Mukana olevat hahmot: Nicolas Cartier & Angel Lovelace
Ajankohta: mahd. to 25.6.
Tapahtumapaikka: Piilotettu huone
Juoni: Aiheena pelkonsa kohtaaminen, joten sitä siis...
Varoitukset: Sisältää ahdistusta ja pelkoja
Muuta: Osa heinäkuun haastetta

Nicolas kärsi elämänsä hirveimmästä viikosta. Hetken hän oli saanut leijua onnensa kukkuloilla ja nyt se onni oli riistetty ja haudattu. Nic oli riutunut pääasiassa koesalissa ja makuutilassa. Kokeet nyt tuntuivat niin turhilta, kaikkialle kumminkin haettiin SUPER:illa, jotka Nic oli tehnyt aikoja sitten eikä poika oikeastaan edes tiennyt enää mitä halusi tulevaltaan. Kaikki vaikutti toivottomalta. Makuutilakin oli oikeastaan ongelmallinen, sillä siellä saattoi olla muitakin. Oikeastaan koko koulun ongelma oli se, että kaikkialla oli muitakin. Sattuneista syistä Nicin naama sai aivan liikaa uteliaita katseita. Eikö ihmisillä oikeasti ollut koeviikolla muuta tekemistä? Miksi etenkin silloin, kun halusi olla yksin, niin aina ilmestyi muita ihmisiä?

Poika oli lähtenyt pois makuutilasta, kun sinne oli ilmestynyt joku hilpeä kaveriporukka, mutta hän ei oikein tiennyt, mihin mennä. Hän vain käveli portaita ja päätyi neljänteen kerrokseen. Kyseinen käytävä oli aika tylsä, sillä se päättyi umpikujaan. Nicolasta se ei kuitenkaan haitannut, sillä se vain tarkoittaisi, että kenelläkään ei olisi mitään syytä tulla tänne. Hän hautoi synkkyyttä mielessään ja yritti kadottaa sen, mutta ei onnistunut. Edes soittaminen ei enää maistunut. Miten mikään saattoi sattua niin paljon, että musiikkikaan ei auttanut?

Liikaa sekavia ajatuksia. Liikaa mahdottomia kysymyksiä. Liikaa huonoja vastauksia. Ehkä kävely oli sentään hyvästä? Ei ainakaan maannut enää... Ulkonäkö tosin näytti yhäkin siltä kuin olisi noussut juuri sängystä (olikin): hiukset harottivat, kaapu oli vinksallaan ja koulupuvusta taisi jopa puuttua kravatti. Nic ei kuitenkaan puutteita huomannut. Hänen ajatteluunsa ei oikein mahtunut mitään muuta kuin Heather.

Angel oli hyvällä tuulella, voi ei vaan loistavalla tuulella, upealla tuulella! Hän oli nimittäin keksinyt jotain aivan muillistavaa. Se oli niinkin ihmeellinen asia, kuin miten saada yksi (1) biisi soimaan taialla hänen jästikuulokkeissaan, jotka eivät uudessa työpaikassa toimineet. Ai mitenkä niin, ei ollut ihmeellistä? No ehkä se oli vain yksi biisi, mutta se oli parempi kuin ei yhtään. Ja musiikki, sehän oli melkein kuin yksi ihmisen perustarpeista. Eikö jopa itse Albus Dumbledore ollut jossakin kuuluisista lainauksistaan ylistänyt musiikin taikuutta. Oli oli, ja nyt oli Angelin vuoro tehdä niin.

Hän käveli musiikin tahdissa neonvihreät korvalappustereot päässä ja hyräili mukana. Hän oli pukeutunut solmuvärjättyyn turkoosiin teepaitaan, saman värisiin lyhyisiin turistimaisiin shortseihin, joissa oli palmun kuvia, sekä muodinmukaisen massiivisiin valkoisiin lenkkareihin. Rastoitetut hiukset olivat auki ja heilahtelivat puolelta toiselle Angelin alkaessa jammailla hiljalleen isommin. Hän oli nimittäin tulossa sille umpikujaan johtavalle käytävälle, jossa voisi hyvin tanssahdella vähän piilossa muilta. Ihan vain siltä varalta siis, että hän herättäisi jollakin lailla negatiivista huomiota tanssimalla keskellä koulua.

Angelin käännyttyä kyseiselle käytävälle kertosäe tuli juuri sopivasti, ja hän alkoi hyppiä ja tanssahdella isoin liikkein eteenpäin samalla laulaen mukana sydämensä kyllyydestä.

”Come on and take me underground
Deep under the street
Come on and take me, take me down
The freaks like us can meet!”

Seurasi loikkaus, potku, pyörähdys, suurieleisiä käsien liikkeitä ja aivan kirjaimellista seinille hyppimistä. Energiaa oli paljon ja se täytyi saada ulos.

”Turn it up, turn it up, turn it up, turn it way up
Don't stop the beat
Come on and turn me, turn me out
'Cause I'm feeling so shady latelyy... ääk!”

Angel oli vähällä törmätä oppilaaseen! Hän oli luullut käytävän olevan tyhjä. Angel pysähtyi katsomaan tätä yllättyneenä. ”Oho, moi! Luulin että olin yksin. En kai vain meinannut potkaista?” Hän kysyi selvästi enemmän huolissaan toisesta kuin siitä, että oli juuri paljastunut pomppimasta laulaen ympäriinsä. Ei siinä sinänsä mitään salaista ollut. Angel otti kuulokkeet korvistaan ja jätti ne kaulalle. Hän ei voinut olla huomaamatta, että oppilaasta tulevat vibat eivät olleet lainkaan yhtä iloiset kuin hänen omansa. Ulkomuotokin näytti lähinnä vasta heränneeltä. ”Hei muuten jos sinä olet kipeä, niin minä olen koulusairaanhoitaja!” Hän katsoi asiakseen ilmoittaa kaiken varalta. ”Ja siis olen tietysti silti, vaikka et olisi. Ei se ollut mikään iskurepliikki, heheh!”

Heatherin ajattelu katkesi, kun Nicolas nosti päätään lähestyvän, laulavan ja pyörivän kohteen pelossa. Nicolas yritti väistää, mutta tuo tuli silti liian lähelle ja hän sai vain vaivoin väistettyä suurieleisten käsien liikkeiden osumasta itseensä. Jälkikäteen ajateltuna se olisi ehkä ollut ihan oikein pojalle. Nicolas tunnisti henkilön koulun henkilökunnan jäseneksi ja nielaisi syvään. Hän ei juuri nyt ollut edustavimmassa kunnossa.

"Ette, madame", poika sanoi, mutta tunsi pienoista epävarmuutta tittelistä. Pitäisikö sanoa neiti? Oli tuo kuitenkin varmaan jo yli kolmikymminen ja naimisissa, kun kerta oli töissäkin, joten ehkä rouvittelu meni. "Pahoittelen, että olin tiellä."

Nicolas katsoi, kun tulokas esittäytyi sairaanhoitajaksi. Nicolas tiesi sen, sillä hän oli Sonian takia vieraillut sairaalasiivessä useampaan kertaan. Hän vilkaisi hieman itseään. Näyttikö hän sairaalta? Hän yritti hieman suoristaa paitaansa ja mutristi suutaan huomatessaan, että kravattikin oli jäänyt makuusaliin. Voi... tämä tietäisi varmaan tupapisteiden menetyksiä. Onneksi Nis ei sentään ollut törmännyt professori Molinaan... Pitäisi vielä ehtiä nopeasti takaisin makuutiloihin. Sairaanhoitaja puhui jotain iskurepliikeistä ja Niciltä meni ihan täysin ohitse, mitä hän tarkoitti. Eikai tuo halunnut iskeä Niciä? Nic ei juuri nyt kaivannut pätkän vertaa lisää ihmissuhteita. Hän olisi halunnut vain Heatherin. Ajatus kivisti, joten poika yritti työntää sen ainakin hetkellisesti pois mielestään keskittyäkseen tähän yllättäen ilmestyneeseen ihmiseen.

"Joo... tiedän. Madame Lovelace, oletan? Onnittelut uudesta työstänne. Olen Nicolas Cartier. Mukava tavata", Nic pakottautui esittäytymään, vaikka hän olisi mieluusti jäänyt ilman seuraa. Oikeastaan olisi varmaan ollut hyvä, ettei häntä oltaisi yhdistetty tähän rähjääntyneeseen ulkomuotoonkaan. Toisaalta, oliko sillä mitään väliä juuri nyt. Mahtoikohan Lovelace tietää juoruista? Koko koulu tiesi niistä, joten varmaan se kulki myös henkilökunnan korviin. Ehkä olisi pitänyt olla mainitsematta omaa nimeä lainkaan.

Kun oppilas avasi suunsa, Angelin ilme muuttui yllättyneeksi ellei jopa hivenen hölmistyneeksi. Madame? Kuka, mitä, ai minäkö? Näyttikö hän tosiaan rouvalta? Rouvalta joka lauloi poppia ja hyppi pitkin käytäviä shortseissa ja trendilenkkareissa? Angel pärskähti ajatukselle yrittäen naamioida sen yskähdykseksi. Ei kai se nyt sinänsä niin kummallista ollut, mutta jos Angel itse olisi törmännyt kaksoisolentoonsa vastaavan näköisenä ja oloisena, olisi hän luultavasti olettanut kohdanneensa ennemmin vaikkapa villin ja värikkään homopojan kuin minkäänmoisen rouvashenkilön. Toisaalta androgyynin ulkonäön saattoi varmasti tulkita monenmoiseen suuntaan, eikä tämä katsoja välttämättä ollut ihan täysin hereilläkään. Angel kohautti asialle henkisesti olkiaan.

Angel pohti, että oli nähnyt tämän nuorukaisen ennenkin. Tuo taisi olla sen erään varsin usein sairaalasiivessä vierailevan Gryffondorin veli. Nimeä hän ei kylläkään muistanut, mutta pian oppilas jo esittelikin itsensä Nicolas Cartieriksi. Ja kutsui taas madameksi, eheh... ”Kiitoksia, kuin myös!” Sairaanhoitaja vastasi ja tarjosi kättään puristettavaksi. Toisen nimi oli kyllä tuttu jostakin. Tosiaan, ne juorut! Oliko tämä siis se kaveri, joka oli sekstaillut veelan kanssa keskellä pöytää merirosvolaivalla, vai miten se nyt menikään? Angelin kasvoille levisi ovela virnistys, ja tämä nyökkäili itsekseen katsellessaan Nicolasin olemusta uudemman kerran. Kravattikin puuttui, voi voi, olisikohan unohtunut sen kyseisen veelaneidin luokse? Nicolas taisi tosiaankin olla vasta ”herännyt”.

”Ettei sinulla vain olisi villimmän puoleinen yö takana, Nicolas-darling? Kyllä täti huomaa tällaiset asiat”, Angel totesi ilkikurisesti ja asettui nojailemaan umpikujan seinämään rennosti ja erittäin epätätimäisesti ristien kätensä pään taakse kyynärpäät leveästi tilaa ottaen. ”Me tässä juuri mieheni kanssa pohdimmekin, että pitäisikö sitä itsekin puuhastella jossakin erikoisemmassa paikassa vaihtelun vuoksi. Tosin luultavasti pöytä olisi aivan liian kova vanheneville nivelille. Voi ollapa vielä nuori, villi ja vetreä!” Sanoi henkilö joka oli juuri loikkinut ja tanssinut ketterästi kuin joku erittäinkin urheilullinen. Angel tietysti vain vitsaili, eikä hän sitä millään pahalla tarkoittanut. Varmasti Nicolas oli vain tyytyväinen itseensä, kun oli saanut maineen veelankaatajana. Ajattelisi takuulla olevansa kunnon urospuolinen maatilaeläin tai jonkin villimmän lajin johtajayksilö niin sanotusti. Melkein kateeksi kävi kun samalla itseä vain rouviteltiin. Pukkaisi vielä ikäkriisiä päälle pahimmassa skenaariossa, voi eih!

”Ei sinulla sattuisi olemaan tämän kyseisen veelashenkilön puhelinnumeroa taikka pöllöpostiosoitetta, hmm?” Angel tiedusteli matalammalla äänellä. Vaikka hauskanpitomahdollisuudet olivatkin hiukan kaventuneet kunnollistumisen myötä, niin mikäpä häntä estäisi viettämästä vähän aikaa veelan seurassa. Se olisi varmasti elämys! Kuulemma veelojen kanssa saattoi päästä lähelle ihan oikeaa rakastumisen tunnetta, ja sen jos minkä Angel oli aina toivonut kokevansa vielä toistaiseksi siinä onnistumatta. Kolmenkympin villitys täältä tullaan, eikun...

Nicolas kätteli tätä hieman liian energista ihmistä, kun kerta kättä ojennettiin kättelyä varten. Aluksi se oli tuntunut oudolta, mutta Chateaussa moni tuntui harrastavan poskisuudelmien sijaan kättelyä. Todennäköisesti tämäkin henkilö oli jostain ulkomailta, joku aksentti tuolla taisi olla?

Sen pidemmälle ei sitten päästykään, kun Lovelace jo nosti juorut esiin, vieläpä suoraan päin naamaa. Nicolas valahti nopeasti punaiseksi ja katse kääntyi lattiaa kohti. Voi miksi, miksi hän sai kuulla tästä! Eikö edes henkilökunta osannut olla soveliaasti hiljaa? Vaikka ehkä tämäkin oli parempi, ainakaan tuo ei virnistellyt selän takana. Tai ehkä se olisi sittenkin ollut parempi, Nic olisi mieluusti ollut tietämättä mitään. Kuten kirsikkana kakun päälle Lovelacen omista miespuuhista. Mutta ei sekään tainnut riittää, sillä tuo vielä kyseli veelojen perään. Hänen leipänsä taisi olla yhtä viipaletta vajaampi tai sitten tuo innokkuudesta päätellen itse harrasti ties mitä irtosuhteita. Punainen väri vain korostui. Ehkä sitä voisi harkita haihtumista ilmaan?

Nic takelteli. "Mä en oo tekemisissä veelojen kanssa", hän sai kakistettua. Voi, jos hän saisi päättää jälkikäteen, hän ei olisi lähtenyt Pariisiin. Juorut olisi vältetty ja ehkä suhde Heatheriinkin voisi olla vielä kunnossa. Voi kumpa... Miten Heather voisi sietää häntä, jos kaikki muutkin ajattelivat häntä pettäjänä? Tai tosin Lovelacen puheiden mukaan hän taisi enemmän kallistua vain nuoren parin yhteenpalaamisen puoleen... Huoh, asia kun oli päinvastoin.

Angel huomasi yllätyksekseen, että Nicolas näytti muuttuvan aivan punaiseksi. Jestas sentään, oliko tämä veelasankari sittenkin noin ujo seksielämänsä suhteen? Tai ehkäpä se koko seikkailu olikin tapahtunut umpihumalassa? Toisen nykyinenkin ulkomuoto saattoi kieltämättä viitata myös darrapäivään. Ja, vastauksestaan päätellen, eihän Nicolas tainnut tapauksesta mitään muistaakaan. Sanoi, ettei muka ollut tekemisissä veelojen kanssa. Vai oliko ehkä se asiasta kulkeva juoru sittenkin tekaistu?

Sairaanhoitaja katseli Nicolasta pohdiskellen ja vaihtoi asentoa ristien kädet nyt selkänsä taakse. ”Meinaatko että se huhu sinusta ja veelasta onkin pelkkää hölynpölyä? Kieltämättä ainakin merirosvolaiva kuulosti liioitellulta”, Angel arveli. ”Se juttu taitaa häiritä sinua, eikö vain honey?” Hän lisäsi, ja tunsi olonsa itseasiassa vähän syylliseksikin, kun toinen vaikutti niin nololta. Entä jos sittenkin tätä kiusattiin koulussa tai jotakin sen tapaista? ”Ei minun suinkaan ollut tarkoitus loukata tai mitään! Ajattelin vain, että se olisi ollut sellainen hauska juttu. Mitä nuoret nyt tekevätkään kun haluavat elää täysillä ja niin pois päin. Tai siis eihän veelankaatajan maine nyt niin huono asia edes ole! Itse olisin varmaankin vain ylpeä moisesta, eheh”, Angel selitti ehkä vähän kiusaantuneena, mutta virnisti silti ja yritti pukata toista kyynärpäällä kylkeen. Hän pohti myös, että olisiko aiheellista tarjota kuuntelevaa korvaa tai jopa ammattimaisempaa apua, jos kyse olikin jostain ikävästä ja vakavasta. Angel toivoi kyllä ettei. Ihan siinä uhkaisi omakin hyvä tuuli kadota, jos asiat olivatkin hullusti eivätkä hauskasti. ”Mielellään kyllä kuulisin sinun oman versiosi, että mistä oikein onkaan kysymys.” Angel totesi hieman varovaiseen sävyyn.

Nicolas katseli maata punaisena. Hän tuntui harrastavan nykyisin paljon lattian tuijottelua, pitäisi varmaan ryhtyä asiantuntijaksi. Yli-innokas sairaanhoitaja vihjasi, että juorussa saattoi olla kyse valheesta. Nic toivoi, että olisi voinut väittää niin. Merirosvolaiva sai hänet kuitenkin katsomaan katsomaan hömistyneenä hoitajaa. ”Häh? Mikä merirosvolaiva?” Muuta hän ei ehtinytkään sanoa, sillä Lovelace oli jo lisäämässä häiritsemisestä ja alkoi pahoitella puheitaan. Veelankaataja? Eikai joku oikeasti ajatellut niin? Hämmentävää oli kyllä kuulla tuon äskettäin hyppelehtineen henkilökuntalaisen nyt käyttäytyvän varovaisemmin.

Nic vilkaisi itseään. Oliko hän niin säälittävä? Hieman kyllä näytti pahalta… Vai oma versio tapahtuneesta… Nic oli tavannut exänsä, suudellut puoliveelaa ja pettänyt Heatheria. Nic saattoi vain kuvitella, miten juorut yltyisivät, jos selviäisi, että hän oli ollut suhteessa alaikäiseen. Nic katsoi tuota tuntematonta, jonka oli juuri tavannut ja häntä vain ärsytti. Miksi hänen pitäisi selittää tuolle mitään? Miksi kaikkien piti udella?

Ärsyyntymisestä huolimatta Nic yritti koota itsensä. Hän laski kymmeneen ja katsoi sairaanhoitajaa. ”Kyse on yksityisasioista”. Hän kaivoi sauvansa, siirrätti itselleen kravatin makuutiloista ja suoristi vaatteitaan. ”No niin, oli mukava tavata, madame Lovelace. Nyt jos sallitte, minun pitää vielä opiskella.”

Hän voisi mennä mihin vaan, kunhan hän pääsisi eroon ihmisistä. Vaikka kellariin, sinne tuskin eksyisi ketään turhaan.

Angel seurasi katseellaan pojan liikkeitä ja ilmeitä. Niin hillityltä kuin Nicolas vaikuttikin, Angel oli huomaavinaan joitakin pieniä vivahteita, jotka viittasivat siihen, että tätä suututti. Tai ainakin hänestä vain tuntui siltä, kuin poika olisi ollut jollakin tapaa huonotuulinen. Tuo sanoi, että kyse oli yksityisasioista. Sairaanhoitaja kohotti kulmiaan. Eipä ollut kyllä kovin yksityisenä asiana pysynyt, Angel huomautti mielessään muttei suinkaan ääneen. ”Aaivan...”

Poika kuulosti kohteliaalta ilmoittaessaan olevansa lähdössä, mutta siitä huolimatta Angel puri huultaan ja näytti hitusen vaikealta. Ei hän epävarma ollut, ei suinkaan. Angel oli omasta mielestään oikein hyvä tyyppi ja hurmaava persoona ja yritti kyllä parhaansa, ja se riitti, vaikkei jokainen vastaantulija heti samaa mieltä olisikaan. Mutta Angel sieti kovin huonosti muiden negatiivisia tunneviboja. Niistä nyt vain tuli niin epämiellyttävä olo... Hän vaihteli asentoaan vähän levottoman näköisenä vaikka yritti pysyä rentona. ”Noh eihän sinun tietenkään tarvitse siitä puhua, jos et itse halua, mutta... Se voisi olla hyödyllistä sinulle. Joten jos vaikka kuitenkin muutat joskus mielesi, niin sen kuin tulet sairaalasiipeen koska tahansa! Meillä hoitajilla on tietysti myös vaitiolovelvollisuus.”

Angel liu’utti puolihuolimattomasti kättään seinää pitkin puhuessaan, ja aivan yhtäkkiä hän tunsi seinän muuttuvan selkäänsä vasten. Siinä oli jotakin epätasaista! ”Iäääh!?” Angel pomppasi säikähtäen irti seinästä jälleen kerran melkein oppilasta päin. Hän onnistui kuitenkin olemaan törmäämättä Nicolasiin ja kiepsahti katsomaan taakseen. Seinään oli ilmestynyt ovi kuin tyhjästä. ”Herre gud!” Angel tapitti ovea ihmeissään. ”Minneköhän se tuo vie? Et sinä Nicolas sattuisi tietämään? Olet varmaan ollut täällä kauemmin”, hän tiedusteli kuulostaen nyt varsin uteliaalta. ”Jos ovi oli äsken piilotettu, sen takanahan täytyy olla jotakin salaista!”

Lovelace vaikutti ymmärtävältä ja selitti jotain vaitiolovelvollisuudesta. Nicolas nyökkäsi ja mutisi jotain tottakain tapaista. Hän ei tosin aikoisi eksyä sairaalasiipeen juttelemaan. Ainakaan tälle kyseiselle henkilölle. Jos joku kuunteli juoruja niin varmaan myös kertoi niitä eteenpäinkin.

Sitten asiat menivätkin omituisiksi, sillä seinästä ilmestyi ovi ja hetken päästä Nicolas oli taas törmäysvaarassa kyseisen henkilökuntalaisen kanssa. Hän otti askeleen taakse päin ja kurtisti kulmiaan. Lovelace vaikutti innostuneelta uudesta mysteeristä, mutta Niciä harmitti. Hän oli ajatellut, että voisi mennä minne vain, missä ei ollut ihmisiä, mutta ei se nyt tarkoittanut ihan minne vain! Omituinen seinästä ilmestynyt ovi kuulosti vaaralliselta.

"Ei, en ikävä kyllä ole tietoinen, että tällä käytävällä olisi aiemmin ollut ovea. Luulin tätä umpikujaksi", Nicolas sanoi piinallisen monotoonisesti. Oliko tuo henkilökuntalainen sittenkään vanhempi? Käyttäytymisen perusteella tuo olisi hyvin voinut mennä jostakusta nuoresta jatko-opiskelijasta tai oppilaasta. Nic tuijotti ovea ja sen puista pintaa. Sen punertava maali oli kulunut niin, että puun syvet näkyivät paremmin. Pääsisikö hän nopeammin eroon ovesta, sen tuomista salaisuuksista ja Lovelacesta, jos lähtisi vai pitäisikö hänen vielä jäädä töllistelemään, mitä oven takana oli? Viime päivien tapahtumat olivat karistaneet voimakkaasti kaikenlaisen uteliaan seikkailumielen. Nicin olisi mieluummin tehnyt mieli vain maata sängyssä ja olla tekemättä mitään.

Nicolasin vastaus, tai pikemminkin tämän äänensävy, tai oikeastaan äänensävyn puute, sai Angelin tuijottamaan poikaa hivenen kauhistuneena. Kun joku noin nuori puhui noin tasapaksusti ja ilottomasti ja vieläpä jännittävä seikkailu nenänsä edessä... Kyllä nyt täytyi jotakin olla pielessä ja pahasti! Mutta mikäpä siihen olisi tässä hetkessä voinut paremmin auttaa, kuin juuri se tyhjästä ilmestynyt mysteeri, joka toista ei näyttänyt kiinnostavan. Mutta varmasti poika muuttaisi pian mielensä, kun vain pääsisi alkuun!

”Nyt on niin, että kyllä minun henkilökunnan jäsenenä täytyy tutkia tämä ovi, ennen kuin voin vain jättää sen tähän jonkun oppilaan löydettäväksi”, hän totesi katsoen Nicolasta. ”Mutta siinä on vain se pieni seikka, etten uskalla mennä yksin! Kun minä olen vain tällainen hauras ja jo pikkuhiljaa vanhuuttanikin hapertuva täti-ihminen. Etkö sinä, murunen, voisi lähteä mukaan turvakseni?” Angel vaihtoi äänensävynsä pehmeän naiselliseksi ja tapitti poikaa pyytävästi isoilla ruskeilla silmillä, joissa oli ilkikurinen pilke. ”Sano nyt joo, siitä tulee hauskaa!” Hän hihkaisi yhtäkkiä perään normaalilla kirkkaalla ja innokkaalla äänellään ja alkoi selittää lisää. ”Itseasiassa minä tiedän sittenkin, mikä huone tuo on! Siitä oli puhetta kerran henkilökunnan kahvipöytäkeskusteluissa. Se on joku piilotettu huone, enkä minä saanut heitä paljastamaan, missä se sijaitsee. Itseasiassa vähän epäilen, että kaikki täällä eivät vielä oikein luota minuun. Ellei olisi jopa niin, että minustakin liikkuu jonkinlaisia huhuja. Huhuja mistä niin, sitä en kyllä tiedä. Itseni tuntien se voi kyllä olla ihan mistä tahansa. Mutta anyway, en malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikille, että löysinkin sen huoneen ja selvitin sen sisällön itse! Hahah, enpäs tarvinnutkaan heidän apuaan!”