisi. Kumpikaan ei sanonut mitään.

Hetken kiusalllisen hiljaisuuden jälkeen Rain laski sauvansa alas ja laittoi sen pois. Toinen ei vaikuttanut vaaralliselta ja oli sitäpaitsi sen verran pienempi, että Rain olisi uskoakseen pärjännyt tälle tarvittaessa ihan paljain käsinkin. Rain suoristi selkäänsä ja yskäisi.
”Krhm.. tuo äskeinen. Mä vain yllätyin, ei muuta.” Itseasiassa Rainia nolotti vähän, vaikkei hän tahtonut näyttää sitä. Hän oli varmasti vaikuttanut tosi fiksulta säikähtäessään ensin jotain, mikä kenties oli ollut vain kylmä tuulenvire, ja sitten vielä noin harmittoman näköistä ihmistä heti perään.

”Mutta mistä sä oikein tulit siihen?” Rain kysyi hieman epäilevään sävyyn, koska miten kummassa jonkun oli onnistunut yllättää hänet sillä lailla. Varmaan tosin osin siksi että Serpentardtytön huomio oli ollut hetken muualla. Jokatapauksessa Rain oletti, että tyttö oli ollut metsässä jo ennen häntä. Tytön tukka oli sotkussa mikä ehkä viittasi siihen, että tuo oli juossut tai samoillut jonkin aikaa.
”Eksyitkö tänne?” Rain arveli. Ainakin toisen suuret pelokkaat silmät antoivat sellaisen vaikutelman, että kyseessä voisi olla metsästä ulospääsyä etsivä nuori, joka oli vain sattunut törmäämään Rainiin.

[Shanietta Kei]

Hetken päästä hahmo lakkasi osoittamasta minua sauvallaan ja laittoi sen pois. Samaan aikaan uskaltauduin nopeasti pyyhkimään hiuksia pois kasvoiltani vasemmalla kädelläni. Oikea käteni puristi edelleen taikasauvaani, tosin hellitin hieman otettani siitä, koska tilanne tuntui aavistuksen turvallisemmalta kuin vielä hetki sitten.

Kun hahmo liikahti ja yskäisi, säpsähdin lähes huomaamattomasti ja jäin odottamaan. Hän rykäisi ja sanoi: ”... tuo äskeinen. Mä vain yllätyin, ei muuta.” Nyökkäsin nopeasti, vaikken ollut varma, saiko näin hämärässä liikkeestä mitään selvää. En kuitenkaan ollut vielä valmis avaamaan suutani.

”Mutta mistä sä oikein tulit siihen?” hahmo jatkoi pian. Äänensävy oli muuttunut: hän kuulosti epäilevältä. Jännityin taas vähän. Olin surkea valehtelemaan, mutta miten minusta tuntui, ettei tämä tyyppi hirveästi ilahtuisi, jos kertoisin seuranneeni häntä metsään? En kuitenkaan siihen hätään keksinyt mitään vähääkään uskottavaa valetta.

Ennen kuin ehdin vastaamaan mitään, kysymystä seurasi toinen, ja aloin tuntea olevani jonkin sortin kuulustelussa: ”Eksyitkö tänne?” Silloin minäkin avasin vihdoin suuni, koska totuus oli niin kaukana siitä, mitä hahmo oli arvellut. ”En”, totesin nopeasti. ”Me tultiin tuolta”, jatkoin puhuen hermostuksen takia normaalia nopeammin ja heilautin päätäni suuntaan, josta olimme tulleet ja joka johti takaisin koululle.

Sitten tajusin tekemäni virheen: olin puhunut me-muodossa. Jatkoin oman lausahdukseni analysointia, ja olin yhä varmempi että olin valinnut täysin väärät sanat. Kirosin mielessäni ja kulmani kurtistuivat sen myötä hetkeksi. Aloin jännittyä yhä enemmän ja katsoin hahmoa varautuneena. Vihasin tämäntyylisiä tilanteita.

[Rain Savage]

Tyttö vastasi nopeasti siihen, ettei ollut eksynyt. Ja tämä oli siis tullut samasta suunnasta kuin Rainkin, koululta päin. Mutta hetkinen, tuohan oli sanonut: ”me tultiin.” Ketkä me? Rain alkoi vilkuilla tytön molemmille sivuille nähdäkseen, oliko siellä vielä joku toinenkin, jota hän ei ollut huomannut. Ketään muuta ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Rain käänsi katseensa takaisin tyttöön ja kurtisti kulmiaan yhä epäillen. Tuo vaikutti aika jännittyneeltä, jopa hermostuneelta, aivan kuin olisi todellakin salannut jotain.

Moinen outo tilanne sai Rainin mielikuvituksen laukkaamaan ihan omia ratojaan. Entä jos tyttö oli tullut jonkun näkymättömän kanssa? Ja kuka se voisi olla, aurori joka etsi Rainia? Entä jos tämä tyttö jotenkin tiesi, kuka hän oikeasti oli, ja oli sen vuoksi noin varuillaan? Hitsit, sehän olisi paha juttu! Tosi paha. Rain otti muutaman askeleen sivulle katse yhä tytössä kiertäen tätä ympäri. Hän nosti toisen käden suunsa tasalle ja puraisi hermostuneesti hihaansa näyttäen samalla miettivän kovasti jotakin. Jos tässä olisikin oikeasti jokin paljastumisen riski, miten hänen pitäisi toimia nyt? Pelkkä epäileminenkin saattoi jo olla epäilyttävää.

”Sitä mä vain tässä mietin, että sä et varmaan aio kertoa kellekään, että olin täällä? En tahdo joutua taas jälki-istuntoon”, Rain yritti keksiä jotakin normaalia hyvin oppilaismaista syytä käytökselleen ja naurahti sanoilleen muka vähän nolona.
”Mä tulin tänne vain siksi, että kaverit löi vetoa, etten muka uskaltaisi käydä metsässä yöllä yksin”, Rain valehteli. Hän nappasi maasta pitkän oksan ja huitoili sillä hajamielisesti ympäriinsä samalla kun käveli tytön taakse ja sieltä takaisin tämän eteen. Ainakaan oksa ei toistaiseksi lämähtänyt kenenkään näkymättömän naamaan, kun Rain yritti ottaa selvää, oliko tytön takana ketään.
”Pitää vaan löytää joku todiste, että mä olin täällä asti”, Rain mutisi itsekseen ja tutkaili kädessään olevaa oksaa kuin pohtien, kelpaisiko se. Sivusilmällä katse palasi taas tyttöön tarkkaillen, miten tuo reagoisi tähän peite-esitykseen. Mistä sitä tiesi, vaikka kyseessä olisikin oikeasti hiljaiseen hiippailuun erikoistunut aurorinainen oppilaaksi naamioituneena. Rain ei tullut ajatelleeksi edes sitä, kuinka pienikokoinen tyttö oli, sillä hän oli ollut aiemmin niin tottunut siihen, että lähes kaikki pitkätkin naispuoliset olivat olleet huomattavasti häntä lyhyempiä. Sen vuoksi Rain yhä joskus arveli muut ihmiset todellista pitemmiksi unohtaen itse lyhentyneensä.