Unohtuneen laukun paluu

[Matthias Frankowski]

//Joku toinen olisi ehkä jo päättänyt jättää Shanietan rauhaan... :'D//

Serdaigle haukkui minut pessimistiseksi, mihin en ollut yhtään varautunut. Olin yllättynyt ja hieman loukkaantunut, mutta ehkä sitten olin vain pessimisti. Mieluummin pessimisti kuin ruusuilla tanssiva unelmoija, joka ei edes huomaa ruusujen piikkejä ihossaan. Vaaleatukkainen jatkoi hiljempaa tarinaansa siitä miten pahoista ja hyvistä sekä miten teot määräsivät kaikesta. Kohautin vain olkiani enkä kiinnittänyt niin paljon huomiota noihin sanoihin, sillä vastaavanlaista tekstiä olin kuullut jo ties kuinka monta kertaa. Yritin kuitenkin näyttää edes vähän siltä kuin olisin arvostanut toisen yritystä harjoittaa jonkinlaista äärettömän tyhmää keskustelua kanssani. Ei siihen kuka tahansa olisi pystynyt. En ainakaan itse.

”Voit ihan hyvin olla enemmän hyvä, mun mielestä”, Serdaigle kertoi aivan puskista. Tämä ei ollut todellista, Vai oliko? Hän vain halusi pelleillä ja sekoittaa minut entistä enemmän. Ei kukaan oikeasti voinut ajatella näin... Tai sitten tyttö ei vain tiennyt kuka olin. Ehkä hän oli jokin vaihto-oppilas tai sitten niistä vierailevista kouluista. Näiden ajatusten kanssa painiessani toinen sitten sanoi jotain mitä en kuullut ja lähti.

Lähti. Kuka pystyi lähtemään kesken tällaisen pois? Ensiksi antaa toisen tuntea itsensä miltei inhimilliseksi olennoksi ja sitten vain lähdetään yllättäen. Ehkä kaikki oli vain jokin tyhmä vitsi. Serdaiglen outoja juonitteluja, joissa he pääsivät loistamaan ihmissuhdetuntemuksillaan ja psykologialla ja sosiaalisilla taidoillaan ja tiedoilla. Ei nyt noin vain saa lähteä.

Katselin jonkin verran tytön loittonevaa selkää, sillä jotenkin vain odotin että tämä kääntyisi ympäri ja palaisi tai tekisi jotain muuta sellaista. Tajusin sitten, että toinen oli oikeasti aikeissa lähteä... ihan noin vain. Piru minut periköön, ajattelin ennen kuin otin jo pari puolittaista juoksuaskelta tytön perään.

”Hei, sinä! Sori, anteeksi”, maanittelin yrittäessäni vähän saavuttaa tyttöä. En halunnut vaikuttaa liian päälle käyvältä, joten pysähdyin ollessani vähän lähempänä kuin aiemmin.
”Ole niin kiltti ja odota”, totesin vielä katsellen käytävän seiniä kuin vaaleatukkaista, jolle olin sanani tarkoittanut.

[Shanietta Kei]

// No todellakin!! :P :'D Oikeesti, voi Shanie parka... </3 Mäkin luulin et Frankowski ois jo luovuttanu!!1! Mitähän mä tähän keksin.... hmm... //

Olin kuulevinani jotain takaani kun viiletin pitkin käytävää. Kuin poika olisi vieläkin yrittänyt... pyydellyt anteeksi...? Pyydellyt anteeksi mitä?! Tuli mieleen kukas muu kuin minä itse. Naurettavaa. Päätin nopeasti, etten oikeasti ollut kuullut mitään. Se oli ihan mahdollista. Olin niin kiihtyneessä tilassa. Mutta pakokauhu alkoi nostaa päätään.

Todellisuus oli kanssani eri mieltä siitä, mikä oli harhaa ja mikä taas ei. Kuulin ihan selvästi, kun poika sanoi: ”Ole niin kiltti ja odota.” Se kuului jonkin matkan päästä takaani. Vilkaisin nopeasti olkani yli, ilmeeni oli säikky, silmät laajenneet. Kävin ylikierroksilla, ja tiedostin todellakin, ettei se ollut hyvä juttu. Hermostutti. Pitäisi rauhoittua. Mutta miten muka rauhoitut, kun poika, jolle velvollisuudentunnosta palautit laukun ja auoit vähän suutasi – ehkä juuri sen takia - , ei päästänyt minua lähtemään rauhassa?

Käännyin ympäri, pysähdyin, katsoin poikaan päin purren huultani epävarmana. En tykännyt tilanteesta, se ahdisti pahemmin kuin mikään hetkeen. Koko tilanne olisi voinut olla painajaisesta, henkilökohtainen helvettini. Miksei poika jättänyt minua rauhaan? Tosin sain kai syyttää vain itseäni, kun auoin suutani sillä tavalla ja päästin suustani outoja, muka nokkeliakin lausahduksia, omia totuuksiani kaiken lisäksi - enkä edes tuntenut poikaa! Ei yhtään minun tapaistani. Tuli mieleen eräs aiempi kohtaaminen toisen oppilaan kanssa, kai Tylypahkan ajoilta... Professori Crèinin sukulaistyttökö se oli? Niin, tajusin. Tämä tilanne oli todella samankaltainen, ainakin jos muistin oikein. Eikä se tilanne ollut päättynyt hyvin, vaan olin lintsannut tunnilta. Tosin se tyttö olisi jo jättänyt minut rauhaan.

Toisin kuin tämä poika, Serpentard. Jäin siihen käytävän reunaan seisoskelemaan kasvoillani ahdistunut ilme. Kiedoin käteni keskivartaloni ympärille, kuin se muka helpottaisi oloa. Siinä tilassa en huomannut enkä välittänyt tippaakaan, vaikka kaapuni hihat vähän ryttääntyivät ja paljastivat jotkut käsieni arvista, myös sen pahimman. Jostain syystä tuntui, kuin olisin taas 11- tai 12-vuotias. Tämä ei voinut olla totta. Piti päästä tästä tilanteesta pois. Mutta miten?

Jäin odottamaan poikaa, sitä että hän sanoisi jotain. Ehkä, jos vain seisoisin siinä enkä sanoisi mitään, hän vihdoin häipyisi ja pääsisin omaan käytävääni rauhoittumaan. Sen jälkeen etsisin kyllä Hestian, sillä pelkästään hänen läsnäolollaan oli minun rauhoittava vaikutus, ja voisin puhua tästä hänen kanssaan. Vai pitäisikö sittenkin suunnata heti Serdaiglen tuvan tiloihin, koska siellä Hestia todennäköisimmin oli? Ei, ei, tyrmäsin ajatuksen heti. Siellä oli muitakin. Ensin tämä tilanne vaati ehdottomasti yksin olemista. Mutta nyt pitäisi keskittyä siihen, miten pääsen pois tästä tilanteesta. Puristin käteni nyrkkiin hermostuksen takia.

[Matthias Frankowski]

Tyttö sitten pysähtyi kuten olin toivonutkin. Hän pysähtyi, vaikka kaikki oli puhunut sen puolesta, että hän vain lähtisi pois pysähtymättä. Sitä paitsi hän pysähtyi varmaan vain sen takia, kun olin halunnut hänen pysähtyvän. Miksi olin halunnut hänen pysähtyvän? Miksen vain antanut hänen vain kävellä pois jättäen minut kuin nalli kalliolle? Tämä oli ehkä vaan yksi niistä tempuista, joissa jotkut koulussa paremmin menestyvät onnistuivat. Olin jo aiemmin joutunut tällaisten uhriksi. Vähän vain leikitään ja huvitellaan tehden omasta kouluajastaan entistä parempi samalla, kun toiset joutuivat kärsimään.

Katsahdin vähän odottavasti vaaleatukkaista kohti, mutta sitten ymmärsin että tällä ei varmaan ollut mitään sanottavaa enää. No ei tietenkään ollut, kun itse pyysit häntä odottamaan, muistin ja huokaisin raskaasti. En yrittänyt tavoitella tytön katsetta, sillä tämä näytti muutenkin jo turvattomalta ja varmaankin jo ärtyneeltä tyhmästä, yksipuolisesta seurastaan. Purin hieman huultani ja suljin silmäni, jotta keksisin jotain mitä sanoa. Jotain vähänkin fiksua. Ei sitä ihan noin vain jäädä pysäyttelemään muita, jotka olivat jo lähteneet ja tehneet selväksi sen, ettei heillä ole enää mitään sanottavaa.

”Minä, tuota”, aloitin avattuani silmät. Kävin toisella kädellä hiuksia vähän läpi saaden samalla edes jonkinlaisen tavallisen, kohteliaan fraasin mieleeni. Tuppisuuna oleminen olisi ollut enemmänkin kuin outoa, mutta minulle varmaan ihan loogista. Pysäytetään joku ja sitten mitään sanomatta käännytään ympäri ja lähdetään pois.

”Oli hauska tavata”, totesin ja nyökkäsin vielä hätäisesti niin kuin olisikin sitä mieltä oikeasti. Todella hauska tavata. Tällä kertaa olin se, joka kääntyi omien sanojensa ja nyökkäyksen jälkeen ympäri. Tiesin ettei se ollut kauhean kohteliasta, mutta kuka nyt välittäisi siitä. Astelin käytävää pitkin toiseen suuntaan, mutta sopivan etäisyyden päästä nostin toisen käteni tervehdykseksi - ihan sama huomasiko Serdaigle sitä enää vai ei. Minua ei voisi vähempääkään kiinnostaa se nyt.

//Kiitos pelistä ja peliseurasta, ja voi Shaniettaa... Molemmat ovat nyt vähän hukassa.. :'D Olisi kyllä ollut tosi epäfrankowskimaista antaa Shanien aiemmin ihan noin vain kävellä pois. :3

[Shanietta Kei]

”Minä, tuota”, poika sanoi. Nostin ahdistuneen katseeni häneen, hieman kysyvänä. Poika haroi taas kädellään hiuksiaan, mutta ahdistus tappoi ärsyyntymisen tunteen. ”Oli hauska tavata”, poika jatkoi todeten ja kääntyi suuntaan, josta olimme tulleet. Minä huokaisin helpottuneena, käännyin takaisin suuntaan johon olin harpponut ja suuntasin ajatukseni omaan käytävääni. Kävelin ripeästi seinän vieressä, oikea käteni lähes hipoi sitä. Koetin saada jotain selkoa sekaisista ajatuksista, sillä päässäni sekoittuivat ahdistuksen, hermostuksen, hämmennyksen, helpotuksen, valppauden ja ikävän tunteet. Avasin nyrkkiin puristetut käteni ja koetin miettiä jotain rauhoittavaa. Kuten sitä, että pian olisin varmasti yksin, rauhassa.

Vihdoin, ajattelin kun käännyin syrjäiselle käytävälle, jota olin alkanut kutsua omakseni. En ollut koskaan tavannut siellä ketään muuta – ja ei kai se suuri ihmekään ollut. Châteaun linna oli todella iso ja täynnä paikkoja, joissa kukaan ei juuri käynyt.

Kävelin käytävän päähän saakka, ikkunan luo, ja katsoin ulos. Nostin laukkuni olkani yli ja laskin sen viereeni lattialle. Hetken päästä istuuduin ikkunan alle kädet jalkojeni ympärille kiedottuina. Lattia oli kylmä ja epämukava, mutta olin tottunut siihen. Laskin pääni, otsani kiinni polviini. Suljin silmät ja hengitin syvään, rauhoituin. Sitten kaivoin laukustani kirjan taikaolennoista ja selailin sitä, sillä se sai ajatukseni muualle. Pian jo hymyilin, kun ohitin sivut, joissa kerrottiin olennoista, joista erityisesti pidin – kuten auguuri -, tai jotka olivat kauniita ja viattomia – kuten yksisarvinen.

Jonkin ajan päästä olin valmis suuntaamaan ihmisten ilmoille, joten pujotin laukun takaisin olkani ja pääni yli, tukevasti minua vasten, ja suuntasin Serdaiglen tuvan tiloihin. Olin päättänyt, etten ahdistelisi Hestiaa tällä kokemuksellani. Hänellä oli niin kova koestressi päällä – ihan riittävästi tekemistä ilman minun pieniä ongelmia. Selviäisin tästä itse. Tai jos tämä jäisi vaivaamaan, puhuisin siitä sen jälkeen kun kokeet olisivat ohi. Se oli järkevintä.

Serdaiglen oleskeluhuoneesta suuntasin suoraan nelosluokkalaisten Serdaiglen tyttöjen makuusaliin ja omalle sängylleni. Suljin verhot, jotta saisin olla rauhassa, kuin yksin. Eipä siellä tällä hetkellä kyllä muita ollutkaan – mutta olin nähnyt ainakin yhden oleskeluhuoneessa. Nostin taas laukkuni ja laskin sen sängylle. Sitten aloin värkkäämään päivän läksyjä, jotta saisin jotain järkevää tekemistä – ja nehän oli joka tapauksessa tehtävä.

// Kiitos sinulle!! :) Ja jep... :') No, sähän sen tiedät... :') //

[Mila Molina]

Tämä oli tosi mukava peli. Laadukasta tekstiä!

Pisteytys
Lloyd Frankowski, Serpentard: 19 + 5 = 24 p
Shanietta Kei, Serdaigle: 19 + 5 = 24 p