Luol Crunel, kolmatta jatko-opiskeluvuottaan suoritava Cerfeur, oli pyöräyttänyt silmiään kuultuaan neljännen haasteen olevan esterata. Edellinen haaste oli ollut talent-show, totta kai koulun oli jatkettava sirkuslinjalla. Vaikka sirkuspelleksi ryhtyminen ei Luolia innostanut, niin turnajaisten voittajalle luvattu rahasumma sai hänet lähtemään mukaan tähänkin hullutukseen.

Haastepäivään Luol oli valmistautunut kuten hän tavallisesti valmistautui huispausotteluihin - tavallista kevyemmällä treenillä sekä nukkumalla ja syömällä hyvin. Hän tunsi olonsa itsevarmaksi - rata tulisi olemaan lasten leikkiä, Luol suorittaisi sen hetkessä ja siirtyisi sitten suurten saliin syömään ja katselemaan muiden suorituksia. Erityisesti häntä kiinnosti Ophelian ja Heatherin suoritukset. Nämä kaksi tyttöä olivat nimittäin Luolin kovimmat vastustajat turnajaisissa - mikä oli Luolista huvittavaa ja absurdia, monestakin syystä.

Ennen haasteen alkua Luol kävi lämmittelyksi lyhyellä hölkkälenkillä ja venytteli sitten kunnolla. Hän ei tulisi häviämään viimeistä haastetta minkään typerän lihaskrampin takia. Hän piti kehonsa lämpimänä hyppelemällä ja ravistelemalla jäseniään aina siihen asti, kun hänen ilmoitettiin voivan aloittaa ratojen suorittamisen.

Luol ei jäänyt arpomaan minkä radan suorittaisi ensimmäiseksi, vaan lähti heti juoksemaan kohti A-rataa, joka oli metsän laidalla. Radan alkupäähän saavuttuaan hänelle ilmoitettiin, että rata tuli suorittaa ilman taikuutta. Edessä oli neljä puomia, joista ensimmäinen ja kolmas tuli ylittää ja toinen ja neljäs alittaa. Luol loikkasi ensimmäisen puomin yli vaikeuksitta, kiitos pitkien jalkojen. Pituudesta oli sen sijaan vähän harmia puomia alittaessa, mutta Luol suoriutui tästäkin - eikä edes lyönyt päätään!

Loikattuaan kolmannen ja kumarruttuaan neljännen puomin alta Luol ryntäsi edessään oleville tikapuille ja kiipesi ne ylös tasanteelle kuin apina konsanaan. Hän hyppäsi sieltä alas ja onnistui joten kuten pitämään tasapainonsa, vaikkei outo pilvimäinen massa ollutkaan mikään ideaalinen laskeutumisalusta liiallisen pehmeyden ja kuhmuraisuuden takia.

Seuraavaksi piti mönkiä matalan köysiesteen ali. Luol huokaisi, heittäytyi mahalleen maahan ja alkoi mönkiä eteenpäin kiroten mielessään temppuradan suunnittelijaa. Mitähän seuraavaksi pitäisi tehdä? Kävellä nuoralla? Jongleerata? Seisoa päällään?

Ei sentään. Tehtävä oli kiivetä köyttä pitkin ylös seuraavalle tasanteelle. Luol hengähti syvään, tarttui köyteen, hyppäsi ylöspäin ja nappasi köyden jalkojensa väliin. Onneksi hän oli lyöjä ja hänen ylävartalon lihaksissa oli rutkasti voimaa. Muuten hän olisi varmaan pudonnut saman tien alas. Hitaasti mutta varmasti Luol hilasi itsensä ylös tasanteelle asti, missä häntä odotti vihreä lippu. Luol sitoi lipun käsivarteensa ja laskeutui sitten liukumäkeä alas.

Väsyneitä käsivarsiaan ravistellen Luol hölkkäsi huispauskentälle, missä seuraava rata oli. Luolin ei tarvinnut edes vilkaista vaihtoehtoina oleviin taikaolentoihin, vaan hän nousi luudan selkään ja ampaisi ilmoihin. Luuta ei ollut yhtä nopea ja sulavaliikkeinen kuin hänen oma tulisalama supremensa, mutta nyt ei ollut aikaa harmitella asiaa.

Luol lensi viiden ilmassa roikkuvan renkaan läpi ja käänsi sitten luutansa kohti tikkatauluja. Noin viiden metrin etäisyydelle päästyään Luol kohotti sormensa ja mumisi tarkkuusloitsun. Merde. Loitsu ei osunut. Luol kirosi, hänen kätensä taisi vieläkin täristä hieman äskeisen köysikiipeilyn takia. Hän ravisteli kättään, osoitti taulua sormellaan, keskittyi ja loitsi uudestaan. Nyt osui.

Osuttuaan kahteen muuhunkin tauluun Luol lensi viimeisen esteen luo. Se oli vihreistä ja punaisista tolpista koostuva esterata. Luolin oli pakko hymähtää värivalinnoille. Mitä jos oli punavihersokea? Luol ei kuitenkaan ollut ja hän suoritti pujotteluradan leikiten. Jos ei osannut pujotella, ei huispauskentälle ollut mitään asiaa.

Luol nappasi keltaisen huivin, laskeutui maahan, jätti luudan siihen mistä oli sen ottanuy ja lähti hölkkäämään kohti järven rantaa. Hölkätessään hän sitoi keltaisen huivin käsivarteensa ja koitti olla ajattelematta äskeistä mokaa tarkkuusloitsun kanssa. Liika murehtiminen haittasi keskittymistä ja suorituskykyä, sen huispauskapteeni tiesi.

Järven rannalla oli läpinäkyvä pystyssä oleva putki, jonka pohjalla oli seuraava huivi. Luol yritti ensin ylettyä huiviin suorilta käsin, mutta putki oli niin pitkä, ettei hän ylettynyt siihen. Luol vilkaisi putken vieressä olevaa ämpäriä ja järveä ja silloin hänellä välähti - jos hän täyttäisi putken vedellä, huivi nousisi ylös päin. Luol ei kuitenkaan alkanut kantamaan ämpärillä vettä järvestä, vaan lausui "aquatulio" ja antoi veden ruiskuta sormensa päästä putkeen. Heti kun huivi oli noussut vedessä tarpeeksi korkealle Luol nappasi sen, sitoi sen käsivarteensa ja lähti juokseman kohti viimeistä rataa.

Luol saapui hengästyneenä koulun pääporteille, missä viimeinen rata sijaitsi. Hänet otti vastaan velho, joka loihti hänen ylleen jonkinlaisen suojaloitsun ja käski hänen valita yhden kolmesta tunnelista. Luol nyökkäsi, hengähti syvään ja asteli vasemmanpuoleiseen tunneliin. Tunnelissa oli äärettömän lämmintä, suorastaan kuuma. Lisäksi sen seinille heijastui kumma oranssi kajastus. Luol asteli varovaisesti eteenpäin, pitäen kättään koholla, valmiina loitsimaan jos tarve tulisi. Hän tunsi hikikarpailoiden kihoavan otsalleen ja hänen teki mieli riisua viittansa.

Pian luola avartui ja hän näki edessään tulenlieskojen ympäröimän laavameren. Laavassa oli kiviä, joita pitkin oli kai tarkoitus hyppiä tunnelin toiselle puolelle. Luol ei kuitenkaan luottanut kiviin tippaakaan. Ne näyttivät petollisen liukkailta. Mitä jos ne uppoaisivat Luolin painon alla?

Luol pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja alkoi muuttaa muotoaan. Hänen mustat vaatteensa muuttuivat tummanpunaisiksi ja niistä sekä Luolin ihosta alkoi putkahdella esiin höyheniä. Luolin kasvot pitenivät ja muuttuivat nokaksi. Hänen käsivartensa muuttuivat siiviksi, jalkansa ohenivat ja niistä putkahti esiin vahvat kaarevat kynnet, ja peräpäähän taas kasvoi pitkä kullanvärinen pyrstö. Pian siinä, missä oli äsken seisonut täysmustiin pukeutunut velho, seisoi nyt noin joutsenen kokoinen lintu - feeniks.

Feeniks-Luol nousi siivilleen ja lensi laavameren yli tunnelin toiselle puolelle, missä hän muuttui takaisin omaksi itsekseen. Hän nappasi punaisen lipun, solmi sen käsivarteensa kolmen muun lipun tavoin ja asteli ulos pätsistä. Ulkoilma tuntui sen jälkeen suorastaan kylmältä, vaikka aurinko paistoi ja lämpöasteitakin oli ainakin kaksikymmentä.

Luol juoksi matkan linnan pääporteilta koulun nurmialueelle, etsi oman pylväänsä ja sitoi liput siihen. Viimeisen lipun solmittuaan Luol heitti nyrkkinsä ilmoille ja huudahti tyytyväisenä itseensä. Hän oli suoriutunut haasteesta omasta mielestään erinomaisesti - sitä yhtä tarkkuusloitsua lukuun ottamatta. Nyt piti enää vain toivoa, että hän sai suorituksesta tarpeeksi korkeat pisteet voittaakseen.