Lohikäärmeitä kadulla

[Andrea Drake]

//Peli sijoittuu Poudlardinen kylään, päivänä 9.9.2017 ja peliseurana lohis-Ev. Haasteen peli 11/120

Noitien ja velhojen asuttama Poudlardinen kylä poikkesi vain hieman jästien asuttamista kylistä. Yksi eroista oli se, ettei Poudlardinessa ihmisten tarvinnut salata taikakykyjään, sillä kaikki muutkin taikaväestöä oli. Ja Poudlardinessa ei juurikaan autoja tai muita jästivempeleitä näkynyt. Mutta ei asiat muutoin paljoa poikenneet, ihmisiä noidat ja velhot olivat siinä missä jästitkin.

Yksinäisyys kumminkin vaivasi Andia. Hän ei tuntenut täältä isin lisäksi oikeastaan ketään, joten hänellä ei ollut ketään, jonka seurassa voisi viettää aikaansa, sillä ei isikään voinut koko aikaa olla Andin kanssa, isillä oli paljon muutakin tekemistä. Isi oli ahkera työntekijä ja tuolla oli paljon tärkeää alkemiatutkimusta tehtävänä, sellaista mihin Andi oli isin mukaan vielä liian nuori.

Kyllä Andi olisi mielellään auttanut isiä alkemian kanssa, muttei lähtenyt jankuttamaan. Jos isi sanoi, että Andi on liian nuori jollekin alkemian aiheelle, luultavasti isi oli oikeassa ja opettaisi asioita Andille sitten, kun Andi on tarpeeksi iso niitä oppimaan ja ymmärtämään. Tarpeeksi iso, ettei satuta itseään niillä asioilla, koska niinkin saattaisi käydä, jos Andi yrittäisi asioita, jotka isi sanoi isommille kuuluvaksi. Andi tiesi sen kokemuksesta.

Yksinään Andi siis käveli Poudlardinen katuja katsellen kauppojen ja kahviloiden ikkunoista sisälle miettien, pitäisiköhän hänen käydä niistä jossain. Lopulta hän astahti sisälle eräästä ovesta, jonka takaa paljastui kirjakauppa. Andi suuntasi yrttitieteen kirjojen luokse, sillä historian tai riimujen hyllyistä tuskin löytyisi mitään, mitä Andi ei olisi jo lukenut, harvat kaupat kun myivät kiellettyjä kirjoja. Ja niistäkin Andi oli monet lukenut. Kaikki, mitä isi antoi hänen lukea.

Andi löysi yrttitieteen hyllystä muutamankin etsimänsä kirjan, otti ne ja kävi maksamassa ne tiskillä. Isi tykkäisi, kun Andi kertoisi ostaneensa taas kasan kirjoja, vaikka edellsietkin ovat vielä osittain lukematta, mutta ei voisi mitään. Ne oli jo ostettu.

Jälleen Andi kulki Poudlardinen kaduilla, tällä kertaa kasa kirjoja sylissään. Sää oli mukava, syksy vasta aluillaan ja kesän lämpöä vielä hieman ilmassa. Ihmisiä kulki sekä ohitse, että vastaan. Osa oli varmasti Taikakoulu Châteaun oppilaita. Ehkä Andin pitäisi yrittää tutustua noihin? Hän kumminkin vuoden kuluttua aloittaisi itsekin opiskelut kyseisessä koulussa, niin olisi hyvä, jos olisi sieltä ystäviä jo etukäteen.

Andi yritti parannella laukkunsa asentoa olalla, mikä sai kirjojen tasapainon sylissä horjumaan. Ja kirjat putosivat kaikkialle Andin ympärille maahan. Hän kyykistyi alkaen keräämään kirjoja jälleen kasaan.

Noloa, niin noloa pudottaa kirjat käsistään keskellä vilkasta katua. Häiritä nyt muiden kulkemista sillä tavoin. Andi tiesi kasvojensa punertavan hänen kirjoja keräillessään. Hän yritti tehdä sen mahdollisimman nopeasti, mutta… silti siinä tuntui kestävän tuskallisen kauan.

[Ĉiela Fairchild]

Tavallinen päivä se Eville oli. Tai siis tavallinen hänen nykyisellä mittapuullaan. Muutama vuosi sitten ei olisi ollut lainkaan tavallista, että Ev viettäisi päiväänsä ihmisten kylässä. Ihmisten koulussa. Ihmisten kanssa. Ei Ev pitänyt ihmisistä, ihmiset olivat julmia ja hän olisi tahtonut takaisin perheensä luokse. Mutta ihmiset olivat tehneet siitä mahdotonta, sillä Ev ei tiennyt lainkaan, mihin suuntaan hänen täytyisi lähteä, jos tahtoisi takaisin kotiin. Tunnistaisiko äitikään häntä enää?

Aivan sama, mitä Ev ajatteli, ei hän voisi koskaan kotiin palata. Hän ei ehkä löytäisi perhettään, mutta ihmiset löytäisivät kyllä hänet. Hän ei tiennyt, kuinka nuo sen tekivät, eikä todellakaan pitänyt siitä. Andi ei voinut tehdä luultavasti mitään ilman, että joku niistä tietäisi hänen tehneen sen.

Uskomatta joku voisi olla. Ei kukaan oikeasti Eviä seuraa, voitaisiin väittää. Ihmiset. Niin inhottavia, eivät uskoneet pahaa omasta lajistaan, vaikka heidän historiankirjansakin kertoi kaikesta siitä, mitä he olivat itsestään vähän poikkeaville tehneet. Ehkä ne jonakin päivänä kertoisivat siitäkin, kuinka väärin he yhä vieläkin lohikäärmeitä kohtelivat.

Taikuus oli yksi asia, mitä Ev ei ihmisissä ymmärtänyt. Osa käytti sitä ja osa ei. Osa uskoi ja osa ei. Ja se osa joka käytti sitä jakoi sen niin moneen lokeroon. Oli hyvää ja pahaa. Valon taikuutta, pimeyden taikuutta, joista pimeys oli kiellettyä. Vaikka käytettäisiin hyvään. Oli harmaata taikuutta, joka välillä koettiin kielletyksi ja välillä sitten oli ihan hyväksyttävää. Se riippuu taikojastakin, onko se kiellettyä vai ei. Eikä Evin taikuus ollut taikuutta ollenkaan, koska se oli erilaista kuin kaikki mihin ihmiset olivat tottuneet. Tai sitten se oli kiellettyä, koska erilaisuus on paha.

Ihmiset olivat niin hankalia. Ev ei uskonut, että voisi koskaan ymmärtää noiden ajatusten juoksua. Kun Ev halusi palata kotiin, sanottiin ettei hän voisi - hän on ihminen, hän kuuluu ihmisten joukkoon. Mutta kun hän haluaa lähteä ulos ihmisten joukkoon niin ei hän voi sitäkään tehdä, koska ei ole ihminen. Yrittäisivät jo päättää!

Onnellisuus ei ollut asia, johon erilaiset olisivat oikeutettuja. Ei ihmisten parissa. Masentukaa kaikki ja niin edelleen. Ev toivoi, että kykenisi ymmärtämään ihmisten ajatusten juoksua. Tietävänsä, miksi nuo toimivat kuten toimivat.

Poudlardine ja Château olivat Eville mieluisampia paikkoja kuin Pariisi. Täällä hän saattoi sentään päästä uloskin. Hän ahdistui sisällä, ei lohikäärmeitä ollut tarkoitettu sisällä asumaan. Häkkiä koristamaan. Eikö sitä ollut ihmisille ohetettu, villieläimet pitäisi jättää villeiksi - vapaata sielua ei voinut häkillä kesyttää, sen saattoi saada vain kuolemaan, jolloin jäisi vain tyhjä kuori, joka ei ihmistä enää viihdytä. Sittenkö Ev lopetettaisiin? Kun hänen sielunsa kuolisi?

Pari ihmispoikasta juoksi Evin ohitse leikkien. Se toi mieleen muistot Evin lapsuudesta, jolloin hän leikki omien sisarustensa kanssa samalla tavoin. Miltähän ihmisistä tuntuisi, jos heidän poikasensa vietäisiin heiltä pois, estettäsiin enää koskaan näkemästä? Kuinka heidän poikasensa selviäisivät juuriltaan revittyinä yksinään?

Ihmispoikasten jälkeen Ev huomasi ensiksi maassa kyykkivän isomman poikasen. Ja maassa lojuvat kirjat, joita tuo selkeästi yritti kasata. EIkä yksikään ihminen pysähtynyt auttamaan tuota? Ev pysähtyi ja kyykistyi myöskin, alkaen keräilemään kirjoja samaan kansaan poikasen kanssa.

Aurinko tuli esiin pilven takaa ja Ev hymyili poikaselle, asettaessa vielä viimeisenkin kirjan kasan päälle.

[Andrea Drake]

Kirjat kasantuivat yhtäkkiä paljon nopeammin, kun Andi sai yllättäen apua joltakulta. Kun kaikki olivat turvallisesti yhdessä pinossa, nosti Andi katseensa ystävälliseen auttajaansa, joka hymyili hänelle. Tuo näytti sen ikäiseltä, että saattaisi hyvinkin olla Châteaun oppilas. Andi vastasi hymyyn ja huomioi sitten kaiken muun auttajassa. Tai ei kaikkea, lähinnä siivet tuon selässä.

Älähdyksen purkautumista suustaan Andi ei kyennyt estämään. Eikä sen puoleen taaksepäin takamukselleen kaatumista tuon näköhavaintonsa tajuttuaan. Siivet eivät todellakaan ollut normaali asia ihmisen selässä. Edes taikaväestön parissa.

Sitten Andi veti syvään henkeä ja nousi seisomaan, nostaen kirjat samalla syliinsä. Ei ollut kovinkaan ystävällistä sillä tavoin reagoida. “Anteeksi… Yllätyin, kun sinulla on…” Andi aloitti ja yritti viittoa jotakin siipien kaltaista selkänsä taakse.

Ihmetys tuli järkytyksen jälkeen. Kuinka tuollainen oli mahdollista? Omata siivet, jotka olivat selkeästi enemmän kuin vain irtonaiset naamaisasusiivet. “Osaatko lentää?” hän möläytti tajuamatta, kuinka tyhmältä sillä hetkellä kuulosti. Hän vain oli niin… kiinnostunut. Kuten uuden asian kohdatessaan yleensä hänellä tapana oli. Silloin tuli kysyttyä typeriä kysymyksiä.

Typerä Andi, voisi kai sanoa. Aina kyselemässä tyhmiä kysymyksiä ja nolaamassa itsensä. Kuinka Andi pystyikin aina olemaan niin tyhmä muiden ihmisten seurassa. Hän alkoi ymmärtämään, miksi hänellä oli vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin. Pitivät häntä varmaankin tyhmänä ja hulluna.

Taas Andi katsoi toista ja ojensi kättään (varmistaen tällä kertaa ensin, että kirjakasa tosiaan pysyisi toisen käden varassa). “Olen Andrea Drake”, hän esittäytyi tuolle, hymyillen ystävällisesti peittääkseen häpeän omasta käytöksestään.

Ehkä tuo toinen ei lähtisi heti pois, ehkä Andi voisi vielä näyttää, ettei ollut aivan kamala henkilö, vaikka luultavasti siltä sillä hetkellä vaikuttikin. Ehkä hän voisi vielä korjata tilanteen tytön kanssa. Sillä tyttö tuo ilmeisesti siipiensä edessä oli.

Laski Andi katseensa maahan. Tai siis kirjapinonsa päälle, kun ei maahan nähnyt sen tiellä ollessa, mutta kumminkin. Miksi Andi oli niin huono sosiaalisissa suhteissa? Etenkin uusien ihmisten kanssa?

“Ehkä voisimme mennä kahvilaan? Tai jonnekin? Juttelemaan? Olisi mukava tutustua sinuun”, Andi yritti höpötellä. Luultavasti tyttö kieltäytyisi, oli todennut Andin jo surkeaksi olennoksi, jonka seurassa ei kannattaisi olla. Ei Andi olisi siitä oikeastaan yllättynyt.

Vierestä kulkevat eivät kiinnittäneet heihin juurikaan huomiota. Osa katsoi tytön siipiä pitkään, mutta osa ei tehnyt sitäkään. Ihmiset eivät välittäneet heistä vähääkään, he olisihat yhtä hyvin voineet olla näkymättömiä sillä hetkellä.

Ihastellen Andi katseli erään tytön perään, jolla oli yllään upea mekko. Andikin tahtoisi tuollaisen. Mistäköhän nainen oli saanut sen? Ehkä Andin pitäisi kysyä isiltä, voisiko hän saada samanlaisen, ehkä isi etsisi hänelle sitten sellaisen.

Sitten Andi tajusi ajatustensa karanneen jälleen aivan väärille raiteille. Hän käänsi jälleen katseensa siivekkääseen tyttöön. Hän oli tyhmä hullu ja keskittymiskyvytön. Sellainen hän oli, vaikka olisi tahtonut mieluummin mieltää itsensä mukavaksi ja sosiaaliseksi, fiksuksi henkilöksi.

Saisikohan keskittymiskykyä lisättyä jotenkin? Kykyä okka sosiaalinen vaikuttamatta tyhmältä? Ehkä Andi voisi yrittää isin kirjoista löytää jonkinlaisen loitsun sitä varten…

Älä edes ajattele sitä! Hän ojensi itseään. Isin kirjoista, joita Andi olisi saanut lukea, ei sellaisia löytynyt. Eikä Andi todellakaan menisi koskemaan kiellettyihin kirjoihin, ne olivat syystäkin kiellettyjä.

[Ĉiela Fairchild]

Kirjoja kasannut poikanen huomasi Evin siivet ja älähti. Tietenkin. Ihmiset eivät pitäneet erilaisista ja Ev oli aivan liian erilainen edes esittääkseen samanlaista kuin kaikki muut. Seuraavia sanoja Ev ei kumminkaan ollut odottanut. Anteeksi. Eivät ihmiset sellaista sanoneet, karkasivat vain paikalta ennen kuin Ev ehtisi puremaan tai mitä kuvittelivatkaan hänen heille tekevän.

Ihmeeksi tuo poikanen kysyi pian (järkytyksestä toivuttuaan?), että osasiko Ev lentää. Tietenkin hän osasi. Hän nyökäytti päätään tuolle. “Osaan”, hän vastasi hieman varuillaan, sillä ei tiennyt mitä tuo poikanen oikeastaan halusi. Poikanen esittäytyi Andrea Drakeksi. Niin omituisia nimiä ihmisillä. Drake… “Oletko perhettä muinaisten riimujen opettajalle?” Ev kysyi. “Olen Ev”, hän esitteli sitten vielä itsensäkin.

Rohkea poikanen lohikäärmeen täytyi myöntää, kun poikanen alkoi esittämään lisää kysymyksiä. Ja päättäen kysymystulvansa toteamukseen, että olisi mukava tutustua Eviin. Ei Ev sellaista ollut odottanut. Eivät ihmisten poikaset yleensä tahtoneet niin kauheasti hänen kanssaan aikaansa viettää.

Jos Ev olisi ollut fiksu, hän olisi kieltäytynyt. Ihmisillä, jotka väittivät haluavansa tutustua oli yleensä jotakin ikävää mielessään. Mutta ei kai nyt tuollaisella poikasella? Koska Ev ei ole fiksu, suostui hän poikasen kanssa kahvilaan.

Ovi aukesi työntämällä ja Ev jäi pitämään sitä auki niin, että poikanenkin pääsi sisälle. Sisätilat eivät olleet lainkaan lohikäärmeen mieleen, mutta kyllä hän niitä tarvittaessa sieti, mutta ihmiset katsoivat sisällä hänen siipiään useammin pahasti kuin ulkona. Poikasen astuttua myöskin sisään, antoi Ev tuon hakea itselleen syötävää tai juotavaa tai mitä tahtoisikaan, valitessaan mahdollisimman syrjäisen paikan istua. Ev ei ottaisi mitään.

Istumaan päästyään Ev katseli ihmisiä kahvilassa. Ei niitä aivan liiaksi sielä tänään ollut. Vain muutamia asiakkaina sekä pari työntekijää. Tungokset eivät todellakaan olleet lohikäärmeen mieleen ja sellaisia paikkoja hän olisi vältellyt muita paljon enemmän.

Siinä istuessaan ja odottaessaan Ev mietti, että miksi poikanen oikeastaan tahtoi hänen kanssaan jutella. Hänelle ei oikeastaan tullut yhtäkään ideaa mieleensä. Hänen täytyisi vain kärsivällisesti odottaa, että tuo tulisi ja kertoisi asiansa.

Sitten viereiseen pöytään tuli möykkäävä joukko Châteaun opiskelijoita. Kyllä Ev nuo hajultaan tunnisti, vaikkei tiennytkään kasvoilta. Ihmiset kun näyttivät kaikki samalta. Ev mulkaisi heitä hyvin pahasti saaden siirtymään toiselle puolen kahvilaa mölynsä kanssa.

Aivan pian poikanen tulisi ja toivottavasti kertoisi viimein, miksi ihmeessä oli niin erilainen kuin monet muut ihmisten poikaset.

[Andrea Drake]

“Olen”, Andi vastasi, kun tuo mystinen auttaja kysyi hänen sukulaisuuttaan muinaisten riimujen opettajaan. “Hän on isäni”, Andi kertoi ylpeydellä, vaikeki oikeastaan tiennyt, mitä mieltä toinen oli isistä. Andi kumminkin piti isistä, tuo oli mahtavin ihminen, mitä oli olemassa! Yllätykseksi tuo toinen suostui Andin kanssa kahvilaan. Ei Andi ollut sitä oikeasti odottanut. Muttei todellakaan pistänyt vastaan seuraa.

Nopeasti hän pujahti tuon toisen, Eviksi esittäytyneen, auki pitelemästä ovesta sisälle ja suuntasi myyntitiskille huomaten toisen menevän suoraan pöytään edes katsomatta paikan tarjontaa. Mietittyään Andi päätyi tilaamaan herkullisen näköisen kakkupalan sekä kupillisen kaakaota, suunnaten ostostensa kanssa sitten tuon mielenkiintoiselta vaikuttavan henkilön luokse etsimään vastauksia kysymyksiinsä.

//Siinäpä se peli. Kiitos minulle mahtavasta peliseurasta ja silleen.

[Mila Molina]

Andrea Drake: 8 + 5 = 13 p
Ciela Fairchild: 6 + 5 = 11 p

Kiitos pelistä!