Auts, sattuu!

[Lily-Bella Davies]

”Miten neiti sitten haluaa päästä sairaalasiipeen?", poika kysyi ja havaitsin hänen äänessään ivallisen vivahteen, vaikka hän yrittikin peittää sen. Minun teki yhtäkkiä mieli itkeä, mutta käänsin päätäni hieman ja räpyttelin kyyneleet pois. Nilkkaan sattui todella, todella paljon ja jouduin puremaan huultani, etten olisi voihkaissut ääneen. Minun teki mieli vain istua nurmikolle ja jäädä siihen loppupäiväksi. Ehkä joku löytäisi minut ja osaisi auttaa. Se ei kuitenkaan ollut nyt vaihtoehto, joten huokaisin syvään ja yritin miettiä, miten selviäisin tilanteesta.

Yksi vaihtoehto olisi se, että lentäisin sairaalasiipeen luudalla pojan kanssa tai sitten hän kävelisi vieressä. En nimittäin itse tiennyt missä se oli. Tai sitten voisin lentää opettajanhuoneeseen ja pyytää sieltä apua. Toinen vaihtoehto olisi se, että poika kantaisi minut. Epäilin kuitenkin ettei hän itse halunnut tehdä sitä, sillä muuten hän olisi luultavasti jo ehdottanut sitä. Kolmas vaihtoehto olisi, että hän hakisi opettajan tai sairaanhoitajan paikalle. Ihmettelin mielessäni, miksei hän ollut ehdottanut sitä. Ehkä hän oli liian laiska moiseen.

"Kuule ei tarvitse puhua epäkohteliaasti", huomautin hieman happamasti. En todellakaan pitänyt moisesta lapsellisesta käytöksestä. Poika oli onnistunut hurmaamaan minut hetkeksi, mutta nyt tajusin hänen olevan loppujenlopuksi aika ärsyttävä ja tietämätön. Ei ollut osannut edes nilkalle tehdä mitään, vaikka oli ilmeisesti pari vuotta vanhempi. Epäilin vahvasti, että tuon ikäisille oltiin jo opetettu parannustaikoja. Mutta eipä vain ollut hän ainakaan niitä oppinut.

"Tässä taitaa olla kaksi vaihtoehtoa. Jos siis ensinnäkään haluat auttaa. Joko haet jonkun opettajan tai sitten kannat minut sairaalasiipeen. Tai sitten häivyt ja minä istun tässä kunnes joku muu tulee auttamaan ja ehkä keksii keinonkin siihen", tokaisin hieman tylysti. Poika ei varmaankaan haluaisi auttaa minua enää tämän jälkeen, mutta en välittänyt. Voisin esimerkiksi kokeilla leijuttaa itseni opettajanhuoneeseen ja pyytää sieltä apua. Tai voisin hyppiä yhdellä jalalla linnaan ja pyytää apua. Pärjäisin kyllä ilman tuota koppavaa poikaakin.

Astuin askeleen taaksepäin varaten vain kevyesti nilkalle, sillä en halunnut olla niin lähellä poikaa. Tilanne oli jo valmiiksi kiusallinen enkä halunnut vielä sen lisäksi seisoa viidentoista sentin päässä hänestä. Aloin miettiä, mitä tekisin kun poika päättäisi lähteä. Voisin ehkä kutsua kirjastosta kirjan, jossa neuvottaisiin loitsu nilkan parantamiseksi. Jos loitsu menisi pieleen, jalkani ei ainakaan olisi yhtään pahempi kuin nyt. Mitä tahansa jalalle tapahtuikaan, mikään ei ollut pahempaa kuin se, ettei sille voinut astua. Tai ainakaan millään muulla ei nyt ollut väliä.

[Servan Fabron]

Tyttö huomautti, ettei tarvitsisi puhua epäkohteliaaksi. Servan oli kuitenkin liian asiallinen pyöräyttääkseen silmiään, sillä hänhän oli ollut koko ajan kohtelias. Punatukkainen tyttö itse oli ollut epäkohteliaampi kuin hän torjuessa kaikki hyvät ideat. Nuorukainen toisinaan piti näistä, jotka olivat itsepäisiä, mutta kuka loukkaa itsensä ja sitten torjuu kaiken avun. Vain tyhmä tai ajattelematon.

Tyttönen sitten esitti hänen omat kolmea ideaansa, vaikka olikin aluksi väittänyt omistavansa vain kaksi. Nuorivelho laittoi tämän unohduksen toisen ailahtelevan mielialan piikkiin. Hieman huvittavaa oli se miten loukkaantunut epäili hänen auttamishalujaan. Totta kai hän auttaisi - yleensä, kun vastapuoli ei kieltäydy kaikesta avusta. On vaikea auttaa sellaista, jolle kaikki ehdotukset eivät olleet mieleen. Servan haroi hiuksiaan hymyillen pikkuiselle. Olihan hän nyt varta vasten tullut tämän luo auttaakseen ja olisi aika tyhmää noin vain lähteä. Jos hän sitä paitsi noin vain lähtisi auttamatta, kärsisi hänen hyvä maine - jos siis tytöllä oli edes jonkin verran sanavaltaa missään.

”Kyllä minä olen tässä auttamassa”, nuorivelho totesi vaihtaen otettaan luudastaan. Hän ei viitsinyt enää huomauttaa tytön omasta äänensävystä. Apua tarvitseva kuulosti tavallisesti hieman erilaiselta. Servan lähetti ensimmäiseksi luutansa pois tällä kertaa ääneen lausuen, sillä tiesihän jo toinen miten hyvin hän taisikaan sanottomien jalon taidon.

Kantaminen oli vielä ilmiselvä ei, sillä se vain oli huono idea. Opettajalle huomauttaminen apua tarvitsevasta neidosta tuntui täten pojalta järkevimmältä vaihtoehdolta, joten hän päättikin tarttua siihen.
”Ensimmäinen ehdotus kuulosti ihan hyvältä. Voin käydä ilmoittamassa professorille”, Servan kertoi aikomuksensa hymyillen vinosti. Sanavalinta oli harkittu, mutta hän ei antanut sen näkyä. Joskus vain oli tärkeä valita sanansa ja ilmaisutapansa tarkkaan, koska sillä oikeasti oli väliä.

Vaaleatukkainen haroi hiuksiaan läpi vilkaisten hieman tytön jalkaa, jotta osaisi myöhemmin vielä kertoa tarvittaessa kummasta jalasta tarkalleen ottaen oli kyse. Punatukkainen muistaisi sen varmaan myöhemmin itsekin, kun Servan ei enää kauheasti epäillyt, että tämä oli feikannut nilkkadraamansa. Poika odotti vielä hetken ajan miten hänen sanansa tällä kertaa otettaisiin vastaan. Huomautuksia kohteliaisuuden puutteesta Servan ei pian enää jaksaisi kuunnella, vaikka itse toisinaan läksytti veljeään paljon asiallisuudesta (ja sen mahdollisesta puutteesta).

[Lily-Bella Davies]

"Kyllä minä olen tässä auttmassa", poika totesi. Kohotin kulmiani epäilevän näköisenä, vaikka tiesinkin, että hän todella halusi auttaa. Minua vain ärsytti vähän kaikki enkä halunnut myöntää erehtyneeni. Poika lähetti luudan pois, mutta en edes huomannut sitä. Kehitin mielessäni kieroa suunnitelmaa pojan nolaamiseksi. Hymyntapainen hiipi kasvoilleni, kun sain loistavan idean.

”Ensimmäinen ehdotus kuulosti ihan hyvältä. Voin käydä ilmoittamassa professorille”, poika sanoi. Minun teki mieli nauraa ääneen, sillä poika tulisi vielä totisesti katumaan sitä. Esitin kuitenkin kiitollista ja hymyilin. "Anteeksi, että hermostuin. Minua vain ärsyttää, etten itse keksinyt tapaa päästä sairaalasiipeen. Yleensä minä, tuota noin, olen aika itsenäinen enkä mielelläni pyydä apua...", selitin hiljaa kuulostaen katuvalta. Minun teki taas mieli hykerrellä. Anteeksipyyntöni menisi varmasti täydestä.

Poika tulisi kohta näkemään kieron puoleni, joka ei näkynyt kovin usein. "Eli kiitos paljon jos haet opettajan", sanoin hymyillen. Poikaa saattaisi epäilyttää äkillinen mielialan muuttuminen, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Arvioin sivusilmällä matkaa ovelle. Pääsisin sinne yhdellä jalalla hyppimällä noin minuutissa. Sitten voisin mennä eteishallista alkavaan salakäytävään joka päättyi Serpentardien tuvan lähettyville. Voisin hyppiä sinne ja pyytää jonkun ystävistäni viemään minut sairaalasiipeen.

[Servan Fabron]

Tyttönen pahoitteli aiempia kommenttejaan ja kertoi, ettei ollut oikein hänen tyyliään pyytää anteeksi. Servanin mieltä ja egoa kohottava tuo myönnytys tietenkin oli, muttei hän antanut sen näkyä.
”Ei se mitään”, nuorukainen vielä totesi käyden käsillään hieman lettejään läpi. Ei hän voinut kommentoida, että niin hänkin sillä se olisi ollut väärää. Harvoin Servan pyysi keneltäkään apua tai ei ainakaan näin myöntäisi sitä, mutta hän kuitenkin hymyili vielä asiallisesti tytölle.

Kaikille tapahtuu joskus virheitä tai lähes kaikille - hän itse oli se ylimaallinen poikkeus tähän sääntöön.
”Eli kiitos paljon jos haet opettajan”, punatukkainen vielä lisäsi hymyillen.
”Ilo mielin”, poika totesi vastaten hymyillen hieman vinosti. Hän ei kyllä itse jaksaisi kuluttaa tähän koko opettaja hakuun liikaa aikaa siten, että jättäisi laukkunsa hetkeksi vartioimatta järven ja puun tuntumaan ja joutuisi myöhemmin palaamaan ja hakemaan sen. Joku kateellinen voisi vielä sillä aikaa tulla ja varastaa sen, joten Servan otti sen ylös paikasta, jonne oli sen viehkeästi laskenut, lähtiessään liikkeelle. Yhä kävellessään nuorukainen asetti taikasauvansa takaisin laukkuun ennen kuin oikeassa kädessä pitäen asetti sen roikkumaan olkansa yli.

Servan ei ihan viitsisi opettajahuoneeseen asti kävellä - se oli selvää. Sairaalasiipeen käveleminen olisi myös ikävän matkan päässä, joten hän päätyikin astelemaan kasvihuoneiden suuntaan. Ne olivat suhteellisen lähellä ja siellä taatusti olisi jossain se yrttitiedon professori, joka varmasti mielellään auttaisi. Paikka ei ollut liian kaukana ja Servan voisi hyvinkin sieltä ohjeistaa professorin oikeaan suuntaan ilman, että hänen itse pitäisi mennä mukaan varmistamaan, että avun tarpeessa oleva löytyisi.
Nuorukainen oli jo vähällä nyrpistää nenäänsä ajatellessaan, että joutuisi pian astumaan kasvihuoneeseen, joiden kunnosta ei aina voinut olla varma. Parfyymit tuoksuivat hyvälle, multa ja villikasvit sen puoleen eivät. Asiallisuuden nimissä hän kuitenkin käveli sinne asiallinen hymy komeilla kauneuden jumalan veistämillä kasvoillaan. Punatukkaisen jättäminen mahdollisesti jopa likaisen professorin huomaan tuntui kuitenkin ihan hyvältä, sillä ainakin Servan ei täten likaantuisi yhtään saatikka tekisi itsensä naurunalaiseksi.

((Ellei tule sinun seuraavan viestin myötä minulle mitään muuta kommentoitavaa ja mainittavaa, niin jätän tämän viimeiseksi viestikseni. Kiitos vaihderikkaasta pelistä ja peliseurasta! ))

[Lily-Bella Davies]

"Ei se mitään", poika vastasi pahoitteluuni ja hymyili. Hymyilin takaisin, tosin kieron suunnitelmani takia enkä siksi, että olisin ollut iloinen hänen "anteeksiannostaan". "Ilo mielin", hän sanoi ja kun olin kertonut, että opettajan hakeminen sopisi hyvin. Vaikka poika ei enää itse palaisi pihalle, hän saisi varmasti jotain seurauksia siitä, että oli juoksuttanut jotakin professoria turhaan. Toivoin, että tämä kyseinen professori olisi Molina tai Crèin, sillä kumpikaan heistä ei katsoisi juttua hyvällä. He todennäköisesti luulisivat pojan huijanneen heitä ja antaisivat jälki-istuntoa tai vähintään ottaisivat pisteitä pois.

Poika otti laukkunsa ja lähti talsimaan poispäin. Aavistukseni kävi toteen. Hän ei aikoisi itse tulla pihalle enää tai sitten laukussa vain oli jotakin arvokasta. Kaivoin sauvani salamannopeasti esiin, sillä olin saanut yhdellä jalalla hyppelyä paremman idean. Kutsuin luudan luokseni kuiskaten. Voisin lentää oville, lähettää luudan pois ja hyppiä yhdellä jalalla salakäytävään. Luuta lennähti käteeni ja kun olin varma, ettei poika näkisi mitä tein, ponnistin irti maasta. Pääsin oville muutamassa sekunnissa ja lähetin luudan pois.

Avasin oven ja kurkistin eteishalliin. Ketään ei näkynyt. En ollut ihan varma, mihin poika oli mennyt. Oliko hän edes mennyt linnaan sisälle? No, sillä ei nyt ollut väliä. Pujahdin ulko-ovista sisään ja hyppelin salaovelle. Oven takana odotin hetken ja lähdin hyppimään eteenpäin. Se oli aika raskasta, mutta sille ei nyt voinut mitään. Saavuin salakäytävän toiseen päähän ja päädyin Serpentardien tupaan vievään käytävään. Huokaisin helpotuksesta. En joutuisi enää hyppimään metriäkään, sillä kuin tilauksesta Emma käveli käytävällä kohti minua. Kiinnitin ensiksi huomiota hänen kaulaansa ilmestyneisiin jälkiin, mutta pian muistin oman tilanteeni. "Saisko kyydin sairaalasiipeen?", kysyin tytöltä ja tämän ilme muuttui huvittuneeksi. "Mitäs nyt on sattunut?", hän kysyi. "Tuu reppuselkään", Emma kehotti huomattuaan, että varoin laittamasta painoa toiselle jalalleni. "Pitkä tarina", tokaisin, mutta aloin kuitenkin selittää juttua hänelle.

// Juu kiitos peliseurasta! (: Tämän saa nyt pisteyttää ja lukita. //

[Mila Molina]

Lily-Bella Davies, Serpentard: 27 p
Servan Fabron, Serpentard: 23 p

Kiitos pelistä!