Lukittuja ovia ja vielä suljetumpia sydämiä

[Noah Andersson]

Noahin sisintä kylmäsi hieman Rainin katsoessa häntä vihdoin silmiin. Ai Rain oli pahaksi hänelle? Siitä ei ollut epäilystäkään. Toisen noidan läsnäolo sai hänet täysin sekaisin. Hän käyttäytyi tavoistaan poiketen harkitsemattomasti ja täysin mielivaltaisesti. Hänen oli vaikeaa katsoa Rainia edes pahalla, koska toinen oli yli kymmenen senttiä häntä pidempi. Oli vaikeaa näyttää arvovaltaiselta, jos piti katsoa toista kulmien alta. “Todellakin kuulostaa kliseiseltä. Toisaalta kuulostaa kyllä myös ihan paskan jauhamiselta...” Noah mutisi niin hiljaa, että Rain sai hänestä tuskin selvääkään.

Rainin pitäessä “Minä en ole hyväksi sinulle”- puhettaan, Noahin huomio kiinnittyi pariinkin yksityiskohtaan. Rainko oli potkittu pois Gryffondorista? Noah kurtisti kulmiaan. Tämä oli hänellekin uutta tietoa. Hän oli elänyt sellaisessa uskossa, että Rain oli nukahtanut lajitteluhattu päässä ja nähnyt unta käärmeestä, joka kiroili ja söi suklaasammakkoja ja hattu oli tämän perusteella päättänyt vaihtaa hänen tupaansa. Tai niin ainakin oltiin huhuttu. Hän ei ollut ajatellut, että tuvasta oli edes mahdollista saada potkut. Eikös niiden idea ollut kuitenkin olla koko kouluajan kestävä perhe?

Ai Noahin ei kannattaisi haluta olla Rainin kanssa, koska tämä oli jotenkin pimeä tyyppi? Rainin suustaan päästämät asiat kuulostivat hieman absurdeilta, mutta noita vaikutti olevan tosissaan. Kuinka pimeä 17-vuotias voisi muka olla? Eiväthän he olleet vielä edes oikeasti aikuisia. Ei Noahillakaan ollut varsinaisesti “puhtaat jauhot pussissa”, mutta ei hän siltikään ollut mitenkään paha. Mitä niin peruuttamattoman pahaa toinen olisi muka voinut tehdä? ”Tuo on aika epäreilua. Mitä sä haluat mun sanovan? Me suudeltiin koulun joulujuhlissa ja se oli mahtavaa. Me käytiin yksillä treffeillä, joilla mulla oli ainakin tosi mukavaa. Sen jälkeen sä välttelit mua viikkoja ja nyt sanot, että sussa on jotain vikana, ja että mun kannattais pysyä susta kaukana? Jos sä et vaan pidä musta, niin sano vaan, kyllä mä sen kestän. Mutta jos sä olet kerran niin pahaksi mulle, niin miksi sä edes tutustuit minuun?” Onneksi käytävän varrella ei ollut kenekään toimistoa tai tupaa. Hän ei varsinaisesti huutanut, mutta volyymitaso nousi kuitenkin uhkaavasti. Noah seisoi kädet puuskassa ja puri alahuultaan. Hän ei nauttinut tilanteesta laisinkaan. Häntä paleli edelleen ja hän oli väsynyt sekä nälkäinen.Hän halusi vain nukkumaan. "Mitä sinä edes teet täällä? Hiljaisuus alkoi aikoja sitten."

[Rain Savage]

Noah vaikutti ymmärrettävästi vihaiselta, mitä Rain olisi varmasti pitänyt seksikkäänä, jos tilanne olisi ollut hiukan vähemmän vakava. Hänen äskeinen selityksensä ei tainnut olla tarpeeksi uskottava. Tyttö huokaisi turhautuneesti ja näperteli hiuksiaan tavalla, joka ei näyttänyt kauhean hellävaraiselta. Tämä oli hankalaa.
”Äh, mähän sanoin, etten osaa selittää sitä niin, et sä ymmärtäisit. No ehkä mä yritän vielä”, Rain mutisi eikä tällä kertaa reagoinut lainkaan koulun sääntöjä koskevaan kysymykseen.

”Mä opiskelin siis ennen Gryffindorissa Tylypahkassa.” Rain toisti selkeämmin, vaikkei ollut huomannut puhuneensa aikaisemmin nykyisen koulun vastaavasta tuvasta.
”Ja siellä oli yks mua vähän vanhempi nainen, tai siis kai vähän enemmänkin vanhempi..? Mut anyway se harjoitti pimeydenvoimia ja opetti niitä mullekin. Ja me tehtiin jotain mitä ei ois pitänyt. Jutut riistäyty käsistä, ja ei kukaan nyt ehkä varsinaisesti kuollu tai mitään, mut varmaan aika vitunmoiset traumat niille kyllä jäi, niille jotka osu meidän tielle siis.” Muunneltu tarina, mutta sen ydin oli melko lähellä totuutta. Ei Rain kyllä ollut varma, selvisikö tästä vieläkään asian todellinen vakavuus, mutta mielestään hän yritti kertoa kaiken minkä voi.
”Se oli lähes kokonaan mun vika eikä sen. Ja sitten mä tulin tänne ja lajitteluhattu väitti, että olen täysi Serpentard. Ei ne hatut varmaan ihan pienestä oo keskenään eri mieltä. Mä en vaan taida olla sama ku ennen”, Rain kohautti olkiaan.
”Mutta ei musta siis tietenkään mitään hiton pelkuria oo tullut vaan... vaarallinen.” Se ei kylläkään ollut se, mitä lajitteluhattu oli sanonut, mutta pimeydestä Rain silti kuvitteli hatun päätöksen johtuvan.

Hetken aikaa Rain näytti katsovan jonnekin tyhjyyteen mutta jatkoi sitten puhuen aika nopeasti.
”Ja olin joo sen verran itsekäs, että halusin silti suudella sua ja tutustua suhun, koska no en mä mikään erakko kuitenkaan ole tai täysin kylmä, ja siitä nyt on ehkä jo vähän aikaa kun oon viimeks... Krhm niin. Mutta kun tarkemmin ajatellen sä oot vaan.. Sä oot ainakin aito Gryffondor, varmaan viimesin sellanen jonka oon nähnyt. Enkä mä halua pilata tai satuttaa sua. Sun on pakko uskoa nyt, kun en voi kertoa tän enempää! Kerroin jo varmaan liikaa.” Rain katsoi Noahia melkein lievästi anovalla ilmeellä. Ei se ollut ollut helppoa haluta ja vältellä kuukausitolkulla jotain, mitä ei olisi voinut saada. Eikä oikeastaan mikään ollut helppoa jos ei nukkunut kunnolla tai syönyt tai saanut ajatuksiaan muualle. Rain vain halusi sen loppuvan jo, jotenkin. Vaan silti mitään varsinaisesti lopettavia sanoja hän ei edelleenkään saanut ulos suustaan.

[Noah Andersson]

Rain näperteli hiuksiaan sen kaltaisella raivolla, että Noahin teki mieli mennä irrottamaan hänen otteensa. Hän ei ollut mikään hiusekspertti, mutta oli kohtalaisen varma, että ne jäisivät tuppoina Rainin käsiin hetkenä minä hyvänsä. Rain jatkoi selittämistään. Tämä oli siis tavannut vanhemman naisen -Noahin sydämessä tuntui pieni mustasukkaisuuden pisto, keräisit itsesi senkin lusmu- ja tehnyt jotain typerää pimeillä voimilla. Noahin vatsa kääntyi. Hänhän oli itse tehnyt samoin. Noah oli pimeyden velhojen hyökätessä pelannut molempia puolia omista itsekkäistä syistään. Hän ei ollut millään tavalla Rainia parempi, toisin kuin toinen näytti uskovan. Oli ihme, että hän oli saanut pitää opiskelupaikkansa.

”Sinun tehtäväsi ei ole suojella minua miltään. Ja sä olet oikeassa: sä olet käyttäytynyt ihan hiton itsekkäästi. Mutta en mä ole mikään enkeli. En mä ole edes hyvä ihminen. Sä et olisi pilannut mua. Mutta nyt tää koko juttu meni reisille ihan jo siksi, ettet sä halunnut edes yrittää.” Noahin ääneen oli hiipinyt kylmyys ja kyynisyys. Hän tiesi olevansa julma, mutta toisaalta koki, että hänellä oli oikeus siihen. Häneen oli sattunut. Ja pahinta oli, että hän oli jo ehtinyt parantua. Hän oli oikeasti ollut taas onnellisempi, mutta nyt Rainin piti mennä ryssimään kaikki.

Mutta toisaalta, kun Noah katsoi tarkemmin, ei Rainkaan vaikuttanut olevan kovin hyvässä jamassa. Hän vaikutti... sairaalta. ”Se, miten me ollaan nyt... ei ole terveellistä kummallekaan meistä. Sä näytät aika... äh, miten mä sanoisin tän tahdikkaasti? Riutuneelta.” Noahin teki aivan kamalasti mieli mennä halaamaan Rainia. Pelkkä halaus saisi kaiken jos nyt ei muuttumaan paremmaksi, niin ainakin hieman valoisammaksi. Mutta Noah piti jalkansa jääräpäisesti paikallaan. Hänen mulkoilunsa oli melkein muuttunut sympatiaksi. Rain ei pääsisi kuin koira veräjästä. ((Mikä hitto veräjä oikeastaan on?)) Hänellä oli vielä paljon selitettävää.

”Sä olet puhunut siitä, mitä mun pitäisi haluta tai olla haluamatta. Ja kiitos tästä suurestä älyllisestä lahjasta, mutta osaan ajatella ihan itsekin. Se jättää meille enää yhden kysymyksen. Mitä hittoa sä haluat musta?”

[Rain Savage]

”Hitot mä hyvistä ihmisistä, ne on jossain Pouffsoufflessa tai Serdaiglessa”, Rain mutisi kesken lauseen, mutta Noahin jatkaessa hän jäi väkisinkin hiljaiseksi. Ei hän ollut osannut odottaa kohtaavansa hädintuskin täysi-ikäisessä tytössä tuollaista puolta, noin kylmää ja syyttävää. Hetken verran Rainia jopa suututti. Hän oli sentään yrittänyt kerrankin ajatella Noahin parasta eikä vain omaansa, mutta tämä ei arvostanut sitä lainkaan. Sen sijaan Noah tuntui ajattelevan, että hän oli kuitenkin vain itsekäs idiootti, joka oli pilannut kaiken. Se tuntui epäreilulta. Kyse ei tosiaankaan ollut siitä, etteikö hän olisi halunnut yrittää. Mutta ilmeisesti ei kannattanut yrittääkään olla epäitsekäs, kun ei sitä ymmärtänyt kukaan kuitenkaan. Rain puri hampaitaan yhteen ja katsoi murhaavasti lattiaan. Hän ei kuitenkaan puolustanut omaa näkemystään, sillä mitä se hyödyttäisi. Hyvät aikomukset olivat tosiaankin täysin turhia ja arvottomia, jos niistä ei seurannut mitään hyvää.

Sen sijaan Rainia suorastaan huvitti synkästi Noahin varovaisempi toteamus hänen ulkonäöstään. Hetki sitten toinen ei antanut yhtään armoa oikeasti merkityksellisessä asiassa, mutta nyt näemmä koki tarvetta sanoa pinnallista piirrettä koskevan itsestäänselvyyden hänelle tahdikkaasti? Puhuivatko tytöt toisilleen yleensäkin tuolla tavoin? Tai nykyajan teini-ikäiset? Rain ei voinut kuin naurahtaa ironisesti, mitä hittoa.
”Tiedän, mä oon näyttänyt enemmän tai vähemmän riutuneelta jo ainakin kolme vuotta”, hän tuhahti. Mutta ehkä Rain oli tosiaan vaikuttanut jonkin aikaa selvästi parempivointiselta silloin talvella, kun he vasta tutustuivat, ja kaikki oli hetken aikaa ruusuista. Siltä hänestä oli kyllä tuntunutkin silloin, paremmalta.

Rain kurtisti hieman kulmiaan Noahin sanoessa enää yhden kysymyksen olevan jäljellä. Miten niin yhden? Jos Noah oli itse jossakin vaiheessa vastannut samaan kysymykseen, niin ei se ainakaan ollut tullut perille asti. Vai oliko toisen vastaus se, että Rain oli jo pilannut kaiken? Niin, kyllä varmaan. Mutta mitäkö hän Noahista halusi? No enpä paljon mitään. Vaan sun sydämen, kehon, sielun ja koko loppuelämän...
”...Ehkä että oltais puheväleissä. Tai jopa hengattais joskus, vähän niinku kavereina tai jotain?” Rainista vaikutti siltä, ettei Noah ollut enää kiinnostunut hänestä, mutta jos hän vain yrittäisi jatkossa olla tälle mukava ja läsnä, niin ehkä... Ehkä Noah vielä joskus ihastuisi häneen uudestaan? Sopi kai sitä ainakin toivoa. Ja varmaan tyttö oli ihan oikeassa siinä, ettei hänen kuulunut yrittää suojella tätä itseltään. Noah ei vaikuttanut naiivilta nuoresta iästään huolimatta, joten kaipa hän osaisi itse sen tunnistaa, jos Rainin seura ei olisikaan hyväksi. Ja jos Rain voisi kuitenkin olla Noahin kanssa jossain tekemisissä, se olisi varmaankin parempi kuin välien katkaiseminen, parempi kuin ei mitään. Rain ei uskonut että hänen tunteensa Noahia kohtaan katoaisivat minnekään. Harvemmin hän oli tuntenut seurassaan olevia naisia kohtaan mitään halua ihmeellisempää, mutta silloin kun niin tapahtui, se kesti pitkään ja oli vaikeaa vastustaa.

[Noah Andersson]

Jaa-a, Rain halusi siis olla ystäviä. Jippii. Tämä tilanne oli kuin hän ja Becky uudelleen. Pari suudelmaa siellä täällä, draamaa, tarpeetonta pahaa mieltä ja sitten toisen osapuolen toteamus ”Minä haluan olla vain ystäviä.” Ei kai tässä muuta, kuin vaan kaivamaan rotkoa ja sitten humps, tyylikäs hyppy sen pohjalle suoraan pärställeen. Isä sanoi Noahille usein lapsena ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa, tienaa vitosen tunnissa”, mutta entä jos kaivoi oman kuoppansa? Saiko siitä silloin mitään? Tuntui hieman epäreilulta ettei siitä saanut mitään irti. Ei edes niitä paljon puhuttuja kymmentä pistettä ja papukaijamerkkiä.

Noah halusi pysyä Rainin lähellä, mutta jos hän ei olisi varovainen, niin kohta hänen ystäväpiirinsä koostuisi pelkistä ex-säädöistä. Eihän se yksinään riittänyt syyksi, mutta ajatus kylmäsi Noahin sisintä. Se olisi hirveää ja kaiken kukkuraksi aika kiusallista. Skeenaario sai kylmät väreet kulkemaan Noahin selkää pitkin. ”Moi Becky! Sä muistat varmaan Rainin? Me suudeltiin joulujuhlissa sillon, kun minä ja sinä oltiin vähän oudoissa väleissä, mutta arvaas mitä? Sekään ei halua seurustella mun kanssa! Kukaan teistä ei halunnut mua! Teillä on varmasti paljon yhteistä. Hei sinä! Mä pidin sua tosi söpönä ja alettiin juttelemaan, mutta olitkin hetero ja nyt valitat mulle sun myrkyllisestä poikaystävästä, jota et osaa jättää, koska sä oot läheisriippuvainen. Tässä on Rain! Sekään ei halunnut mua! Ja ihan oikeasti. Jätä se lusmu.” Juu ei.

Noah piti Rainista, mutta ei ollut varma, olisiko ystävinä pysyminen järkevää. Hänellähän oli edelleen tunteita Rainia kohtaan! Ei hän uskonut, että heistä tulisi koskaan mitään, mutta oliko viisasta ”jättää ovi raolleen?” Hän oli sen verran masokistinen, että jäisi jossittelemaan, mitä olisi voinut olla. Miten toisaalta toiselle voisi edes sanoa, ”Sori, mä en halua olla sun ystäväsi?” Ei mitenkään. Ei. Hän halusi pysyä Rainin lähellä. Jokin tämän seurassa sai Noahin tuntemaan olonsa vapaaksi. Kuin hänen ei tarvitsisi esittää tai muuttua hänen vuokseen. Rain ei odottanut häneltä mitään, mikä oli todella vapauttavaa.

”Eiköhän se onnistu.” Noah ei varsinaisesti hymyillyt, mutta hänen vasen suupielensä nousi hieman. Se riittäisi toistaiseksi. ”Minä tiedän, ettet varmaan halua puhua mulle siitä, mutta onko sulla asiat ihan hyvin? Sä näytät oikeasti aika kalpealta. Voihan se kyllä johtua tästä kellonajastakin.” Noah sanoi hieman hellemmin. Jos he aikoisivat olla kavereita, ei sitä kannattanut lykätä myöhemmäksi, vaan olla läsnä heti.

[Rain Savage]

Rain odotti Noahin vastausta hiljaa ajan, joka tuntui hänestä melkein ikuisuudelta. Mitä jos tuo sanoisikin, ettei halunnut olla Rainin kanssa missään tekemisissä. Silloin peli voisi olla jo kokonaan menetetty, jos Noah ei suostuisi enää edes puhumaan hänelle silloin tällöin. Mitä ihmettä hän sitten keksisi? Rain siirsi painoaan hieman levottomasti jalalta toiselle uskaltamatta hoputtaa, sillä Noah oli ainakin hetki sitten vaikuttanut aika vihaiselta. Mutta kyllä se vastaus sieltä tuli. Noah sanoi, että eiköhän se onnistuisi. Rainin kasvoilla käväisi hymy, joka oli helpottunut mutta ei niinkään iloinen.

Noahin kysymys Rainin voinnista puolestaan tuli tälle täytenä yllätyksenä. Hetken tyttö katsoi toista kummastuneena, kuin ei olisi ymmärtänyt puhetta, ja kun se sitten meni perille asti, oli hänen vuoronsa punastua ihan kunnolla.
”Mi-mitä?” Oliko Noah siis... huolissaan hänestä? Rainin suu vääntyi ilmeeseen, josta oli vaikea saada selkoa, oliko se enemmän virne vai irvistys. Toisaalta Rainia nolotti kamalasti ja toisaalta taas ilahdutti hurjasti se, että Noah ilmeisesti näki ainakin jossain määrin hänen vahvan ja itsenäisen kuorensa läpi ja ehkä jopa välitti. Toisen äänensävystä ainakin olisi voinut luulla. Rain pyyhkäisi hämmentyneenä kuumottavaa poskeaan ja puraisi itseään peukalon tyvestä samalla kun katsoi Noahin kasvoja kuin vielä varmistellen tämän ilmeestä, että oli kuullut oikein.

”Joo siis... ei tässä mitään”, Rain huomasi lopulta vastatakin ja siirsi kätensä suupielestä kuin muina naisina lanteelle. Mutta ei hän sentään voisi puhua siitä Noahille, koska ei edes osaisi tai tiennyt itsekään, mikä oikeastaan oli vialla. Toisaalta Noah varmasti huomaisi kyllä välttelyn ja valehtelun nyt, kun Rain oli yllättäen reagoinut näin vahvasti.
”Se johtuu varmaan pimeydestä”, Rain mutisi eikä suinkaan tarkoittanut sen hetkistä valon määrää, kuten olisi voinut luulla.
”Mutta voin paremmin, kun oon sun kanssa. Tai siis-! Kylhän kavereiden seura aina piristää.. tai jotain.” Tyttö puraisi huultaan ettei möläyttäisi enempää ja yritti samalla taikoa naamalleen sellaista ”kaikki okei” -hymyä.

[Noah Andersson]

Rainin sopertaessa Noah tuijotti suoraan tiukasti toisen tytön kasvoihin. Rain... punastui? Heistä kahdesta Noah oli yleensä se, jonka kasvot hehtivat kuin tulikärpäsen takamus. Rain meni hämilleen ja Noah tunsi olonsa jälleen kerran aivan typeräksi. Hän oli aina ollut auttamattoman huono piilottamaan tunteitaan. Varmastikin Rain oli nähnyt hänen ”mulle on ihan okei olla vaan kavereita”- esityksensä läpi ja mietti nyt kohteliasta tapaa käskeä Noahia suksimaan kuuseen. Toisaalta Rain ei yleensä vaivautunut seuraamaan yhteiskunnan tapoja. Todennäköisesti tämä sanoisi Noahille päin naamaa, ettei olisi kiinnostunut. Kai se sattuisi, mutta eihän sille mitään voisi. Olisi parempi tulla hylätyksi, kuin jatkaa itseään piinamista jatkuvalla jossittelulla.

Rain vakuutteli hieman kehnosti olevansa kunnossa ja siirsi kätensä lantiolleen. Se oli virhe, sillä Noahin katse seurasi sen liikettä ja jatkoi vaelteluaan ympäri Rainin kehoa. Vau. Rain oli kieltämättä erittäin seksikäs. Ei kai sitä auttanut kieltää. Noah toivoi, että he olisivat voineet tavata tähän aikaan illasta aivan muunlaisissa tunnelmissa. He voisivat nytkin hiipiä jonkin maalauksen taakse ja...

Ei. Eieieieieiei. Noah nielaisi hitaasti ja käänsi katseensa takaisin Rainin kasvoihin. Hänen silmiinsä, joihin kuului katsoa, kun keskusteli toisen ihmisen kanssa. Miten he voisivat olla ystäviä? Rain oli haavoittuvassa tilassa, ja Noah ajatteli seksiä. Hän saisi varmastikin jonkin ”Maailman huonoin ystävä”- palkinnon. Hänhän oli ollut vain muutama minuutti sitten Rainille aivan säädyttömän vihainen. Miksei hän voinut toimia kuin normaali ihminen? Miksi hänen ajatuksensa jatkoivat vaeltelua siihen, miltä Rainin kädet tuntuisivat hänen kehollaan toisen painaessa Noah kiinni seinän tapettiin? Ei sellaista kuulunut ajatella. Ei vaaran ja pimeyden kuulunut viehättää.

Hänen katseensa tummeni ja muuttui hieman nälkiintyneeksi Rainin todetessa, että Noahin seura sai hänet voimaan paremmin. Rain tosin päätyi korjailemaan sanomisiaan nopeasti. Noah huomasi pureskelevansa omaa alahuultaan vasta, kun Rain aloitti saman. (Noah yritti vaientaa äänen päässään, joka kiljui miten paljon mukavampaa olisi, jos Rain purisi Noahin alahuulta.)

”Noh, hyvä että minusta on sentään apua johonkin.” Noahin ääni oli käheä ja hänen oli pakko nieleskellä hetki, ennen kuin pystyi jatkamaan puhumista. ”Jos et halua puhua siitä minulle, koululta saa kyllä keskusteluapuakin.” Noah ehdotti hieman laimeasti. Hänen oli vaikeaa kuvitella Rain terapeutin vastaanotolla. Olisi kuitenkin parasta suunnata keskustelu turvallisimmille urille. Kuten siihen mitä Rain teki käytävällä. Noahin käsi eksyi hänen jo valmiiksi pörrössä oleviin hiuksiinsa ja selvitti niistä takkuja hieman hajamielisesti. ”Mitä sä teet täällä? Kello on jo vaikka kuinka paljon.” Noah kysyi toistamiseen. Rain oli väistänyt kysymyksen ensimmäisellä kerralla. Pidettyään lyhyen tauon Noahin mieleen hiipi varsin epämiellyttävä vaihtoehto, joka selittäisi toisen hieman epäselvän puheen ja epätavallisen käytöksen. Se selittäisi toisen lasittuneet silmät ja poissaolevan katseen. Rain ei ollut aikaisemmin puhunut hänelle tunteistaan näinkään avoimesti. ”Ethän sä ole humalassa?” Noahin ääni oli neutraali, mutta siinä oli hitusen syyttävä pohjavire. Hän otti varovaisesti muutaman askeleen lähemmäs toista noitaa. Tämä ei ainakaan haissut alkoholilta sen enempää, kuin tavallisestikaan. ”Jos sä olet niin ei hätää, mä voin saattaa sut sun tupaan ja auttaa sut nukkumaan, okei?” Noah päätti mielessään, että jos toinen olisikin kännissä, Noah antaisi hänen nukkua päänsä selväksi ja ilmaisi huolensa alkoholin haitallisesta käytöstä vasta aamiaisen jälkeen.

[Rain Savage]

Rain oli liian keskittynyt omiin hämmentyneisiin ajatuksiinsa, että olisi pannut merkille mitään erityistä Noahin eleissä tai ilmeissä. Sana keskusteluapu kuitenkin särähti hänen korvaansa.
”Häh?” Rain kurtisti kulmiaan epäuskoisesti. Hänkö menisi johonkin Rousseaun kallonkutistustuokioon (Olikohan koulusairaanhoitajalla sellaisia, toivottavasti ei.) sopertamaan ongelmistaan, ei edes kuolleen ruumiinsa yli!
”Joo ei kiitos”, Serpentard tuhahti, mutta onneksi Noah jo vaihtoikin aihetta. Rain oli jo avaamassa suutaan selittääkseen siitä, kuinka oli mieluummin hereillä öisin kuin päivisin, mutta sitten toinen sanoi taas jotakin yllättävää. Ettäkö Rain olisi humalassa?
”Hähh??” Noahin jatkaessa vielä nukkumaan saattamisesta, Rain teki kunnon valuvan facepalmauksen ja käänsi katseensa irvistäen kattoon. Hänen kasvonsa alkoivat punottaa taas. Ei voinut olla totta, vaikuttiko hän siis Noahin mielestä niin heikolta, että oli aiheellista ehdottaa terapiaa tai pään nukkumista selväksi. (Rainilla oli vielä varsin vanhanaikaisen miehiset käsitykset heikkoudesta ja mielenterveyden hoidosta.) Ei, tämä oli jo liikaa! Rain ei hetkessä ollut enää ollenkaan otettu huolenpidosta vaan pelkästään äärimmäisen nolostunut ja sen vuoksi kiukkuinen kuin ampiainen.

Rain huokaisi syvään kuin yrittäen rauhoittaa itseään järkevään vastaukseen, mutta eihän siitä suinkaan, siinä hänen tosiasiassa kovan heteromiehen loukatun ylpeyden tilassaan, yhtään mitään tullut.
”Ei helvetti... Kuule nyt tehdään tämä kerralla selväksi: mä en ole hullu, enkä humalassa, enkä heikko enkä tosiaankaan tarvitse yhtään kenenkään apua yhtään missään!” Rain lateli tarpeettoman painokkaasti ja tuijotti Noahia uhmakkaasti silmiin kiehuvan häpeänsekaisen suuttumuksen vallassa.
”En ole tarvinnut ennen enkä tarvitse nytkään. Luuletko tosiaan, että mä olen kuin joku kuolaava yksivuotias, joka tarvii apua jopa puhumiseen ja kävelemiseen?! Voi nyt Voldemortin... matoinen albiinoperse!!”

Tilannetta ei myöskään auttanut se, kuinka lähellä Rain äkkiä tajusi Noahin seisovan. Katse harhaili taas tämän huuliin, ja Rain olisi halunnut suurinpiirtein kaataa tytön siihen lattialle alleen ja suudella ja tehdä kaiken muunkin niin, ettei toinen voisi enää koskaan ajatella häntä minään etäisestikään lasta muistuttavana. Mutta ei hän voinut sitä tehdä, ei tietenkään. Rain astui nopeasti pari askelta taaksepäin kämmenet kohotettuna eteen estelläkseen lähinnä itseään ja yritti puhallella höyryjä ulos.
”Mä menen... menen nyt nukkumaan. Menen ihan omilla tukevilla ja vahvoilla jaloilla! Hyvää yötä!” Hän töksäytti yhtäkkiä ja harppoi äkäisin askelin huoneen ovelle aikomuksenaan vain karata tilanteesta. Joku ovelampi olisi voinut keksiä, että olisi ehkä kannattanutkin esittää humalaista että olisi saanut kulkea koko matkan tupaan ihastukseensa nojaten sekä samalla kuitattua sen mahdollisesti heikolta vaikuttavan käytöksensä kännin piikkiin. Mutta Rain oli tuohon sekä aivan liian ylpeä että toisinaan varsin suorasukainen pölvästi Serpentardiksi.

[Noah Andersson]

Noahia ei rehellisesti sanottuna yllättänyt Rainin nihkeä suhtautuminen terapiaan. Mutta kai se silti vähän sattui, kuinka loukkaavasti hän siitä puhui. Noah puhisi taas peitellyistä tunteista. Miksi Rainia oli niin mahdotonta lukea? Tuohan oli vasta hetki sitten ollut niin kauhean huolissaan Noahista, mutta nyt Rain katsoi Noahia kuin voisi saada tältä vesikauhun. Ei kai tämä oikeasti ajatellut terapiasta noin pahasti? Tuo oli varmasti joku punainen lippu. Miksei Rain voisi vaan sanoa suoraan mitä tämä halusi?

Noah kavahti kauemmas, kun Rain vaikutti kiihtyvän entisestään. Noahin syke kävi hämmästyttävän korkealla ja hän älysi hitaasti, että juuri sillä hetkellä pelkäsi vähän Rainia, mikä oli sinänsä naurettavaa. Rainhan oli hänen ikäisensä, he olivat vielä lapsia. Mutta jotenkin Rain vaikutti... irtaantuneelta. Niin kuin hän ei olisi oikeasti teinityttö, vaan joku paljon vanhempi ja vihaisempi. Noahin teki mieli kysyä, oliko kaikki kunnossa, mutta Rain olisi varmaan vaan kiihtynyt enemmän. Ja Rain vaikutti jo aivan riittävän kuormittuneelta ilmankin. Noah ei varsinaisesti ymmärtänyt miksi Rain oli suuttunut niin paljon ”kallonkutistamisen” maininnasta, mutta Noah ei todellakaan aikonut ottaa siitä tänä iltana selvää. Sen ehtisi myöhemminkin. Jos heillä edes oli ’myöhempi.’

Noah ei enää tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella Rainista. Olihan tämä tehtnyt paljon kyseenalaista, mutta... tuntui tyhmältä sanoa, että Rain oli hurmaava ja hyvännäköinen, mutta niinhän se oli. Mutta Noahin pitäisi nyt ehdottomasti kerättävä itsensä, eihän tämä ollut vastuullista käyttäytymistä. Hänen pitäisi antaa Rainin vain olla, ja liikkua itse elämässään eteenpäin.

Rainin ilmoittaessa äkkiseltään lähtevänsä nukkumaan Noahin silmät kaventuivat viiruiksi ja suu kiristyi tiukaksi viivaksi. ”Joo, se on varmaan ihan hyvä idea. Pidä huolta, että et pyöri täällä käytävillä yöllä enää. Kaikki ei oo niin lepsuja, kuin minä.” Noah totesi mahdollisimman neutraalilla äänellä Rainin selälle. ”Öitä. Ja kiitti, että päästit mut pois sieltä luokasta tai jotain.” Noah puuskahti. Sehän oli mennyt loistavasti. Hän tunsi olonsa idiootiksi. Miten tilanne oli edes päässyt tähän? Ehkä Noah oli nukahtanut. Ei tämä koko tilanne varmaankaan ollut edes todellinen. Hän heräisi pian omasta makuusalistaan siihen, että Annie heittäisi häntä tohvelilla päähän ja käskisi lähteä partioimaan. Niin sen täytyi olla.

[Rain Savage]

Rain pysähtyi vielä ovelle, sillä Noahin valvojaoppilaan elkein lausutut sanat saivat mitäänsanomattomasta äänensävystä huolimatta karvat pystyyn. Tyttö käänsi päätään sen verran, että näki toisen sivusilmällä, ja katsoi tuota tavalla joka oli varmasti kummallinen. Se oli vihainen mutta ei oikeastaan uhmakas vaan kylmän ivallinen, melkein huvittunut. Kuvitella että joku pieni valvojaoppilas luuli voivansa komennella häntä, joka oli joskus saanut pelon välähtämään niin kokeneiden aurorien kuin vaarallisten pimeydenvelhojenkin silmissä. Kun Noah tämän jälkeen vielä mainitsi sen, että oli jäänyt luokkaan jumiin, Rain naurahti. Mikä vakuuttava valvoja tosiaan!
”Eipä kestä”, hän hymähti lähinnä pilkallisesti, avasi oven ja harppoi tiehensä. Rain ei tosin mennyt nukkumaan niin kuin oli aikonut vaan suuntasi ulos metsään, oikeaan pimeyteen. Se oli paras paikka hänelle selvitellä päätään ei päihteistä mutta sekavista tunteista sitäkin enemmän. Rakkaus ja viha yhdessä oli tavallaan vielä hankalampaa, jotenkin tuskaisempaa kuin kumpikaan erikseen. Mutta aamuun mennessä Rain saisi huomata, että ensimmäinen ottaisi toisesta murskavoiton, ja hän haluaisi jos ei nyt sentään pyytää anteeksi niin ainakin yrittää kohdella Noahia jatkossa paremmin.

// Kiitos pelistä. <3 //