Seikkailemista pimeillä käytävillä

[Lee Yumiko]

Heather osoitti suoraan eteenpäin ja lähti maleksimaan osoittamaansa suuntaan. Yumiko nyökkäsi vastaukseksi ja lähti kävelemään Heatherin perässä. Yumiko vilkaisi hieman taaksensa. Käytävä oli pilkko pimeä ja hyytävän hiljainen. Tyttö alkoi räpytellä silmiään nopeasti. Hänen silmäänsä kirveli. Yumiko pyyhkäisi oikealla kädellään kirvelevää silmää. Kirvely loppui nopeasti. Todennäköisesti vain roska.

Yumiko ja Heather kävelivät hetken aikaa käytävällä ennen kuin Heather pysähtyi. Hän katsahti Yumikon suuntaan.
"Onko kaikki hyvin?" Yumiko kysyi nuoremmalta tytöltä kallistaen päätään hieman.

[Heather Rose]

"Onko kaikki hyvin?" häneltä kysyttiin. Heather vain nyökkäsi vastaukseksi ja laahusti sitten eteenpäin. Tuuli humisi jossain kaukana, mutta askelia ei enää kuulunut - onneksi. Kaikkein vähiten Heather halusi heidän jäävän kiinni. Ei. Kiinni jääminen ei olisi toivottu elementti. Ehkä joskus on hyvää vaihtelua joutua jälki-istuntoon, mutta ei turhan usein. Tyttö muisti vielä elävästi hänen ja Katrinen luvattoman retken Poudlardineen. Ei enää toiste.

"Onko sinulla kaikki hyvin?" Heather kysyi vuorostaan ja siristi silmiään nähdäkseen Yumikon paremmin hämärässä. Häntä puistatti pimeä.

[Lee Yumiko]

Yumiko lähti kävelemään Heatherin perässä pimeällä käytävällä. Tyttö vilkuili välillä ympärilleen. Häntä hirvitti olla niin pimeässä. Hyvä, että eteen näki. Tai no olihan Yumikolla tietenkin sauvansa, mutta se ei kuitenkaan valaissut koko aluetta. Tyttö kipristeli varpaitaan kävellessään eteenpäin.

"Onko sinulla kaikki hyvin?" Heather kysyi vuorostaan ja siristi silmiään nähdäkseen Yumikon paremmin hämärässä.
"Uskoisin niin. Minulla on kyllä hieman kylmä, enkä ole myöskään kovin innoissani tästä aavemaisesta pimeydestä", Yumiko vastasi ja käänsi katseensa Heatheriin. Siinä samassa tyttö aivasti. Yumiko alkoi pyyhkiä nenäänsä hieman paitansa hihaan.

[Heather Rose]

"Uskoisin niin. Minulla on kyllä hieman kylmä, enkä ole myöskään kovin innoissani tästä aavemaisesta pimeydestä", Yumiko sanoi ja aivasti.

Heather huokaisi. Hänkään ei pitänyt pimeästä, mutta seura oli nyt tarpeen. Yksin hän ei olisi viihtynyt näillä aavemaisilla käytävillä. Yumiko kuulosti pahasti siltä, että hän vilustuisi. Heidän pitäisi löytää reitti nopeasti. Ennen kuin he jäisivät kiinni ja ennen kuin Yumiko olisi aivan viluissaan.

"Ha- haluatko että luen keksimäni ru- runon?" kysyi Heather arasti keventääkseen tunnelmaa.

[Lee Yumiko]

"Ha-haluatko että luen keksimäni ru-runon?" Heather kysyi arasti. Yumikon huulille levisi hymy.
"Tietenkin", Yumiko vastasi. "Kirjoitatko paljonkin runoja?" Yumiko kysyi vielä.

Tyttö ei itse ollut kovin runollinen, mutta oli kirjoittanut pari omaa biisiä. Hänestä oli erittäin mukavaa kirjoittaa biisejä, mutta niitä olikin sitten hieman vaikeampi säveltää.

Yumiko jäi odottamaan vastausta hymyillen ja katsoen Heatheria.

[Heather Rose]

Hymy levisi Yumikon korealaispiirteisille kasvoille. "Tietenkin. Kirjoitatko paljonkin runoja?" Heather nyökkäsi. Hän tunsi itsensä pöljäksi, nyt kun ajatteli tarkemmin. Hän kirjoitti runoja! Omituisia värssyjä, jotka saivat kaikki nauramaan. Vai oliko se niin? Heather epäröi vielä hetken, mutta veti sitten syvään henkeä. Seuraavaksi tyttö avasi suunsa ja lausui tuoreimman runonsa, jonka hän oli juuri eilen illalla kirjoittanut pergamentin palaselle ja piiloittanut tyynynsä alle;

"Valkoinen hanki, kuin morsiammen kaunis huntu
lumihiutaleet pienoiset, niin pehmeät kuin aavikon kumpu
meri kuulas, niin sinisen, on saanut jääpeittehen,
kuule kirkonkelloja utuisessa talviyössä."

Heather valahti punaiseksi. Hän oli juuri lukenut runonsa. Kuinka kauan siitä oli kun hän oli lukenut sen jollekulle? Hyvin kauan. Mutta nyt hän oli sen tehnyt.

[Lee Yumiko]

Yumiko kuunteli tarkasti Heatherin runoa.

Heatherin lopetettua hän valahti punaiseksi. Yumikon huulille levisi jälleen hymy.
"Se oli kaunis runo", Yumiko sanoi. "Iteasiassa adoptioäitini kirjoittaa myöskin vapaa-ajallaan runoja ja hän lukee niitä aina minulle", Yumiko sanoi. Sitten tyttö tajusi maininneen sanan "adoptioäiti". Hän nielaisi hieman hermostuneen ja toivoi ettei Heather kiinnittäisi huomiota kyseiseen sanaan. Yumiko ei nimittäin nauttinut menneisyydestään puhumisesta. Tyttö saikin pelkän asian ajattelemisesta palan kurkkuunsa, mutta hän yritti nyt pysyä mahdollisimman rauhallisena. Hän päätti kuitenkin vastata Heatherin kaikkiin kysymyksiin rehellisesti, koska ei halunnut olla töykeä.

[Heather Rose]

Kun Heather oli lukenut runonsa loppuun, Yumikon kasvoille levisi hymy ja hän sanoi; "Se oli kaunis runo." Heather hymyili. Hänen runojaan ei joka päivä kehuttu, siksi pienikin positiivinen lausahdus sai tytön onnensa kukkuloille.

"Iteasiassa adoptioäitini kirjoittaa myöskin vapaa-ajallaan runoja ja hän lukee niitä aina minulle", Yumiko sanoi, mutta nielaisi heti perään. Mitä nyt? pouffsouffletyttö pohti ja tarkkaili Yumikoa. Sanoiko hän jotain ei toivottua.

"Hänen runonsa ovat varmaan kauniita", sanoi Heather. "Siis adoptioäitisi."

[Lee Yumiko]

"Hänen runonsa ovat varmaan kauniita", Heather sanoi. "Siis adoptioäitisi." Yumiko nyökkäsi. Niin ne tosiaan ovat, Yumiko ajatteli. Joskus tytön ollessa surullinen hän meni äitinsä luokse ja pyysi häntä lukemaan jonkun runoistaan hänelle. Se sai Yumikon aina paremmalle tuulelle.

"Ja olen itseasiassa joskus yrittänyt tehdä runoista laulua", Yumiko sanoi ja hymyili hieman Heatherille. "Ne jäivät vähän kesken." Yumiko oli viimeksi jouluna ollessaan kotona työstanyt erään laulun sanoja, mutta oli unohtanut ne kotiin, huoneensa pöydälle. Mutta asialle ei voinut oikeastaan enään mitään.

[Heather Rose]

Yumiko nyökkäsi. "Ja olen itseasiassa joskus yrittänyt tehdä runoista laulua", hän sanoi ja hymyili hieman. Heather hymyili takaisin. Yumiko oli juuri sellainen ihminen, jonka hän saattoi kuvitella tekemään lauluja. Sitä paitsi laulut olivat vähän niin kuin runoja. Ne olivat vaan vähän menevämmässä muodossa. "

"Ne jäivät vähän kesken", lisäsi hän. Voi mikä harmi. Heather olisi mielellään halunnut kuulla yhden - tai kaksi. Hänen runonsa jäivät usein kesken ja sitten ne ovatkin jo hukassa. Tyttö usein lukee vanhoja runojaan, mutta toteaa niiden olevan kamalia. Niin käy joka kerta; kun hän saa runonsa valmiiksi se kuulostaa täydelliseltä ja kauniilta, mutta kun hän lukee sen myöhemmin uudestaan se onkin aivan kamala. Silloin Heather ottaa valtavan paperi pinkan kainaloonsa ja raahaa ne poltettaviksi.

"Eikö sinulla ole yhtäkään valmista laulua - että voisit laulaa sen minulle?" kysyin Heather ja nyppi yöpaidastaan karvoja - Vincyn kissankarvoja, ei koirankarvoja vaan kissan, joka nukku hänen vatsansa päällä viime yönä.