Pelissä mukana: Christopher Jeremiah Shadowfield sekä kuka tahansa, joka peliin osallistua tahtoo
Pelin ajankohta (ingame): 12.10.2019
Tapahtumapaikka: Koulun aulasta lähtee, mutta katsotaan minne etenee?
Juoni: Christopher Jeremiah saapuu uuteen kouluun ja pyytää apua tupansa löytämiseen
Muuta: Jos ei vielä selvinnyt, niin peli ON KAIKILLE AVOIN

Nuorehko poika laski käsistään matka-arkun, jota oli siihen saappa raahannut perässään ja asetti viulukotelon hellästi matka-arkkunsa päälle. Hän oli saapunut linnalle, joka piti koulun virkaa. Tarkaalleen ottaen taikakoulu Châteaun virkaa, kyseinen koulu olisi tästä eteenpäin myös kyseisen pojan opinahjo. Aikaisemmin hän oli opiskellut Beauxbatonsissa, eikä hän oikeastaan lähtenyt sieltä vapaasta tahdostaan, vaikkei häntä suoranaisesti myöskään erotettu. Hän oli vain... tehnyt hyvin suuren typeryyden, jota ei oikeastaan voinut selitellä edes teinien tavanomaisella idiotismilla, ja isoäidit olivat päättäneet, että hänen olisi parempi lopettaa tuolla. Poika oli hieman yllättynyt, että oli saanut uuden mahdollisuuden (vaikkakin toisessa koulussa). Ja hän oli hyvin varma siitä, ettei tulisi kulmatta mahdollisuutta saamaan, jos vielä mokaisi, vaan sitten hän viettäisi loppu elämänsä pelkkien vanhusten (ja kuolleiden) seurassa näkemättä yhtäkään (elävää) ikätoveriaan. Koskaan. Joten parempi vältellä pahimpien typeryyksien tekemisiä tästä eteenpäin siispä.

Poika todella toivoi, että saisi täältä uudesta koulustaan jotain ystäviä. Sillä kaiken muun ohella oli hän joutunut jättämään myös entiset ystävänsä Beauxbatonsiin. Toki... voivat he kirjeitä kirjoitella, ehkä jopa lomilla tavata, mutta ei se olisi sama asia kuin arjen jakaminen toisten kanssa. Beauxbatonsin kaverit kokisivat asioita, joissa Christian Jeremiah ei olisi mukana ja jossakin vaiheessa hän huomaisi että ystävät ovat täysin eri ihmisiä kuin ne jotka joutui jättämään.

Christopher Jeremiah huokaisi lopulta hiljaa, vilkaisi paljaita varpaitaan (mikä ei ehkä ollut kaikein tyypillisintä kyseiseen vuodenaikaan nähden) ja nosti ensiksi viulukotelon ja sen jälkeen tarttui jälleen matka-arkkuunsa, jota lähti raahaamaan aikaisemmin katselemaansa linnaa kohden, ei asiat viivyttelemällä etenisi.

Oli kohtalaisen aikainen lauantaiaamu, joten ei se häntä kauhean suuresti yllättänyt, ettei suurta joukkoa ihmisiä heti pääovista sisään astellessa ollut vastassa, mutta... olisi nyt edes joku ollut. Eihän pojalla ollut aavistustakaan siitä, mistä suunnasta hän oikein löytäisi tupansa.

Heti nähdessään ensimmäisen ihmisen liikkumassa otti hän muutaman juoksuaskelen tuota kohden yrittäen herättää tuon huomion (astumalla tuon eteen, taputtamalla olkapäälle tai jotenkin muutoin), ja muodosti kasvoilleen anteeksipyytävän ilmeen.

“Anteeksi! Osaisitteko neuvoa, mistä löytäisin Serdaiglen tuvan?”

Ykkös luokkalainen Nancy kävelee omaa tupaansa kohti, laukku täynnä taikuuden historian kirjoja. Hän oli käynyt kirjastossa ja selaili paraikaa Taikuuden historian merkittävät henkilöt kirjaa. Nancy oli niin omissa maailmoissaan, joten hätkähti kun vieras poika yhtäkkiä taputti häntä olkapäähän. Poika oli varmaan viides tai kuudes luokkalainen.
-Anteeksi! Osaisitteko neuvoa, mistä löytäisin Serdaiglen tuvan?
Nancy katsoi poikaa tarkemmin. Hän ei ollut ennen nähnyt tätä. Varmaan joku uusi oppilas.
-Tietysti! Olinkin juuri menossa sinne. Seuraa vain minua.
Nancy alkoi kävellä taas eteenpäin. Hän kääntyi käytävän päässä oikealle. Vähän matkaa käveltyään Nancy sanoi:
-Minä olen muuten Nancy Laurent. Olen Serdaiglen tuvassa. Sinäkin varmaan olet, kun etsit sitä?

Christopher Jeremiah taisi säikäyttää toisen, ainakin jos tuon hätkähdyksestä saattoi jotain päätellä. Tyttö kumminkin suostui näyttämään tietä - oli kuulemma matkalla sinne itsekin. Joten todennäköisesti tuo olisi tupatoveri, sillä tuskin täällä ihan kauheasti oli tapana vierailla muiden tupien oleskeluhuoneissa?

Nopeasti Christopher Jeremiah kävi hakemassa matka-arkkunsa ennen kuin lähti seuraamaan tyttöä oletettavasti tulevan tupansa suuntaan. Hetken kuluttua tyttö esittäytyi ja Christopher Jeremiahin oletus tuon tuvasta paljastui todeksi. “Hauska tutustua, neiti Laurent”, poika vastasi kohtelias hymy hasvoillaan. “Minä olen Christopher Jeremiah Shadowfield. Ja kyllä, olen Serdaiglen tuvasta, aloitin tänään täällä”, hän esittäytyi sitten vielä itsekin.

Nancy kuunteli kun poika esittäytyi. Hänen arvauksensa siitä, että poika oli uusi, osui oikeaan. Nancyn päässä myös pyöri sellainen ajatus, että oli kuullut Shadowfield nimen jossain aikaisemminkin.
Nancy kulki käytävän päähän, mistä alkoivat pitkät portaat ylös päin. Hän vilkaisi taakseen ja kysyi:
-Tarvitsetko apua tavaroidesi kantamisessa?

He saapuivat portaiden alapäähän. Melko pitkiltä vaikuttavien portaiden päähän. Tyttö tarjosi apua tavaroiden kantamiseen, mutta Christopher Jeremiah pudisti päätään hymyillen. “Saan minä nämä itsekin”, hän lausahti hyvin kepeään sävyyn, tarkkailen samalla portaita. Toivottavasti ainakin saisi.

“Onko tästä vielä pitkä matka?” hän kysyi sitten vielä parantaen otettaan matka-arkusta, hän ei tahtoisi sen lipeävän otteesta esimerkiksi keskellä portaita ja vyöryvän alas.

Poika kieltäytyi Nancyn avusta ja sanoi:
-Saan minä nämä itsekin.
Nancy kääntyi takaisin eteenpäin ja kuuli vielä kun poika kysyi:
-Onko tästä vielä pitkä matka?
-Ei ole enää pitkä matka. Melkein perillä.
Nancy käveli portaita ylös, kunnes tuli tasanteelle, johon yhdistyi toiset portaat. Hän kääntyi katsomaan taakseen.
-Enää nuo portaat ylös niin olemme perillä. Nancy lähti taas kapuamaan portaita.

Nancy kiipesi portaat ylös ja kääntyi katsomaan poikaa, joka tuli perässä painavalta näyttävää matka-arkkua kantaen.
-No niin. Olemme perillä.

Kuulemma olivat jo melkein perillä. Mikä oli ihan hyvä. Poika jäi kumminkin matka-arkkunsa kanssa hieman toisesta jälkeen, eikä matka tuntunut kovinkaan melkein perillä olemiselta hetken kipuamisen jälkeen. Päästiin lopulta tasanteelle, jossa tyttö kertoi, että enää yhdet portaat ylös niin ollaan perillä. Christopher Jeremiah hengähti hetken kyseisellä tasanteella, ennen kuin lähti raahautumaan viimeistä porrasvälikköä ylöspäin.

Lopulta ylös päästyään poika huohotti kohtalaisen raskaasti, mutta oli ainakin selvinnyt koko matkasta! Hengityksen tasaannuttua hieman poika saattoi katsoa jälleen auttajaansa. “Kiitos”, hän lausahti kohteliaasti. “Onko meidän tupamme kiva? Ihmiset sielä siis?” päättää sitten vielä kysyä toisen mielipidettä.

Nancy oli jo kävellyt vanhan kaappi käkikellon luo, kun poika saapui tasanteelle. Poika kysyi:
-Onko meidän tupamme kiva? Ihmiset siellä siis?
-Hmm. No ainakin tupamme on kiva, mutta ihmisistä en tiedä. Minäkin saavuin vasta tänä vuonna tänne, joten en oikeastaan ole tutustunut keneenkään. Ainakin ihmiset vaikuttavat mukavilta.
Kaappi käkikello päästeli raksahtavan äänen ja raakkui käheällä äänellä:
-Unohtuiko salasana?
Nancy lausui salasanan ja kaappikello liukui sivuun, paljastaen Serdaiglen tuvan.

Edessä oli puinen ovi ja vasemmalla oli portaikko joka johti ylöspäin. Sen päässä näkyi koristeellinen puu ovi.