Villejä öitä ja suloisia aamuja

[Rain Savage]

Mukana olevat hahmot: Rain Savage & Noah Andersson
Ajankohta: Syyslomalla 19.10.2019 ->
Tapahtumapaikka: Lesauvagejen kartano, Reichardin lapsuudenkoti
Juoni: Noah ja Rain lähtevät lokakuun chatpelin kurpitsajuhlakoristelu -tapahtumasta Rainin sukulaisten asuntoon ajatuksena yhteisen yön viettäminen.
Varoitukset: Lievästi seksuaalista sisältöä
Muuta: En ole päättänyt, missä kartano tarkkaan ottaen sijaitsee. Ranskassa jossain syrjäisemmällä seudulla ainakin. Tätä peliä on aikomus pelata vähän tavallista lyhyemmin ja nopeammin.

Kaikki oli kerrankin sujunut käsittämättömän helposti aina Noahin suostuttelusta keittiön viereisen salakäytävän kautta Poudlardineen ja sieltä ilmiintymällä Rainin, tai siis Reichardin, vanhempien kartanon koristeelliselle portille, jossa olikin haudanhiljaista ja yllättäen lappu luukulla.
”Ne on jossakin lomalla”, Rain totesi lukien hieman kulmiaan kurtistaen piha-alueelle aukeavaan porttiin kiinnitettyä pergamenttia. Tytön äänessä oli jopa hiven närkästystä. Eräiden ainoa lapsi oli etsintäkuulutettu ja kadonnut, ja nämä vain lähtivät keskellä syksyä lekottelemaan jonnekin Balille, kiitos vaan välittämisestä ja sitä rataa. No sentään Rain saattoi nyt olla varma, ettei edes kotitonttua oltu jätetty talonvahdiksi pidemmän matkan ajaksi.

”No parempi vaan meille”, hän sanoi ja kaivoi taskustaan esiin vanhan avaimen.
”Mä vietin täällä kesiä aina joskus”, Rain selitti pikavalheen.
”Toivottavasti ne ei vaan oo vaihtanu lukkoja sen jälkeen.” Hän kokeili avainta ja portti kilahti ja avautui itsestään aivan niin kuin ennenkin. Kukaties asukkaat sittenkin olivat salaa elätelleet toivoa, että kolmannen avaimen haltija palaisi tänne vielä jonakin päivänä.

Rain kumarsi Noahille ilkikurisen suurieleisesti ja viittasi pihalle päin.
”Teidän jälkeenne arvon neiti.” Rainia tosiasiassa hieman kylmäsi katsoa tuota tuttua yksinäistä ja loputonta ylisiistiä aukeaa pihaa, josta hän ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt. Noahin silmiin se kuitenkin luultavasti näyttäisi hienolta ja ylelliseltä, ja Rain pyrkisi pitämään huolen, että ainakin toisella heistä olisi hyvällä tavalla kotoisa olo tässä paikassa.

[Noah Andersson]

Noah seisoi suuren kartanon porteilla. Talo oli juuri sellainen kaunis rakennus, joita historialliset TV-ohjelmat olivat pullollaan. Noah oli kasvanut Liverpoolin erittäin hyväosaisella alueella, muttei ollut koskaan nähnyt sen kaltaista asuinrakennusta. “Rain, oletko varma, että me saadaan olla täällä? Tämä paikka on valtava.” Noah kysyi samalla, kun Rain avasi portin kartanon tiluksille. Hän naurahti Rainin kumarrukselle ja astui sisään pihalle. Piha oli erittäin huoliteltu ja siisti. Siellä näytti varmasti upealta talvisin. Noah ei tosin tiennyt missä hän oli, joten hän ei myöskään tiennyt satoiko alueella lunta. Hän ei kuitenkaan antanut sen kaltaisten pikkuseikkojen latistaa tunnelmaansa.

Noah kääntyi virnistäen takisin Rainiin päin. “Minä en voi uskoa, että me vaan lähdettiin.” Noah sanoi silmät loistaen. Hän ei muistanut, milloin olisi ollut näin onnellinen. Hän ei yleensä tehnyt mitään näin spontaania. Koulusta karkaaminen johonkin etäiseen kartanoon Ranskan syövereihin? Ei ollenkaan hänen tapaistaan. Hän pitäytyi tutussa ja turvallisessa ja se sai hänet tyytyväiseksi, mutta tämä oli jotain aivan muuta. Rain sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi mitä kummallisimmissa tilanteissa.

Noah tunsi olonsa kevyeksi ja niin vapaaksi, että halusi huutaa. Hän toivoi, että koko maailma saisi nähdä heidät juuri nyt. He olivat kauniita, nuoria ja iloisia. Noah halusi ikuistaa tämän hetken ja tunteen jotenkin, joten hän kaivoi puhelimensa taskustaan ja käänsi sen kameran osoittamaan Rainia. Kenttää ei juurikaan ollut, mutta sentään laite toimi kohtalaisen normaalisti. Hän otti kuvan ja hymyili. “Sä olet upea.” Rain näytti hyvältä. Noah avasi kätensä ja hymyili toiselle noidalle ilkikurisesti. "Tule tänne."

[Rain Savage]

Rain tuhahti välinpitämättömästi Noahin kysymykselle, oliko heillä tosiaan lupa olla kartanolla.
”No ei siitä mitään haittaakaan ole.”

Noita vastasi iloisesti toisen virnistykseen. Rainista oli mukavaa nähdä Noah noin innostuneena, vaikka koulusta karkaaminen ei ollut hänelle itselleen sinänsä mitenkään ihmeellistä. Varsinkaan kun he vielä lähtivät lomalla eivätkä olleet edes poissa tunneilta. Varmasti siitäkin joku tiukkapipo koululla kyllä nipottaisi, mutta ei sekään Rainia huolettanut. Ja oli tämä silti hänestäkin ihmeellistä mutta vain siitä syystä, että Noah oli lähtenyt mukaan.

Hm? Noah otti ilmeisesti Rainista jästivalokuvan.
”Öö, kiitti”, Rain vastasi kehuun vähän vaisusti, sillä ei hän kuitenkaan ollut sataprosenttisen itsevarma sen asian kanssa, että näytti upealta tyttönä. Varsinkaan kun olisi juuri nyt erityisesti kaivannut omaa kroppaansa tietääkseen yöllä paremmin, mitä tekisi ja sitä rataa. Rainia ei tarvinnut kahdesti käskeä Noahin kainaloon, mutta hän kylläkin tuijotti tämän puhelinta hieman epäilevästi toista kulmaansa kohottaen.
”Mullakin on nykyään tuollainen, mutta se on puhelin. Luulin että ne on kaikki puhelimia eikä kameroita”, hän totesi hölmösti samalla kun kietoi kätensä tytön selän taa tämän vyötärölle.

[Noah Andersson]

Noah käänsi päänsä ja katsoi taloa kohti. Se tosiaan oli upea rakennus, mutta jokin siinä vaikutti autiolta. Talo vaikutti hieman yksinäiseltä, kuin siinä ei oltaisi asuttu pitkään aikaan. Noah odotti, että ikkunassa näkyisi joku pitkään yöpaitaan sonnustautunut demonityttö kynttilän kanssa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan hän tunsi Rainin käden lantiollaan ja hymyili. Hän oli hymyillyt lakkaamatta jo vaikka kuinka kauan, ja pelkäsi, että hänen poskensa alkaisivat krampata hetkenä minä hyvänsä. Hän laittoi puhelimensa äänettömälle ja takaisin taskuunsa.

”Jos sinun puhelimellasi ei saa otettua kuvia, se on joko kivikautinen, tai sinä et vain osaa käyttää sitä.” Noah sanoi painaessaan päänsä pidemmän tytön olkapäälle. Hän rakasti sitä, kuinka hyvin hänen päänsä sopi siihen. Kuin se olisi tarkoitettu vain hänelle. Hupsua ja yli-romanttistahan se oli, mutta mukava ajatus joka tapauksessa. Noah pujotti oman kätensä Rainin ympärille. Hän nosti toisen paitaa sen verran, että sai pujotettua kylmän kätensä suoraan lämpimälle iholle. Noahin huulilta karkasi pieni huokaisu. ”Toimiikohan tuolla lämmitykset? Ei näytä siltä, että täällä olisi ollut ketään hetkeen.” Talo oli niin suuri, ettei sitä saisi lämmitettyä vain yhden takkatulen voimalla. Takkatulen äärellä olisi kyllä mukavaa tehdä muita asioita -kröhöm-, mutta jos se oli talon ainoa lämmitys, Noah makaisi tulen ääressä peittoburritona heidän koko irtiottonsa ajan. Varmaankin talon lämmitykseenkin oli joku loitsu, mutta ei sellaista oltu ainakaan koulussa opetettu.

”Mitä sinä aijoit tehdä lomalla? Sotkinko minä suunnitelmiasi?” Noah oli alkanut piirtää ajatuksissaan pieniä ympyröitä Rainin kylkeen. Toivottavasti Rainilla ei olisi menoja lomalla. Noahilla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan Rain oli suunnittellut heidän viipyvän, mutta hän halusi viettää lomansa Rainin kanssa. Koululla ei ollut muutenkaan mitään läksyjä kiinnostavampaa tehtävää. Melkein kaikki olivat lähteneet lomiksi kotiin, joten hänellä ei olisi ollut edes huispausharjoituksia. Ja olihan tämä muutenkin paljon miellyttävämpi tapa viettää lomaa.

[Rain Savage]

“No sitten se on kivikautinen, koska osaan mä käyttää sitä aina silloin, kun se toimii”, Rain vastasi päättäväisesti. Mutta mitähän Noah mahtoi tarkoittaa kivikautisella, oliko se jokin puhelinmerkki?
”Eikun ei sittenkään, se on omena! Sellainen mistä on haukattu pala pois. Ja siitä voi puheen lisäksi kuunnella myös musiikkia. Ja jos ei halua, että kukaan muu kuulee mitään, voi laittaa muoviset nauhat korviin”, Rain selitti. Hän yritti kovasti kuulostaa siltä että tiesi jotakin puhelimista, mutta vaikutelma taisi olla aivan päinvastainen. Luultavasti vanhinkin jästimummo ymmärsi älypuhelimien ominaisuuksista enemmän kuin puhdasverinen taikaväki.

Vasta tuntiessaan Noahin käden kylmänä paitansa alla, Rain kiinnitti kunnolla huomiota siihen, kuinka lähekkäin he oikein olivatkaan. Se välimatka joka oli aikoinaan tuntunut niin pitkältä, kuin Noah olisi ollut näkymättömän ylitsepääsemättömän muurin takana, oli nyt poissa. Ja kuitenkin yhä jokin hiljainen vaisto kuiski Rainin korvaan, että tämä onni voisi loppua koska tahansa. Oli yhä järjettömän paljon asioita, joita Noah ei hänestä tiennyt, ja jotka voisivat paljastuessaan pilata kaiken. Rain puristi Noahia lujempaa itseään vasten, kuin peläten tämän katoavan ilmaan jos ei pitäisi tarpeeksi lujasti kiinni, ja painoi poskensa tämän päälakeen.

”Kyl mä saan sen lämpimäks”, hän vastasi kuulostaen hiukan poissaolevalta. Kaikki oli ihanasti ja silti talon lämmittäminen oli vain pienin huoli. Rain oli ehkä vihdoin saanut haluamansa, mutta tämä uusi tunne, taustalla häilyvä menettämisen pelko, tuskin katoaisi enää koskaan ennen kuin se toteutuisi. Se tuntui melkein yhtä väistämättömältä kuin kuolema joskin paljon pelottavammalta. Ainahan salaisuudet paljastuivat ennemmin tai myöhemmin, ja täysi rehellisyyskään tuskin olisi näin mutkikkaassa tapauksessa pelastanut yhtään mitään. Pikemminkin mitään suhdetta ei olisi varmasti koskaan syntynytkään, jos hän olisi ollut rehellinen. Ja tuskinpa edes se vainajille puhuva Shadowfieldin pentu kykenisi toimimaan viestinviejänä silloin, kun Noah saisi tietää jotakin liikaa ja jättäisi hänet.

”Häh, öö ei mulla mitään suunnitelmia ollut”, Rain vastasi hieman viiveellä havahtuen ajatuksistaan.
”Ei mikään ees vois olla tärkeämpää kuin tää”, hän lisäsi itselleen aivan epätyypillisen lempeällä äänellä. Toisen sormet kyljellä tuntuivat jotenkin lohdullisilta ja hyvällä tavalla kutittavilta. Rain henkäisi Noahin tukkaan ja halasi tätä yhä lujasti kuin ei aikoisi päästää irti ollenkaan.
”Haluatko ensin pihakierroksen vai mennäänkö sisälle?” Hän kysyi kuitenkin, sillä ei tyttöä koko iltaa voisi siinäkään seisottaa.

[Noah Andersson]

Noah puri poskensa sisäpintaa pitääkseen pokkansa Rainin selittäessä puhelimestaan. Noahin oma puhelinkin oli iPhone, tai ”omena” kuten Rain oli sitä kutsunut. Toinen vaikutti niin määrätietoiselta, ettei Noah hennonnut korjata tätä. Ehkä Noah opettaisi joskus Rainia käyttämään puhelintaan kunnolla. Eihän luurilla hirveästi linnassa tehnyt, mutta olisi suotavaa, että hän pystyisi tarpeen vaatiessa soittamaan Rainille. Eihän hänellä toisaalta ollut edes Rainin puhelinnumeroa. Harva puhdasverinen omisti puhelimen, ja osa jästisyntyisitäkin käytti pöllöä viestinviejänä. Puhelinnumerot eivät olleet taikayhteisössä kovin tärkeitä. Silti jästinä kasvaneesta Noahista tuntui varsin kummalliselta, että hän oli lähtenyt noin vain pois ihmisen kanssa, jonka puhelinnumeroa hän ei tiennyt. Hänen pitäisi kysyä se jossain välissä. Jos Rain edes muisti sitä.

Rain vaikutti hieman poissaolevalta, mutta Noah ei pahastunut siitä. Oli oikeastaan hassua, kuinka vähän hän tiesi Rainista. Hän kertoi viettäneensä täällä kesiä, mutta Noahin oli vaikeaa kuvitella Rainia lapsena. Hän ei tiennyt oliko toisella sisaruksia, lemmikkejä tai millainen perhe hänellä oli. Rain ei toisaalta puhunut perheestään mielellään, joten tuskin mitenkään hirvittävän onnellinen ainakaan. Sen Noah ymmärsi helposti. Eihän hänkään ollut puheväleissä enää kuin veljensä kanssa. Hän ei tiennyt paljoa mitään Rainin elämästä ennen Chateauta. Vain sen, että hän oli hölmöillyt Tylypahkassa ja vaihtanut koulua. Se ei kuitenkaan estänyt häntä rakastumasta häneen. Rakkaus oli iso ja pelottava asia, ja nyt oli oikeastaan aivan liian aikaista, mutta niin hän tunsi. Hän oli rakastumassa Rainiin.

Rain nappasi Noahin yllättäen tiukkaan halaukseen. Noah puristi toista tyttöä lujaa, mutta naurahti. ”Sä olet ihana Rain, mutta mä en saa happea. En mä ole karkaamassa minnekään.” Rain oli paljon voimakkaampi, kuin miltä näytti. ”Mennään sisälle vaan. Mua palelee vähän.” Noah sanoi. Heidän pitäisi kyllä tutkia pihaakin tarkemmin, se oli niin suuri, että Noah pystyisi käymään aamulenkillä kartanon tiluksilla. ”Sitä paitsi, tämä takki ei saa minua näyttämään varsinaisesti seksikkäältä.” Noah totesi virnistäen. Hän nosti päätään Rainin olkapäältä sen verran, että sai painettua suukon toisen leukapieleen. Keltainen kevytuntuvatakki ei todellakaan ollut hänen imartelevimpiä asusteitaan. Hän halusi jo vaihtamaan vaatteensa ja tutkimaan taloa sisältäkin.

[Rain Savage]

”Ai, heh... Sori”, Rain naurahti vähän nolona, kun Noah sanoi, ettei saanut happea hänen halauksessaan. Rain ei ollut huomannut puristaneensa niin lujaa ja hellitti nyt hieman. Noah ei kuulemma ollut karkaamassa minnekään. Niin no, ei ilmeisesti ainakaan tänään, eikä Rain tarkemmin ajatellen tosiaankaan halunnut pilata tätä unelmalomaansa murehtimalla tulevasta erosta. Eihän sitä sittenkään väistämättä edes tulisi. Rainhan voisi yhtä hyvin vaikka pudota luudalta päälleen ennen, kuin mikään ehtisi mennä pieleen. Se olisikin ihan hyvä. Tytön kasvoilla käväisi ironinen hymy, ja hän oli tyytyväinen, ettei Noah voinut lukea hänen ajatuksiaan, sillä tämä tuskin olisi kauheasti pitänyt niistä. Eipä toki sillä, että Rainkaan olisi suonut hurjapäisyytensä koituvan kohtalokseen vielä pitkään aikaan. Ei nyt kun elämä oli tällaista.

Noah halusi mennä sisälle, eikä kuulemma tuntenut oloaan seksikkääksi takissaan. Rain tyrskähti tietämättä ollako enemmän innostunut vai huvittunut.
”Totta, tosta takista tulee lähinnä mieleen keltainen puhpallura”, Serpentard lausahti kujeilevasti.
”Sopii tollaselle pikku mussukalle”, hän leperteli ja lätkäisi yllättäen kämmenensä Noahin poskille puristaen niitä hamsteri-ilmeeseen ja nauroi.
”Voiii miten söpö!” Sitten hän päästi irti ja karkasi juoksemaan kartanon ovea kohti. Rain vilkaisi virnuillen olkansa yli josko Noah innostuisi jahtaamaan häntä kostaakseen äskeisen jotenkin. Hän tunsi lapsekasta iloa vaikka samalla päässä alkoi pyöriä niitä aikuisempia ajatuksia.

[Noah Andersson]

Noah ei huomannut Rainin hetkellistä synkkyyspuuskaa, vaan jatkoi maisemansa ihmettelemistä. Hän ei yhdistänyt tämän kaltaista maisemaa toiseen noitaan. Rain oli villi ja epäperinteinen. Jotenkin kartano kuitenkin huokui perinteintä ja tunkkaista puhdasverinen on paras- ajattelumaailmaa. Ihmiset, joiden suvuilla oli varaa tämän kaltaisiin asumuksiin ja mihinlie etelän lomiin, olivat yleensä vaikutusvaltaisia. Ja yleensä vaikutusvaltaiset ihmiset, jotka olivat perineet vaikutusvaltansa olivat hieman vanhanaikaisia. Mutta toisaalta, mitä Noah tiesi koko suvusta? Heistähän oli voinut tulla rikkaita myymällä piriä, marihuanaa tai vaikka rupikonnia pimeästi.

”Ai puhpalluralta? Minä sinulle mussukat näytän!” Noah sanoi ja pinkaisi juoksuun. Rain oli tainnut unohtaa, että Noah teki tätä kaiken aikaa. Eihän hän enää ehtinyt ampumajuosta yhtä paljon kuin ennen, mutta oli hänen juoksukuntonsa edelleen priimaa. Hän sai toisen tytön kiinni kohtalaisen vaivattomasti ja nappasi tätä kiinni takaapäin vyötäröltä. ”Et sinä minulta noin helposti pääse karkuun.” Noah mumisi huulet kiinni Rainin korvasta. Hänen äänensä helisi hieman nauramisesta ja hengistymisestä. Hän näykkäisi korvaa varovaisesti, päästi irti ja lähti itse juoksemaan kohti ovea nauraen. ”On se aikoihin eletty, että sinä häviät juoksukilpailussa puhpalluralle! Tainnut jäädä neiti Savagella muutama treenipäivä väliin!” Noah rallatti juostessaan. Eihän oikeastaan tiennyt mikä hänen suunnitelmansa oli, eihän hän pääsisi sisään taloon ilman Rainia. Tai pääsisi, muttei halunnut murtautua sisään. Noah arveli, että Rain oli aivan hänen kannoillaan ja hän pysähtyi posket punaisena.

”You know, kun sä lupasit että salpaat mun hengityksen ja sitä rataa, tämä ei ollut ihan se, mitä mulla oli mielessä.” Noah totesi virnistäen. Hänen kätensä olivat lämmenneet, ja hän avasi takkinsa. Keltaisen puhpalluratakin alla oli auki oleva miesten XL-kokoinen flanellipaita, sekä musta narutoppi, jota Noah nykäisi vaivihkaa ylemmäs. Toppi oli söpö, mutta erittäin epäkäytännöllinen juoksemiseen. ”Turha yrittää juosta, mä olen täällä jäädäkseni.”

[Rain Savage]

Rain naurahti vähän yllättyneenä, kun Noah nappasi hänet varsin nopeasti kiinni. Tosin olisihan se pitänyt arvata, kun toinen harrasti sitä jästien jotain... puumajuoksuako se oli? Rain haluaisi kyllä joskus tulla katsomaan, miltä sellainen laji oikein näytti. Tyttö tunsi toisen hengityksen aivan korvansa vieressä, ja huokaisi pienesti näykkäisyn kohdalla. Rain ei ollut enää juoksemassa minnekään, mutta Noah oli.
”Häh? No sehän nähdään!” Noita juoksi toisen perään nyt nopeampaa kuin äsken. Kyllä hänenkin treenaamisensa ja kuntonsa oli alkanut kohentua viimeaikoina. Tosin pääasiassa Noahin ansiosta, sillä hän oli se suurin syy, miksi Rainilla ylipäätään oli motivaatiota johonkin.
”Ja ketä sä sanot neidiksi senkin pikku-” Lause jäi kesken, sillä silloin Noah pysähtyi. Rainin täytyi jarruttaa, mitä hän ei aivan ehtinyt tehdä vaan tömähti kevyesti Noahin selkää päin ottaen tukea tämän hartioista.
”Ehh, kiinni jäit!”

Rain odotti jotakin letkautusta siitä, että refleksejäkin olisi voinut harjoittaa enemmän, mutta sen sijaan Noah palasikin aivan toiseen aiheeseen ja avasi takkinsa.
”Oh?” Rain kietoi kätensä tytön takin alta paljastuneen vyötärön ympärille.
”Hyvä. Siinä tapauksessa me ehkä vältytään niiltä otsikoilta, joissa taikakoulun oppilas kidnappasi toisen syyslomalla ja piti tätä tyhjässä Lesauvagen kartanossa viikon seksiorjana”, hän vitsaili ja ujutti kätensä Noahin paidan alle.
”Harmi, mun sukulaiset olis varmasti arvostaneet sellaista julkisuutta”, hän naureskeli pirullisesti.

[Noah Andersson]

Noah naurahti Rainin melkein tömähtäessä selkäänsä. Rain oli selvästikin saanut leikeistä tarpeekseen, sillä Noah tunsi hänen kätensä vyötäröllään. Kädet luikuivat hitaasti Noahin paidan alle ja hänen suustaan karkasi jonkinlainen huokauksen ja kikatuksen välimuoto. ”Aha, sullako oli ihan sellaiset suunnitelmat. Mä kun luulin, että me pelattaisiin bingoa ja katsottaisi Barbababoja.” Noah kehräsi kääntyessään Rainin otteessa. Hän kietaisi omat kätensä toisen tytön kaulan ympäri ja otti nyrkkiinsä osan tämän hiuksista. Noah veti niitä kevyesti, nousi varpailleen ja oli juuri painamassa huulensa Rainin huulille, mutta pysähtyi puolitiehen. Pieni yksityiskohta Rainin puheessa rekisteröityi Noahin aivoihin.

”Sanoitko sä Leusauvage? Niin kuin se velho, joka yritti vallata koulun?” Noah oli jähmettynyt ilmaan, nenä muutaman sentin päässä toisen noidan nenästä. ”Mikä hänen etunimensä nyt olikaan... Richard? Ei, se oli Reichard!” Noah laski kantapäänsä maahan ja katsoi Rainia kysyvästi. Noahin hymy oli kuollut hänen huulilleen ja hänen kätensä olivat irrottaneet otteensa toisen tytön hiuksista. Hän kalpeni hieman ja hänen ääneensä kohosi pieni paniikki. ”Tämä... ei kai tämä ole hänen talonsa?” Noah puhui niin nopeasti, että tuskinpa Rain ehtisi saada edes sanaa väliin, kun hän jo jatkoi. ”Rain. Hän on vaarallinen. Ihmisiä ei etsintäkuuluteta turhaan. Ja jos hän on pysynyt näin kauan piilossa ministeriöltä... meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia.” Noah tarttui kiinni Rainin käsivarsiin ja katsoi tätä anovasti silmiin. Hänen onnensa ja turvallisuudentunteensa olivat kadonneet nopeammin, kuin viina Gryffondorin oleskeluhuoneesta Madame Rousseaun kolistellessa tuvan ovella.

Olihan hän voinut kuulla väärinkin. Olihan hän kai joskus kuullut huhua, että Rain olisi ollut sukua Leusauvagelle, mutta oli luullut, ettei kyseessä ollut mitään tavallisia huhuja kummempaa. Hän oli varmastikin vain kuullut väärin. Mutta mitä jos... Mitä jos talo kuuluikin Reichardille? Ei kai Rain olisi tuonut häntä minnekkään, jossa ei olisi turvallista? Noah oli varmasti vain tapansa mukaan ylidramaattinen. Niin sen täytyi olla. Hän oli vain hermostunut tulevasta, ja alkoi alitajuisesti keksiä omiaan. Hänen pitäisi vain yrittää antaa olla. Varmastikin hän oli kuullut väärin, tai Rain oli epähuomiossa sanonut väärin. Kyseessä oli varmastikin jonkinasteinen väärinymmärrys.