Pelissä mukana: Christopher Jeremiah Shadowfield sekä kuka tahansa, joka peliin osallistua tahtoo
Pelin ajankohta (ingame): 12.10.2019
Tapahtumapaikka: Koulun aulasta lähtee, mutta katsotaan minne etenee?
Juoni: Christopher Jeremiah saapuu uuteen kouluun ja pyytää apua tupansa löytämiseen
Muuta: Jos ei vielä selvinnyt, niin peli ON KAIKILLE AVOIN
Nuorehko poika laski käsistään matka-arkun, jota oli siihen saappa raahannut perässään ja asetti viulukotelon hellästi matka-arkkunsa päälle. Hän oli saapunut linnalle, joka piti koulun virkaa. Tarkaalleen ottaen taikakoulu Châteaun virkaa, kyseinen koulu olisi tästä eteenpäin myös kyseisen pojan opinahjo. Aikaisemmin hän oli opiskellut Beauxbatonsissa, eikä hän oikeastaan lähtenyt sieltä vapaasta tahdostaan, vaikkei häntä suoranaisesti myöskään erotettu. Hän oli vain... tehnyt hyvin suuren typeryyden, jota ei oikeastaan voinut selitellä edes teinien tavanomaisella idiotismilla, ja isoäidit olivat päättäneet, että hänen olisi parempi lopettaa tuolla. Poika oli hieman yllättynyt, että oli saanut uuden mahdollisuuden (vaikkakin toisessa koulussa). Ja hän oli hyvin varma siitä, ettei tulisi kulmatta mahdollisuutta saamaan, jos vielä mokaisi, vaan sitten hän viettäisi loppu elämänsä pelkkien vanhusten (ja kuolleiden) seurassa näkemättä yhtäkään (elävää) ikätoveriaan. Koskaan. Joten parempi vältellä pahimpien typeryyksien tekemisiä tästä eteenpäin siispä.
Poika todella toivoi, että saisi täältä uudesta koulustaan jotain ystäviä. Sillä kaiken muun ohella oli hän joutunut jättämään myös entiset ystävänsä Beauxbatonsiin. Toki... voivat he kirjeitä kirjoitella, ehkä jopa lomilla tavata, mutta ei se olisi sama asia kuin arjen jakaminen toisten kanssa. Beauxbatonsin kaverit kokisivat asioita, joissa Christian Jeremiah ei olisi mukana ja jossakin vaiheessa hän huomaisi että ystävät ovat täysin eri ihmisiä kuin ne jotka joutui jättämään.
Christopher Jeremiah huokaisi lopulta hiljaa, vilkaisi paljaita varpaitaan (mikä ei ehkä ollut kaikein tyypillisintä kyseiseen vuodenaikaan nähden) ja nosti ensiksi viulukotelon ja sen jälkeen tarttui jälleen matka-arkkuunsa, jota lähti raahaamaan aikaisemmin katselemaansa linnaa kohden, ei asiat viivyttelemällä etenisi.
Oli kohtalaisen aikainen lauantaiaamu, joten ei se häntä kauhean suuresti yllättänyt, ettei suurta joukkoa ihmisiä heti pääovista sisään astellessa ollut vastassa, mutta... olisi nyt edes joku ollut. Eihän pojalla ollut aavistustakaan siitä, mistä suunnasta hän oikein löytäisi tupansa.
Heti nähdessään ensimmäisen ihmisen liikkumassa otti hän muutaman juoksuaskelen tuota kohden yrittäen herättää tuon huomion (astumalla tuon eteen, taputtamalla olkapäälle tai jotenkin muutoin), ja muodosti kasvoilleen anteeksipyytävän ilmeen.
“Anteeksi! Osaisitteko neuvoa, mistä löytäisin Serdaiglen tuvan?”
