Sektumsempra ja pelastava enkeli

Lukuvuoden 2017-18 asiat löytyvät arkistoituna täältä.

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 09 Huhti 2018, 16:34

Hän tiesi, että oli vielä aikaista. Maa oli vielä jäässä, ja lumiset laikut täplittivät koulun tiluksia. Oli märkää, kylmää ja kuraista. Juuri se aika vuodesta, kun kaikki elämä tuntui kuristuneen talven kohmeisen kouran alle. Lucyakin kuristi. Hän kaipasi valoa, elämää ja vapautta kaiken pimeyden keskellä.

Tänä vuonna tammikuu oli ollut Lucylle erityisen rankka ja täynnä epätoivoa. Pimeyden voimien hyökkäys koululle oli saanut hänet pois tolaltaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut niin suurta vihaa ja pelkoa. Vaikka hänen oli vaikea piilottaa vihaansa ja halveksuntaansa pimeyden velhoja kohtaan, oli hänen onnistunut ainakin toistaiseksi säästyä sanallista uhkailua vakavammilta seuraamuksilta.

Hänen oli kuitenkin vaikea olla linnassa. Siellä pimeyden voimien kannattajien läsnäolo kaikui painostavasti kaikkialla. Linnassa ainoita paikkoja, joissa hän tunsi olonsa edes jotakuinkin turvalliseksi, olivat serdaiglen tupa ja sairaalasiipi, jossa hän yhä silloin tällöin kävi auttelemassa madame Rousseauta. Siksi hän oli tammikuun lopussa käynyt kasvihuoneilla. Kasvihuoneet olivat hänen pakopaikkansa. Hän oli kuljeskellut kasvatuslaatikoiden välissä, kyykistynyt niiden ääreen ja upottanut kätensä hyiseen multaan sen tuoksua hengittäen. Se oli tuttu ja turvallinen tuoksu, jonka pariin hän oli paennut monesti ennenkin. Tammikuun viimat olivat kuitenkin laulaneet hänelle, ettei vielä ollut aika. Niinpä hän oli vain istunut aution kasvihuoneen rauhassa, useimmiten vain taikasauvansa valossa hämärässä ja suunnitellut, raapustellut muistiinpanoja, mitä hän haluaisi istuttaa, milloin mitäkin pitäisi kylvää. Kasvihuone oli hänen turvapaikkansa. Ketäpä tyhjä, talvilevolla haukotteleva kasvihuone kiinnostaisi. Tammikuun jäädessä taa lumi oli vihdoin alkanut sulaa. Vaikka lunta saattoikin vielä sataa kevyesti illan ja yön aikana, päivälämpötilat olivat alkaneet nousta säännöllisesti plussan puolelle. Uusi lumi oli vanhan surma, ja lumipeite hupenikin silmissä alkukevään kirkkaan auringon alla.

Hän kyykki palstansa äärellä, sormeili sen multaa ajatuksiinsa uppoutuneena. Hiukset oli letitetty löysästi niskaan, ja tummanruskea letti roikkui olan yli ruosteisenoranssia villapaitaa vasten. Hän oli kääntänyt penkkiään, muokannut siitä sopivaa kasveilleen, ja nyt hän oli tyytyväinen. Multa soljui sormissa sopivana. Hän kurottautui ottamaan paperipussin, jossa hänellä oli muutama sipuli. Vielä ei ollut yrttien aika, mutta leiskuhiipakan sipulit voisi jo laittaa maahan. Ulkona ne eivät vielä jäisessä maassa pärjäisi, mutta kasvihuoneessa ne voisivat itää piankin. Lucy hymyili pienesti kädessään pitelemälleen palluralle: kukkasipuleissa oli jotain maagista, sen saattoi melkein haistaa. Lucy painoi nenänsä kiinni sipuliin ja hengitti sen kummallista, lähes rikkistä tuoksua. Sipuli lämpesi hänen kädessään, ja Lucy tiesi, että oli aika sujauttaa se viileään, kosteaan multaan odottamaan pimeään. Leiskuhiipakan sipulia ei sopinut päästää liikaa lämpiämään ennen istutusta, muuten se ei ehkä itäisi. Hän sujautti sipulin sille kaivamaansa koloon, hellästi peitteli sen mullan alle ja kuiskasi sipulille muutaman sanan.

Hän oli juuri taputtelemassa kolmatta ja viimeistä leiskuhiipakan sipulia multaan, kun ulkona välähti valkoinen valo. Lucy säpsähti yllättävää valoa ja nosti katseensa istutuslaatikosta. Hän aavisti pahaa. Hän etsi katseellaan välähdyksen aiheuttajaa samalla, kun vaistomaisesti veti taikasauvansa. Katse haravoi maailmaa hänen turvallisen, mullantuoksuisen lasikuplansa ulkopuolella. Kuka? Missä? Mitä tapahtui? Huolestuneella äänellä hän mutisi “Aquatulio”, ja vesi roiskahti sauvan kärjestä jotakuinkin leiskuhiipakoiden suuntaan. Hän ei nähnyt ketään, kurkotteli kaulaansa ja otti muutaman askelen sivuun nähdäkseen pylväänkin taa sauvakäsi yhä juuri maahan päässeiden leiskuhiipakoiden suuntaan ojennettuna. Istutuslapion kolina lattiaa vasten tuntui halkaisevan maailman, kun hän säikähtäneenä kompuroi taaksepäin ja loiskautti vettä lattialle.

Kauempana, alempana rinteessä tyttö piteli vatsaansa. Yksi hyökkääjistä seisoi uhkaavasti sauva kädessään. Lucy perääntyi. Hän oli sairaalasiivessä madame Rousseaun apuna nähnyt, millaista jälkeä koulun valloittaneet pimeyden velhot tekivät, kuinka julmia, säälimättömiä ja suorastaan mielivaltaisia he olivat. Sairaita, jos Lucylta kysyttiin. He ja kaikki, mitä he tekivät, kuvottivat Lucya. Hän näki miehen potkaisevan tytön kumoon ja kääntyvän poistuakseen. Tyttö ei noussut. Lucya kylmäsi. Toivottavasti tyttö oli kunnossa, hän huomasi ajattelevansa, mutta totuus iski kylmänä tajuntaan: Tietenkään ei ollut. Muuten hän olisi noussut ylös. Oli siis kiire.

Rivakasti mutta varoen kolistelemasta hän poistui kasvihuoneilta sauvaansa puristaen. Mies kävelisi kasvihuoneiden ohi. Lucy hengitti pitkin vedoin pysyäkseen rauhallisena. Hän olisi vain halunnut juosta maahan kaatuneen opiskelutoverinsa luo, mutta olisi todennäköisesti vain saanut itse kirouksen niskaansa. Hän odotti, kunnes ei enää voinut. Huoli ajoi häntä eteenpäin. “Kangistumis tyystilys!” hän huudahti, ennen kuin hyppäsi piilostaan ja pyrähti juoksuun. Mies kaatui kankeana maahan selälleen kuin sidottuna. Lucy tunsi vihan kuohahtavan sisällään. Hän olisi voinut keksiä jotain pahempaakin. Hän pysähtyi miehen luo, potkaisi tätä kiukkuisesti kylkeen, ja sanaakaan sanomatta kaivoi miehen sauvan esiin. “Sinä et tarvitse tätä enää”, serdaigle sihahti ja oli katkaista sauvan reittänsä vasten, mutta tuli toisiin aatoksiin ja sujautti sauvan laukkuunsa. Se voisi olla tarpeellinen todiste. “Tainnutu!” hän sylkäisi, ja miehen raivokkaina leiskuneet silmät valahtivat tiedottomiksi.

Lucy juoksi minkä kintuistaan pääsi. Liukas lumen, jään, loskan ja märän, mutaisen ruohikon peittämä rinne oli pettävä hänen jalkojensa alla, mutta hän ei uskaltanut hidastaa. Ei nyt. Kura ja lumi roiskuen hän juoksi kohti maassa makaavaa hahmoa. Sydän hakkasi hurjana. Ole elossa, ole elossa, hän rukoili. Samalla kuohuva viha nousi hänessä, ja hän toivoi, että olisi potkaissut miestä lujempaa. Varmuuden vuoksi. Hän halusi satuttaa miestä, halusi tämän kärsivän. Ajatus sai hänet säikähtämään: Ei, ei hän ollut sellainen. Ei! Hän pakottautui ravistamaan ajatukset pois mielestään ja keskittymään maahan kaatuneen tytön auttamiseen.

“Hei?” hän huusi jo matkan päästä huolissaan. “Hei? Oletko kunnossa?” Hän halusi tietää, oliko tyttö tajuissaan. Huohottaen hän liukui pysähdyksiin ja pudottautui polvilleen tytön viereen. “Hei, ei mitään hätää. Olen tässä. Saat apua. Miten kävi?” Lucy kosketti selvästi tuskissaan olevan tytön hartiaa uskaltamatta kovasti liikuttaa häntä. Siniharmaat silmät laajenivat, kun hän näki, miten pahasti tyttö vuosi verta. Takki oli revennyt, tytön kädet aivan veressä. Lucy henkäisi vavisten. Ei hän ollut tehnyt tällaista ennen. “Mikä sinun nimesi on? Minä olen L-lucy”, Lucy yritti puhella rauhoittavaan sävyyn.
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 14 Touko 2018, 20:20

//Ei mitään. Huhtikuu oli kauheaa pyöritystä minullakin, ja kun nyt on selvitty Englannin-reissusta ja kaikesta aikamatkailusta, on taas paremmin aikaa paneutua ropeen ja kirjoittamiseen.//

Tyttö yritti olla urhea, vähätellä tilanteen vakavuutta. Lucy ei ollut aivan varma, ymmärsikö tyttö, Sonia, että noin syvä haava vatsan seudulla oli aina vakava asia. Punapää oli vuotanut paljon verta, mutta yritti silti äheltää pystyyn. Lucy painoi hänet hellävaroen mutta päättäväisesti makuulleen. “Älä. Älä liiku, se vuotaa vain enemmän, jos liikut”, hän kielsi. “Anna minä katson.” Hän oli hyvä kasvien kanssa, mutta veri väänsi hänen vatsaansa. Hän pakottautui kuitenkin pysymään rauhallisena ja kokoamaan ajatuksensa. Hän ei halunnut satuttaa Soniaa enempää.

“Ei tänne hetkeen tule ketään”, Lucy rauhoitteli ja kääri hihansa. Hyhmäinen kura oli jo puskenut läpi housunpolvista. Maan kylmä, sohjoinen kosteus kalvoi polvia lähes yhtä hyisenä kuin kohtaaminen pimeyden velhon kanssa ja se, mitä Lucy oli hänelle tehnyt. Hän selvitti kurkkuaan ja haavaan keskittyen, katsomatta Soniaan sanoi: “Se… kunnoton ei liiku vähään aikaan.” Kunnoton? Äh, paikoin hänen ranskan sanavarastonsa oli yhä ontuva ja kaunokirjallisuudelta kalskahtava. Lucy mutristi suutaan ja puisti päätään. Ehkä hän vielä oppisi, nyt sillä ei olisi väliä. “Minä otin hänen sauvansa. Hänestä ei ole aivan pian uhkaa. Yritetään paikata sinua sen verran, että saamme sinut siirrettyä sairaalasiipeen turvaan. Tässä kunnossa et selviä sairaalasiipeen tajuissasi.”

Hän mutisi aquatulion ja suuntasi vesisuihkun pois Soniasta. Hän ei voinut multaisin käsin mennä koskemaan haavaan, vaikka olikin kiire. Hän huuhteli pikaisesti kätensä sauvan suihkun alla. Vaikka käsistä ei hohtoisen puhtoisia tullutkaan, ainakin suurimmat mullat huuhtoutuivat pois. Aikaa ei kuitenkaan ollut liikaa. Mieluummin tulehdusriski kuin kuiviin vuotaminen, Lucy muistutti itseään ja painoi reippaasti kätensä opiskelutoverinsa vatsalle, yrittääkseen tyrehdyttää verenvuodon.

“Anteeksi, tämä taitaa sattua, mutta verenvuoto pitää saada tyrehtymään”, hän pahoitteli peläten satuttavansa Soniaa vain lisää. Hän yritti keksiä, mitä hän voisi tehdä, mitä hänen pitäisi tehdä auttaakseen. Verta oli kaikkialla. Siltä ainakin tuntui. Hänen oli vaikea nähdä, miltä haava näytti. “Tämä voi sattua, mutta minun täytyy nähdä”, Lucy varoitti. “Avaan takkisi, okei?” Siniharmaat silmät kääntyivät katsomaan loukkaantunutta luottamusta hakien. “Mikä loitsu se oli?” hän kysyi. Hän tiesi osaavansa haavojen parantamiseen sopivan loitsun, muttei saanut sitä millään päähänsä. Ehkä loitsu muistuisi mieleen, kun hän kuulisi, mikä Soniaan oli iskenyt.

//Sori, jotain ihmeellistä teknistä säätöä. Onnistuin vahingossa postaamaan vastauksen vieraana, kun foorumi oli heittänyt minut välillä ulos. //
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 04 Heinä 2018, 23:32

//Anteeksi! Luulin vastanneeni tähän, mutta viesti olikin jäänyt luonnoksiini. Miten noloa!//

Tummat kulmat vetäytyivät huolestuneeseen kurttuun, kun hän näki haavan kaikessa karmeudessaan. Järkytys oli jähmettää hänet ja vatsa kääntyä ylösalaisin, mutta hän pakotti itsensä jatkamaan.

“Sektumsempra…” hän toisti hiljaa. “Ei, ei taida yksi episkius riittää… Mutta tämä täytyy saada tyrehtymään edes vähän, jotta voimme siirtää sinut.” Hän mietti. Ei, hänellä ei ollut mitään hyödyllistä yrttiä laukussaan ja kestäisi liian kauan juosta kasvihuoneille ja takaisin. Hän nappasi sauvan veriseen käteensä ja veti syvään henkeä.

Hän oli harjoitellut parantavaa taikuutta ja lukenut siitä vielä enemmän. Se oli yksi hänen lempiaiheitaan. Jos hänellä kerran oli taikuuden lahja, miksi hän ei käyttäisi sitä hyvään, ihmisten auttamiseen ja parantamiseen? Näin isojen haavereiden kanssa hän ei kuitenkaan koskaan ollut ollut tekemisissä. Se arvelutti häntä. Toisaalta voisiko hän tehdä enää mitään, mikä huonontaisi Sonian tilaa? Ikävästi hänen mieleensä palautui, miten hän oli syksyllä käräyttänyt Shi Méi lïn valkeaan neuleeseen savuavan rei’iän yrittäessään puhdistaa läikkyneellä musteella tahrimaansa neuletta. Ei, silloin hän oli ollut hermostunut ja yrittänyt aivan tavallista kuurausloitsua ranskaksi. Nyt hän tunsi itsensä yllättävän rauhalliseksi ja päättäväisemmäksi kuin kiukkuisen kiinalaisnoidan vihan alla. Eikä hän tällä kertaa yrittäisikään taikoa ranskaksi. Hän halusi olla varma ja luottaa siihen, mitä teki.

“Episkius”, hän lausui englanniksi ja osoitti auki viillettyä vatsaa. Hän keskitti loitsuun kaiken tahdonvoimansa ja toivoi sydämestään, että se auttaisi, saisi haavaa edes hieman parantumaan. Loitsun vaikutus oli vieno niin suuressa haavassa, mutta episkiukseksi se oli voimakas. Hyvä, suunta oli oikea. “Episkius!” hän toisti napakammin, toiveikkaammin. Kunpa se auttaisi. Hän tiesi, ettei se riittäisi, mutta pienikin apu oli tässä kohtaa helpotus.

Ruskeakiharainen serdaigle pysähtyi. Hän katsoi maassa makaavaa opiskelutoveriaan. Yämä kaikki oli sulaa hulluutta! Miksi kukaan tahtoisi käydä ilman mitään syytä opiskelijan kimppuun näin julmalla tavalla? Mies oli kehdannut jättää alaikäisen valumaan kuiviin. Sairasta! Ajatukset saivat Lucyn sisuuntumaan.

Haava oli suuri, se oli syvä. Lucy ei halunnut ajatella, mitä kaikkea tuhoa kirous oli saattanut saada aikaan. Sonian sisuskalut vaikuttivat kuitenkin olevan kunnossa. Toivottavasti. Kaikelta vereltä oli vaikea sanoa. Hän jättäisi sellaisen tutkimisen ja tonkimisen sairaalasiiven väen huoleksi. Hänen pitäisi vain saada Sonian tila vakautettua sen verran, että he pääsisivät sairaalasiipeen. Mutta episkius ei riittänyt. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen. Olisihan kyllä vielä… mutta hän ei ollut tehnyt sitä koskaan ennen. Mutta hän oli lukenut siitä. Se saisi nyt riittää. Muutakaan ei ollut. Serdaiglen kirjaviisaus oli nyt pakko tuoda käytäntöön. Nyt pitäisi keskittyä. Hän hengitti syvään ja sulki silmänsä. Häntä pelotti.

Keskity. Rauhoitu. Vakaasti. Anna sanoille rytmi. “Vulnera sanentur”, hän henkäisi avaamatta silmiään ja kuljettaen sauvaansa Sonian vatsan poikki. “Vulnera sanentur. Vulnera sanentur”, hän toisti, ja sanat putoilivat huolellisesti äännettyinä ja rauhoittavasti keinuen kuin laulussa tai lorussa. Hän odotti hetken, ennen kuin uskalsi avata silmänsä. Hän ei ollut tarpeeksi voimakas tai harjoitellut, hän tiesi sen, joten hän ei odottanutkaan näkevänsä haavan umpeutuvan silmiensä edessä. Verenvuoto oli sen sijaan tyrehtynyt vain vähäiseksi, ja suurib osa verestä oli pyyhkiytynyt pois. Haava näytti siistimmältä mutta myös karummalta paljastuessaan kaiken ryönän alta. Lucy hengähti vavahtaen. Hän uskalsi katsoa Soniaa toiveikkaana, pieni hymy nousi hänen huulilleen. Kyllä he saisivat Sonian sairaalasiipeen.

“Se… onnistui”, Lucy hymysi helpottuneena, hieman yllättyneenäkin. “Sinut saadaan vielä sairaalasiipeen. Millainen on olosi? Haava kannattaa varmaan vielä sitoa. Pystytkö nousemaan istumaan? Varovasti. Olet menettänyt paljon verta. Voi huimata.” Hän survaisi sauvan housunvyötäisilleen ja ojensi kätensä auttaakseen Soniaa pystympään. Haava olisi helpompi sitoa, jos hän istuisi.
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 17 Heinä 2018, 19:37

Lucy katsoi opiskelutoveriaan huolissaan, puntaroiden tämän vääntäytyessä istumaan. Huimausta, se oli selvä. Hän tuki punapäätä paremmin, jottei tämä kellahtaisi kumoon. "Ihan rauhassa..." Mutta kyllä, kyllä Sonia kestäisi. Ainakin sairaalasiipeen asti. Toivottavasti. Kunhan haava vain saataisiin sidottua. Lucy irvisti ajatellessaan, kuinka pahasti Soniaan mahtoi sattua. Kätkeäkseen irvistyksensä hän ryhtyi jälleen toimeen.

Lucy yritti etsiä jotain, millä sitoa Sonian haavan, mutta Sonian kysymys opetussuunnitelmasta ja vulnera sanenturista sai hänet häkeltymään sellaisella hetkellä. Sanat katosivat, ja hän aukoi suutaan pari kertaa kuin yrittäen sanoa jotain. Puna lehahti kasvoille. Hän keskittyi vetämään laukkuun survotun kaulaliinansa esiin. “Minä… öh, tuota… en ole täältä. Olen Englannista. Tylypahkasta”, hän takelteli. Niin kuin sanoilla juuri olisi mitään merkitystä: ei vulnera sanentur kuulunut sen enempää Tylypahkankaan opetussuunnitelmaan. “En tiedä opetussuunnitelmista täällä”, hän lisäsi hämmentyneenä. “Olen seiskalla, serdaiglessa. Minä vain… olen kiinnostunut. En uskonut, että se toimisi. Olen vain lukenut siitä. Parantava taikuus kiinnostaa minua”, hän selitti hieman poukkoilevasti. Hän pysähtyi. Hän hermoili suotta. “Jos minä kerran pystyn taikomaan, miksen käyttäisi sitä ihmisten auttamiseen, niin minä olen aina ajatellut”, hän sanoi koottuaan ajatuksensa löydettyään tarvittavat sanat ja katsoi Soniaa. Ymmärsiköhän hän mitään hänen sekavasta selityksestään? .

Suurimman jännityksen lauettua kylmyys ja märkyys alkoi tuntua kurjalta. Lucy oli ikävän tietoinen, että oli yltä päältä ravassa, kurassa ja opiskelutoverinsa veressä. Vielä ei voinut kuitenkaan levätä. “Sidotaan se ja sitten sairaalasiipeen”, Lucy kannusti yhtä paljon Soniaa kuin itseäänkin. Ei enää paljoa. Sairaalasiivessä odottaisi kunnon apu. Hän ojensi krapinpunaisen kaulaliinansa pään Sonialle ja kiersi huivin pari kertaa tiukasti haavoittuneen toverinsa vatsan ympärille. Punaisen kaulaliinan tummuminen haavan kohdalta huolestutti Lucya, mutta parempaan ei nyt pystynyt. Sonia vaikutti siltä, että hänet saataisiin siirrettyä. He selviytyisivät sairaalasiipeen asti. Hän ei luovuttaisi, ja tuskin luovuttaisi Soniakaan. Lucy sitoi huivin napakasti ja katsoi Soniaa hengähtäen, yrittäen hymyillä rohkaisevasti.

“Kiitos, kermakalja kyllä maistuisi, kunhan sinut on ensin saatu kuntoon”, hän hymyili ja katsoi Soniaa. “Jaksatko nousta ylös? Minä autan. Madame Rousseau saa kohtauksen, kun näkee sinut.”
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 16 Syys 2018, 21:42

//Heips! Heh, eipä tämä minunkaan vastaukseni tullut lainkaan niin nopeasti kuin ajattelin. Onneksi syksyksi taas hieman rauhoittuu, ja syksy muutenkin on minulle sellaista kirjoittamisen taika-aikaa.//

Ei Sonian olisi tarvinnut kysyä. Lucy ei mitenkään odottanut, että tyttö olisi jaksanut omin voimin sairaalasiipeen asti. Häntä ennemmin huoletti, selviäisivätkö he sinne edes yhdessä. Kaikki ne portaat kummittelivat huolestuttavina hänen mielessään. Hän toivoi hiljaa itsekseen, että aulassa olisi vastassa joku opettaja, ei mikään pimeyden porttivahti. He tarvitsivat apua. “Totta kai”, hän vastasi kuin Sonia olisi kysynyt jotain päivänselvää asiaa. Hän ujutti kätensä Sonian ympärille ja antoi tytön tukeutua häneen. Hitaasti he aloittivat matkan kohti päärakennusta.

“Aurori?” Lucy kysyi kiinnostuneena, mutta myös jututtaakseen Soniaa viedäkseen tämän ajatukset mahdollisimman paljon pois edessä olevasta ponnistuksesta. “Sehän on todella hienoa! Ja se on arvostettua hommaa. Meillä Englannissa aurorit tuntuvat olevan kuin jotain supersankareita, mutta kyllä sen ymmärtää… toisen velhosodan jälkeen. He tekevät tärkeää työtä”, Lucyn ääni hiipui pois. Täälläkin tarvittaisiin kipeästi auroreita apuun, mutta viestiä tuntui olevan mahdoton saada ulkomaailmaan. Kiusaantuneena Lucy tajusi, että hänen sanansa tässä tilanteessa saattoivat kuulostaa sarkastisilta, vaikka hän ei niitä niin tarkoittanutkaan. Heidän perheessään sarkasmin lahja oli sälytetty suureksi osaksi Damianin niskaan. Pikaisesti hän jatkoi: “Kyllä he vielä saavat kuulla meistä ja tulevat auttamaan. Kyllä viesti jotenkin saadaan ulkomaailmaan, ja vanhemmat ovat jo varmasti huolissaan, kun pöllöt eivät pääse perille. He alkavat kysellä.”

Etummaiset kiharat tuntuivat liimautuvan ohimoille. Haavoittuneen tukeminen oli raskasta. Sydän pamppaili rinnassa, kun Lucy päättäväisesti puski eteenpäin. Hän ei antanut Sonian pysähtyä, muttei hoputtanut häntä liikaa. “Ainakin meidän vanhempamme ovat varmasti huolissaan. Meidän piti mennä jouluksi kotiin Camoniin, mutta äiti ja isä joutuivatkin lähtemään Englantiin sairastuneen mummon luo, joten me jäimme koululle. He ovat varmasti yrittäneet kirjoittaa meille monta kertaa”, Lucy puhui ristiriitaisin tuntein. Joulu kotona Camonissa olisi ollut pitkästä aikaa heidän ensimmäinen yhteinen joulunsa ja samalla ensimmäinen joulu uudessa kodissa. Lucy ei oikein tiennyt, millainen joulu Etelä-Ranskassa oli ja millainen heidän joulunsa olisi ollut, mutta varmasti paljon lämpimämpi ja rakkaudentäyteisempi kuin pimeyden velhojen hyökkäykseen päättyvät joulunpyhät koululla.

“Aa… Me muutimme kesällä ennen koulun alkua. Ainakin joksikin aikaa”, hän huomasi vastata Sonian kysymykseen. “Minun piti käydä koulu täällä loppuun ja veljeni aloitti jatko-opinnot. En nyt kyllä tiedä, mitä loppukokeista tulee vai pääsemmekö tekemään niitä ollenkaan, ja mitä teen ensi vuonna.” Lucy puisti päätään. Hän oli todella huolissaan tulevaisuudesta. Niin omastaan kuin Damianinkin. “Jaksatko? Millainen olo sinulla on?” hän kysyi Sonialta, jotteivät ajatukset pääsisi luistamaan liian pitkälle tulevaisuudenhuoliin.
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 12 Marras 2018, 20:21

Pala nousi Lucyn kurkkuun Sonian puhuessa veljestään. Hän saattoi hyvin kuvitella, miltä tytöstä tuntui. Hän ei tiennyt, miten olisi selvinnyt koululla ilman Damiania tässä tilanteessa. Damianin järkähtämättömyyden ja älykkyyden tuoma turva oli ollut Lucyn pelastus. Damian tiesi, mitä tehdä, kun Lucy oli hukassa. Toki Lucyn oli ollut aina ajoittain vaikea noudattaa veljensä neuvoa olla herättämättä huomiota, kun hän oli nähnyt ympärillään tapahtuvan niin paljon pahaa.

Lucy nyökkäsi hiljaa. “Minulla on isoveli. Damian. Hän on cerfeur. Tai siis totta kai on, kun on minua vanhempi”, hän vastasi ja otti Soniasta paremman otteen. “Nicolas?” hän kysyi pitääkseen juttua yllä. “Hmm, olen tainnut nähdä hänet muutaman kerran. Kylpyläretkellä ehkä?” Lucy kurtisti kulmiaan kuin yrittäen muistaa, oliko reissussa pidetty nimenhuutoa. “Hän vaikuttaa mukavalta. Emme me ole jutelleet, mutta… tiedäthän, jotkut vain… vaikuttavat mukavilta.” Lucy ei voinut olla ajattelematta, että Damian ei tainnut kuulua niihin, jotka heti vain vaikuttivat mukavilta. Damian ei todellakaan ollut parhaimmillaan uusien ihmisten seurassa, vaikka kohtelias ja ihan ystävällinen yleensä olikin. Damian oli vähän jäykkis.

Lucy auttoi Sonian varovasti ylös portaita ovelle. “Jaksatko varmasti?” Hän hellitti hieman otettaan. Varoen tönäisemästä Soniaan hän yritti toisella kädellä avata painavaa ulko-ovea. “Todella toivon, ettei aulassa ole mitään pellepartiota… Minä en halua vastata heidän kysymyksiinsä. En tässä ja nyt enkä loppukokeissakaan” hän mutisi selvästi keräten itseään siihen, mitä oven takana saattoikaan olla. Hän toivoi sydän sykkyrällä, että he saisivat jatkaa sairaalasiipeen asti joutumatta pysäytetyiksi. Häntä huoletti. Hän arvasi, että Sonia oli paljon heikommassa kunnossa kuin antoi ymmärtää, mutta tällä hetkellä Lucy oli vain kiitollinen, että tyttö jaksoi sinnitellä.
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Mila Molina » 20 Elo 2019, 09:38

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Sonia Cartier, Gryffondor: 23 p
Lucy Beckett, Serdaigle: 19 p
Mila Molina (61): Taikakoulu Châteaun rehtori ja ennustuksen professori. Ankara ja määrätietoinen tiukkapipo.
Muut hahmoni: Ronja Blomroos, London Morel & Michelangelo Pele
Avatar
Mila Molina
Rehtori
 
Viestit: 2369
Liittynyt: 11 Joulu 2011, 20:13
Opetettava aine: Huispaus ja lentäminen


Paluu Lukuvuosi 2017-18

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 0 vierailijaa

cron