Mähmäisiä tunteita ja muitä ällöttäviä pariskuntien asioita

[Noah Andersson]

Mukana olevat hahmot: Noah Andersson ja Rain Savage
Ajankohta: 23.5.2020, varmaan joskus keskipäivän jälkeen?
Tapahtumapaikka: Serpentardin tuvan edusta, sekä näillänäkymin yleinen oleskeluhuone
Juoni: Noah etsii tyttöystäväänsä näiden jäätyä epäselviin tunnelmiin koulun yhteisen kokkausillan jälkeen.
Varoitukset: Mainintoja alkoholista ja mahdollisesti fyysistä vammoista
Muuta:

Noah ei pystynyt nukkumaan. Kokkausillassa syöty keikautuskakku tuntui sahanpuruilta, eikä nuori noita saanut ajatuksiltaan rauhaa. Aproproo ongelman ydin: Noah oli kohtalaisen varma, että Rain oli tälle vihainen. Ja ihan hyvästä syystäkin. Noah ei ollut pitänyt Rainin puolia, kuten kunnon tyttöystävän kuuluisi. Totta kai hän haastoi Rainin mielipiteistään usein kokiessaan, että niin oli tarpeen. Eihän hän ollut mikään tossun alla oleva 50-lukulainen kotivaimo, mutta tämä oli eri asia. (Noah oli rehellisesti sanottuna yllättynyt, kuinka usein he olivat toistensa kurkuissa kiinni siinä ei niin kivassa muodossa.) He eivät olleet koskaan oikeastaan riidelleet, vaan sanailleet ja väitelleet hyvässä hengessä. Noahin ei ikinä tarvinnut pelätä mielipiteidensä ilmaisemista Rainin kanssa, ja se olikin yksi niistä syistä, miksi hän rakasti tyttöystäväänsä niin valtavasti.

Tosiasiassa Noah ei oikeastaan tiennyt, mistä kenkä puristi. Toki Heatherin puheet olivat olleet provosoivia ja erittäin epäkunnioittavia, mutta tämä oli kuitenkin vain lapsi. Teräväsanainen ja hitusen agressiivinen, mutta lapsi kuitenkin. Jokin oli kuitenkin päässyt Rainin ihon alle. Noah halusi selvittää mikä se oli, ja mahdollisesti pyytää anteeksi osuuttaan.

Noahin oli ollut tarkoitus antaa Rainin ottaa omaa tilaa, ja käydä pyytämässä anteeksi aamiaisella, mutta toista noitaa ei ollut näkynyt eikä kuulunut. (Noah tiesi, sillä hän oli istunut Gryffondorin pöydän päässä kahvipannun kanssa koko aamupalan ajan.) Ehkä tämä oli ehtinyt livahtaa saliin nopeasti, mutta Noah epäili tätä teoriaa vahvasti. Rainin ruokailutottumukset olivat... mielenkiintoiset, eikä tämän puuttuminen aamupalalta ollut mitenkään harvinaista. Noahin pitäisi saada Rain syömään enemmän, säännöllisemmin ja terveellisemmin. Niin hän tekisi. Heti sen jälkeen, kun hän onnistuisi metsästämään Rainin käsiinsä.

Vaelleltuaan ympäri linnaa Noah päätyi istumaan Serpentardin tuvan edustalle. Noah oli pyytänyt ohi kulkeneita Serpentardeja pyytämään Rainin ulos, mutta tämä ei ollut kuulemma tuvan sisällä. Hän tunsi olonsa hieman typeräksi: jos Rain haluaisi puhua hänen kanssaan, kai tämä olisi itsekin ottanut yhteyttä? Tai kai tämä olisi jossain, mistä tämän voisi löytää? Kaiken lisäksi toisen tuvan ovella päivystäminen oli ehkä hitusen... karmivaa. Ei Noah kyllä olisi osannut lähteäkään. Hän kaipasi tyttöystävänsä seuraa ja varmistusta siitä, että kaikki olisi hyvin. Tai noh, kaikki ainakin voisi olla hyvin.

Noah istui selkä vasten viileätä kiviseinää ja tuijotti hajamielisesti peukalossaan olevaa sideharsotuppea. Rikkinäisestä lautasesta tullut haava oli jo ihan hyvässä kunnossa, mutta kai sidettä oli hyvä pitää vielä, ettei haava pääsisi tulehtumaan. Päällään tytöllä oli tapansa mukaan leveälahkeiset farkut, kulahtaneet tennarit ja veljensä vaatekaapista varastettu pari kokoa liian suuri purppurainen college-paita. Noah oli lähes yhtä väsyneen näköinen, kuin hän tunsi olevansa. Hiukset oli sidottu huolimattomasti nutturalle, ja kasvot olivat täysin meikittömät. Käsissään Noah pyöritti hajamielisesti kahta noppaa, myöskin veljeltään opittu stressinlievityskeino.

Noahin nopista syntyvä hiljainen kolina katkesi, kun hän kuuli askeleita käytävältä. Noppia pyöritellyt levoton käsi pysähtyi ja hän nosti katseensa. Noahin luuli tunnistavansa tulijan askeleista. Noahin kasvoille nousi automaattiosesti aito, mutta varsin väsynyt hymy. ”Hei. Mä yritin löytää sut aamupalalta, mutta sä vissiin jätit sen tänään väliin.” Noah totesi hitusen hengästyneenä kompuroidessaan seisomaan. Hän tunki nopat nopeasti taskuunsa ja nosti katseensa ensimmäisen kerran suoraan tulijaan.

[Rain Savage]

Rain astui linnan käytäviä niin totaalisen sairaan ja väsyneen näköisenä, että muut ihmiset väistivät kauemmas ja jäivät tuijottamaan perään. Luulivat varmaan, että nyt tuolla oli se korinavirus, ja ihmettelivät miksei tyttö ollut sairaalasiivessä. Sieltä hän juuri tuli professori Feyn tunnollisen saattamisen jäljiltä, mutta oli karannut tiehensä heti saatuaan tilaisuuden. Ei Rain tietenkään ollut jäänyt mihinkään sairasvuoteeseen muiden töllisteltäväksi kun pystyi sieltä vielä kävelemään pois. Hän aikoi nukkua olonsa paremmaksi omassa sängyssään sanoivat ylihuolehtivat mummelit mitä hyvänsä.

Koko kamalan ikuisuudelta tuntuneen Poudlardinen matkan jälkeen Serpentard viimeinkin löysi itsensä oman tupansa edustalta. Siellä oli kuitenkin joku muukin, jota hän ei ollut osannut odottaa. Niin tuttu ääni... Noah! Rain pysähtyi katsomaan tyttöystäväänsä tietämättä mitä tuntea. Tavallaan hän oli hyvin iloinen toisen näkemisestä kuin olisi saapunut taivaasta lähetetyn enkelin eteen. Mutta samalla Rain oli myös kiusallisen tietoinen siitä, ettei ollut itse nyt hehkeimmillään. Naama oli kalpea kuin aaveella ja silmänympärykset varmaankin mustemmat, kuin mitä Noah oli koskaan nähnyt. Ja se oli Rainin tapauksessa jo paljon se. Tyttö siirsi yhä tuskanhiestä hiukan kosteita hiuksiaan pois kasvoilta ja ajatteli nolona, ettei olisi halunnut Noahin näkevän itseään tällaisena. Hänen olisi toisaalta tehnyt kovasti mieli vain heittäytyä halaamaan rakastaan tunteakseen vaihteeksi jotakin hyvää ja mukavaa. Mutta ei Rain voinut nyt. Hänen täytyi haista hieltä ja vanhalta viinalta. Todella hurmaavaa...

”Moi...” Rain mutisi hymyillen nolosti ja väsyneesti kuin suupielten nostaminenkin olisi ollut raskasta. Katsoessaan Noahia tarkemmin hän huomasi, että tämäkin näytti väsyneeltä ja oli saanut sormeensa tupon. Ai niin se haava! Ei kai Noah vain ollut sittenkin sairastunut tai mitään? ”Onhan kaikki okei?” Rain kysyi nopeasti ja katsoi tuppoa. Huoli väänsi mahaa, ja tyttö irvisti pienesti. Uhhh... Se tuntui yhä vain tosi kipeältä ja taas vaihteeksi siltä, että hän voisi oksentaa. Eikö tämä ikinä loppuisi, vaikka Rain oli juonut kiltisti hunajattoman inkivääriteensä ja myöhemmin jopa syönyt sen Feyn tyrkyttämän banaanin? Tai ehkä banaani olikin juuri se ongelma. Varmaan liian kiinteä ja makea, että tytön kiusattu keho pystyisi sitä nyt kunnolla sulattamaan. Sentään päänsärky oli jo laantumaan päin. Migreenitaipumus tästä vielä olisikin puuttunut.

Rain nojasi seinään kädet taskussa ja yritti epätoivoisesti näyttää coolilta, mutta vaikutelma oli enemmän sellainen, kuin hän ei pysyisi pystyssä ilman. Tyttö oli pukeutunut revittyihin mustiin farkkuihin, maihareihin sekä tummanharmaaseen crop top -huppariin. Tämän fyysiset voimat tuntuivat olevan äärirajoillaan, eikä se psyykkinenkään kestokyky sillä hetkellä enää ihan parhaasta päästä ollut. Viimeinen vuorokausi tai pari oli ollut kaikin puolin rankempi kuin aikoihin. Mutta Rainin oli yritettävä näyttää niin vahvalta kuin mahdollista, sillä ajatus siitä, että hän vaikuttaisi Noahin silmissä ällöttävältä vätykseltä, oli kamala.

[Noah Andersson]

Noahin katse terävöityi välittömästi tämän kohdatessa tyttöystävänsä riutuneen olemuksen. Rain näytti... sairaalta. Se pieni (okei, ehkä vähän isompikin) ääni vaikeni Noahin päässä, ja huoli vaihtui aiheesta ”Kuinka vihainen Rain minulle on?” muotoon ”Mikä mättää, ja mitä sille voi tehdä?” Tuskin heidän riitansa oli niin merkittävä, että se yksin sai Rainin tuohon kuntoon. Ei se voinut olla niin. Eihän Noah ollut niin tärkeä.

Noah hymähti hitusen katkerasti. ”Mulla on sellanen olo, että mun pitäis kysyä tota sulta. Mitä kävi?” Noah kysyi ottaessaan varovaisia askeleita kohti Rainia. Tämä toi Noahin mieleen säikyn eläimen, joka saattaisi paeta hetkenä minä hyvänsä. Päästyään lähemmäs Noah huomasi Rainin näyttävän vieläki kuihtuneemmalta kuin kaukaa. Noahin vatsassa käänsi ikävästi, ja häntä alkoi oksettaa. Hän olisi halunnut rutistaa Rainin suureen halaukseen, muttei ollut ollenkaan varma oliko se sitä, mitä Rain juuri sinä hetkenä halusi. Noah oli jo huomaamattaan kohottanut kätensä kohti Rainin kasvoja, mutta laski ne hyödyttämästi takaisin alas.

Huolestuttavaa ei ollut vain Rainin ulkonäkö. Sen sijaan, että Rain tuoksui Rainilta, tämä haiskahti alkoholilta. Ei edes kaljalta tai lonkerolta, sen verran vahvalta tavaralta, että Noahin nenä nyrpistyi. Hajuun tuntui sekoittuvan myös vielä jotain paljon vakavampaa ja vaarallisempaa: Noahin nenään Rain haisi hitusen metalliselta. Vereltä. Eihän se niin voinut olla. Noahin nenä oli varmasti vain dramaattinen, ja meni heti huonoimpaan lopputulokseen. Miksi Rain haisisi vereltä? Ei kai tämä ollut ollut jossain tappelussa?

”Rain... voinko mä?” Noah kysyi ääni hitusen särähtäen. Ei hän oikeastaan tiennyt, mitä hän edes kysyi. Kai lupaa tehdä... jotain. Mitä tahansa, että toisen olisi helpompi olla. Hän halusi suukottaa Rainin tummia silmänalusia, syöttää tälle kunnon aterian ja peitellä tämän nukkumaan siihen asti, että kaikki paha olisi poissa. Hirvittävän imelää ja epärealistista, mutta jokin osa Noahin päässä yritti ehdottaa sitä toimintasuunnitelmaksi. Noahin kädet liikkuivat levottomasti, ja hän oikeastaan toivoi, ettei olisi laittanut noppia pois. Kaikki vaistot käskivät Noahin koskea Rainia, mutta mitä jos tämä oli vielä vihainen? Eikö Noah tekisi tilanteesta heti tuhat kertaa pahemman? Noah jyrsi alahuultaan hermostuneesti ja näytti varmaankin kaikin puolin neuvottomalta.

[Rain Savage]

Rain katsoi Noahia hiukan varoen yrittäen ymmärtää, mikä sävy tuon hymähdyksessä tai kysymyksissä oli. Mutta ei hän tahtonut saada siitä mitään tolkkua. Ehkä tuo oli pettynyt tai kyllästynyt tai jotain sellaista? Oli se varmaan melkoinen saavutus, että joku, joka oli voinut eilen ihan normaalisti, näyttikin seuraavana päivänä yhtäkkiä siltä, kuin olisi sairastanut viikon. Pisteet vaan itsensä huolehtimisesta ja silleen. Rain oli varmaan sillä hetkellä todella rasittava kumppani ellei jopa sellainen, jota Noahin kaltainen lahjakas ja tunnollinen oppilas saisi hävetä.

”Äh, ei mitään! Mä en... en vaan oikeen nukkunut”, Rain mutisi vastahakoisesti. Ei hän olisi halunnut tai kehdannut selittää totuutta, muttei keksinyt mitään hyvää valhettakaan. Olen kai tulossa kipeäksi -kortti nyt ei kauheasti houkutellut, sillä silloinhan hän ei voisi koskea toista, kun pitäisi muka varoa tartuttamasta. Noahin tullessa lähemmäs, Rain ei liikahtanut mutta yritti hengittää vähemmän. Vaikka tuskin se mitään auttoi, varmasti viina haisi silti. Noah oli kai aikeissa koskettaa häntä mutta laskikin sitten kätensä takaisin alas. Mitä, miksi? Rain ei tajunnut ja tunsi vain surullisen pettymyksen, kun kosketusta ei tullutkaan. Ja oliko Noah nyt siis itse kunnossa vai ei? Tämä ei ollut vastannut mitään. Oliko jokin vinossa? Koko tilanne tuntui vain ahdistavan epäselvältä.

Rain huomasi Noahin nyrpistävän nenäänsä ja arveli, että nyt tuo oli haistanut sen vodkan. Se siitä sitten että hän olisi voinut selvitä ilman juomisensa paljastumista. Mutta mitä Noah oikein kysyi? Voisiko tuo mitä? Rain näytti hämmentyneeltä. Ja Noah näytti kummalliselta, jotenkin eksyneeltä ja epävarmalta. Rainia huimasi vähän. Hän epäili ettei ollut riittävän skarpissa kunnossa käsittääkseen yhtään mitään. Kaikki tuntui absurdilta, epätodelliselta tai kuin ei olisi ollut enää kunnolla hereillä. ”Oota hetki”, Rain sai sanottua. Hän astui askeleen taakse ja otti sauvansa esiin. Tyttö loitsi sanattoman raikastusloitsun itseensä, jonka jälkeen alkoholin lemu ja muut mahdolliset epämiellyttävät hajut katosivat kehosta ja vaatteista. Ulkonäkö oli edelleen mitä oli, mutta nyt hän ei ainakaan haissut.

Kun ’kuvottava juoppo’ -käyrä oli toivon mukaan laskenut edes vähän, Rain ei enää jaksanut pidätellä itseään. Hän kumartui halaamaan Noahia lujasti kädet tämän niskan ympärillä. Noah tuoksui itseltään, hyvältä, ihanalta. Rain hengitti tämän tuoksua syvään, kuin se olisi ollut sitä jotakin jästien kipua lievittävää ilotalokaasua, mitä oli niissä lentävissä ilmapalloissa. Kai? Sellaiselta se ainakin tuntui. Läheisyys rentoutti Rainia heti, ja hän uskalsi jopa nojata Noahiin vähäsen. Ei olisi jaksanut enää seistä. ”Voisitko sä vaan jäädä mun luo ja... Mennään jonnekin missä voidaan olla rauhassa?” Rain sopersi väsyneesti, mutta äänestä saattoi kuulla myös helpotuksen tunteen. Jos hän vain saisi olla Noahin lähellä, kaikki olisi helpompaa, parempaa, suloista... Tyttö painautui tiukemmin toista vasten ja huokaisi. ”Oon ihan karmeessa darrassa, myönnän. Mut etkö haluis silti olla mun kanssa ees vähän aikaa? Noah, rakas...” Rain pyysi itselleen varsin epätyypillisesti ja hädin tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Se siitä vahvana olemisesta kai, mutta ei hän vain jaksanut enää. Ja oliko se sitten niin väärin, jos kaipasi tyttöystäväänsä kärsittyään koko päivän.

[Noah Andersson]

Ai Rain ei ollut nukkunut hyvin? Vale, jonka Rain kertoi ilman sen suurempia selityksiä. Noahin rinnassa pisti hieman epämukavasti. Kaikki ei selvästikään ollut hyvin, joten miksei Rain voinut antaa hänen auttaa? Ei kaikesta tarvisi selvitä yksin. Mutta toisaalta, mitä jos Rain ei vain halunnut Noahin apua? Tuskin Noah pystyisi mihinkään sellaiseen, mihin Rain ei pystyisi yksinkin. Hän olisi kai vain halunnut olla hyödyksi. Olipa kyse vaikka pienistä asioista, Noah rakasti äärettömästi sitä, että hän pystyi tekemään jotain Rainin puolesta. Hänen olonsa parani välittömästi, jos hän uskoi olevansa hyödyllinen. Miksi kukaan jättäisi jonkun hyödyllisen?

Rainin koko olemus vaikutti niin päihitetyltä, että Noahin ei ollut kovin vaikeaa keskeyttää pään sisäistä monologiaan. Rain heilautti sauvaansa ja huolestuttava viinankatku hävisi. Noah oli jo jatkamassa hyväntahtoista kuulusteluaan, mutta sulki suunsa tuntiessaan Rainin kädet ympärillään. Noah kiersi omat kätensä tiukasti Rainin lantion ympäri ja hautasi kasvonsa tämän kaulaan. Rainin huppari tuoksui siltä, miltä Rain tuoksui tavallisesti: turvalliselta. Kai Noah vain kuvitteli sen, mutta se lohdutti häntä silti. Rainin sairaalamainen ”hajuttomuus” sai sekin väreet kulkemaan Noahin selkärankaa pitkin.

”Heiheiheihei... en mä ole menossa minnekkään.” Noah totesi irrottauduttuaan Rainin otteesta sen verran, että sai laitettua tämän kasvot käsiensä väliin. Noah kurottautui varpailleen ja suukotti Rainin poskea kevyesti. Huolenpitovietti kohosi potenssiin tuhat, kun jopa toisen kasvot tuntuivat kavallista kulmikkaamilta hänen käsissään. Oliko Rain syönyt tavallista vähemmän jo kauemmin? Milloin Noah oli oikeastaan nähnyt tämän syövän kokonaisen aterian?

Noahin sydän särkyi, kun hän kuuli korvaansa mumistun lauseen. Rain oli aina niin... vahva. Noah oli heistä se, joka tarvitsi jatkuvaa varmistelua ja huomiota. Se, että Rain pyysi sitä vitsailun sijaan, oli iso hälytysmerkki. ”Shhh... mä jään, okei? Mä en haluais olla missään muualla. Yhteinen oleskeluhuone on tossa lähellä. Haluaisitko mennä sinne ihan vaan olemaan? Me voitais vallata joku kiva nurkkasohva....” Noah kysyi pehmeällä äänellä painaen päälakeaan Rainin poskea vasten. Vaikka Rain oli kaikkea muuta kuin kunnossa, oli Noah itsekkään onnellinen, että Rain antoi hänen olla siinä ja nähdä itsensä tällaisena. Kai se todisti jollain kieroutuneella tavalla Noahin aivoissa, että Rain luotti häneen.

Noah ei halunnut irroittaa otettaan ensin nauttiessaan läheisyydestä, mutta tavallaan ymmärsi, ettei käytävään jääminen ollut vaihtoehto. ”Mulle käy kaikki. Missä sun ois helppo olla?” Noahin teki edelleen mieli passittaa Rain keittiön kautta nukkumaan, mutta Rain näytti edelleen niin pahoinvoivalta, ettei hän hennonnut yrittää syöttää tälle mitään. Ehkä päikkäreiden jälkeen.

[Rain Savage]

Oli käsittämätöntä miten jokin niin yksinkertainen asia kuin se, että Noah piteli Rainin kasvoja käsissään, saattoi tuntua niin miellyttävältä. Mhhh, joo... kosketa mua. Rain sulki silmänsä ja näytti siltä kuin saattaisi nukahtaa siihen. Hänellä oli aiemmin ollut tapana liittää fyysinen kosketus lähinnä petipuuhiin ja nyrpistellä nenäänsä pehmojen pariskuntien söpöilyille, mutta tuo tyttö oli tosiaankin erilainen kuin kaikki muut. Noah vain oli jossakin vaiheessa onnistunut tekemään hurjasta pedosta kesyn silityseläimen, sylikoiran, eikä hän edes valittanut. Ei, Rainilla ei ollut kerrassaan mitään valitettavaa, kunhan Noah jäisi hänen luokseen.

Ja ilmeisesti tämä jäisi, ei haluaisi olla missään muualla? Oikeasti? Ehkä... ehkä Noah sitten ihan oikeasti piti hänestä? Eikö tuo ollut sanonutkin eilen jotain sen suuntaista, että hän oli hyvä tyyppi. Rainin käsitys omasta arvostaan ihmisenä perustui lähinnä siihen, että hän näytti kuumalta, ei antanut helpolla periksi ja teki ne asiat, joita muut eivät uskaltaneet. Mutta koska mikään noista ominaisuuksista tuskin pääsi oikeuksiinsa sillä hetkellä, niin ehkä Rainissa sitten täytyi olla muutakin hyväksi kutsuttavaa, minkä takia Noah jaksoi häntä myös nyt. Rain äännähti jotain myöntävän kuuloista vastaukseksi ja tunsi rentoutuvansa yhä enemmän, kun ei tarvinnut enää pelätä Noahin suhtautuvan inhoten ja menevän pois.

Ai missä olisi helppo olla? Rain mietti hetken. Kysymys toi mieleen lähinnä kummallisia mutta rauhallisia mielikuvia metsästä yöllä. Ulkona pimeässä ja viileässä hiljaisessa paikassa, jossain missä ilma olisi raikas ja tuoksuisi vain maalta ja kasveilta. Kylmän kosteassa happirikkaassa yöilmassa olisi varmaankin mahdotonta voida kamalan pahoin. Mutta ulkona oli nyt päivä. Siellä oli liian kuuma, aurinko polttaisi silmiä, eikä Rain muutenkaan olisi enää jaksanut kävellä sinne asti. Jokin maanalainen salakäytävä linnan pohjakerroksissa olisi ehkä ollut päivälläkin hämärä ja viileä, mutta sinnekin olisi matkaa, ja Noah tuskin erityisesti viihtyisi. Kyllähän toinen sanoi kaiken käyvän, mutta miten hygieenistä tai terveellistä se olisi? Noah saisi vielä oikeasti jonkun infektion, jos he makoilisivat kosteassa kolossa tyrmien alla. Parempi siis vain tyytyä sohvaan siistissä sisätilassa niin kuin joku normaali ihminen tekisi.

”Sun sylissä”, Rain naurahti puolittain vitsaillen. Hän hymyili Noahille vähän nolosti, sillä olihan se kyllä totta muttei mitenkään kamalan karskia. ”Eiköhän se yleinen oleskeluhuone käy”, Rain lisäsi. Hän tosin toivoi, ettei siellä olisi ketään muuta. Se että Noah näki Rainin heikossa hapessa oli vielä siedettävää, mutta isompi määrä oppilaita ja mahdollisesti joku muu tuttu... Mieluummin ei! Mutta ehkä siellä olisi juuri nyt hiljaista. Kannatti ainakin kokeilla. Rain irrottautui viimein Noahin syleilystä, että he pääsisivät lähtemään oleskeluhuonetta kohti. Silloin hän muisti yhtäkkiä, että oli käynyt apoteekissa. ”Ai niin, mulla on mäkimeiramia!” Rain kaivoi purkin taskustaan ja ojensi sitä Noahille. ”Laita tota sun sormeen niin pääset tuposta eroon.” Hän näytti jopa iloiselta muistettuaan tämän. Ehkä Rain alkaisi pitää sitä aina mukana, niin hän voisi tarvittaessa auttaa edes joihinkin Noahin vammoihin, vaikkei osannutkaan parantaa.

[Noah Andersson]

Noah hymyili Rainin vastaukselle. Häntä ei tosiaankan haittaisi viettää loppupäivää sylikkäin Rainin kanssa. Olisi oikeastaan ihanaa viettää stressitöntä aikaa tyttöystävänsä kanssa. Noahia rehellisesti sanottuna hävetti, kuinka monta kertaa hän oli tuonut koulukirjansa mukaan heidän nähdessään eri puolilla linnaa. S.U.P.E.R.- kokeet lähestyivät hurjaa vauhtia, mutta kai hänen silti pitäisi pystyä tekemään aikaa itselleen rakkaille ihmisille. Nyt hän ainakin voisi ainakin yrittää korjata myös jatkuvaa poissaolevuuttaan. Noah ironisesti havahtui ajatuksistaan Rainin tarjotessa tälle pientä pulloa. ”Kiitti. Mä voin laittaa sitä, kun päästään perille. Oletko sä kantanut sitä mukana tämän päivän mun takia, vai sattuiko jotain?” Noah kysyi hieman hajamieliseen sävyyn tunkien samalla putellin taskuunsa noppien seuraksi.

Noah kietoi vasemman kätensä Rainin lantion ympärille ja lähti kävelemään kohti yhteistä oleskeluhuonetta. He näyttivät todennäköisesti yhdeltä niistä ällöttävistä pariskunnista, jotka eivät voineet olla hetkeäkään tuijottamatta toistensa silmiin rakastuneesti, mutta Noah ei jaksanut juuri sillä hetkellä pahastua asiasta. Ei se kai toisaalta ollut edes niin kaukana totuudesta. Noah todella oli nuori, hölmö ja rakastunut, eikä pystynyt siinä hetkessä keksimään siitä mitään pahaa.

Saavuttuaan yhteisen oleskeluhuoneen ovelle, Noah kurkisti sisään. Todettuaan, että sisällä oli muutamia oppilaita, Noah vilkaisi takaisin Rainiin. Tämä ei todellakaan näyttänyt siltä, että kaipaisi yleisöä. ”Odota hei ihan pieni hetki, mä käyn tuolla...” Noah totesi, ja luikahti sisään oleskeluhuoneeseen. Tyttö karautti kurkkuaan ja loihti esiin parhaan valvojaoppilashymynsä. Huoneessa olevien huomio kiinnityi hitaasti Noahiin hänen aloittaessa suunnitelmansa.

”Hei anteeksi, tämä tila vaaditaan valitettavasti valvoja- ja tukioppilaiden yhteiskokouksen pitämiseen. Jos viitsitte poistua ton toisen oven kautta, niin saadaan pidettyä turvavälit. Meillä on ihan kivasti porukkaa odottamassa tuolla oven takana.” Noah sanoi vitsailevaan sävyyn ja katseli oppilaiden valumista pois tilasta hilaisen muminan säestämänä. Ei kukaan epäilisi häntä. Miksi epäilisivätkään, eihän Noahilla ollut tapana tehdä tällaista. Eikö se ollut kuitenkin niin, että tarkoitus pyhittää keinot?

Muiden poistuttua Noah avasi oven takaisin Rainin luo ja virnisti tälle. ”Reitti selvä. Katso millaisen rikollisen sä olet musta tehnyt.” Hän totesi vielä vitsailevalla äänensävyllä. Noah ei jäänyt odottamaan tyttöystävänsä vastausta, vaan meni takaisin sisään huoneeseen. Katseltuaan hetken erilaisten huonekalujen valikoimaa Noah meni makaamaan puoli-istuvaan asentoon mukavalle sohvalle lähellä tyhjää takkaa. Nopealla sauvanheilautuksella sohvalla oli muutama ylimääräinen tyyny ja suorastaan massiivinen peitto. Laitettuaan sauvansa pois Noah teki käsillään mahdollisimman selkeän ’gimme gimme’- eleen Rainin suuntaan. ”Dealer’s choice. Iso- vai pieni lusikka?” Noah totesi hellään sävyyn katsellessaan tyttöystäänsä. ”Haluatko puhua siitä, mikä on pielessä, vai ollaanko vaan?”

[Rain Savage]

Ei, Rain ei ollut kantanut mäkimeiramia mukana Noahin takia. Hän oli vasta äsken muistanut että voisi antaa sitä tällekin. Rain tunsi yhtäkkiä olonsa syylliseksi, kun ei ollut ajatellut sitä aiemmin. Hän oli ajatellut aamusta asti vain itseään ja kironnut omaa huonovointisuuttaan. ”Joo, niin...” Rain mutisi epämääräisesti vastaukseksi ja varoi katsomasta Noahia silmiin. Ei hän voisi mitenkään kertoa tälle, että oli haavoittanut itse itseään, vaikkei se ollutkaan varsinaisesti ollut sen tarkoituksena. Eikä Rain halunnut mainita räikeästi epäonnistuneesta parantamisen harjoittelusta tai loukkaantumisesta muutenkaan. Haavat olivat jo joka tapauksessa parantuneet, joten Noah huolestuisi aivan turhaan.

Rain piteli kättään Noahin hartioilla heidän kävellessään mutta varoi nojaamasta niille painoa. Läheisyys oli mukavaa, mutta ei häntä taluttaa tarvinnut, ei tosiaankaan! Kun he pääsivät perille, Noah luikahti ensin yksin sisään oleskeluhuoneeseen. Rain jäi kuuntelemaan oven taakse eikä voinut olla nauramatta itsekseen, kun selvisi, mitä Noah teki. Tämähän huijasi toiset pois oleskeluhuoneesta, että he voisivat olla siellä kahdestaan. Olipa huvittavan kieroa tunnolliselta valvojatytöltä! Auhh... Harmi vain, että naureskelu oli pakko lopettaa lyhyeen, koska se sattui vatsaan.

Rain virnisti huvittuneesti Noahin vitsailulle ja astui sisään tyhjentyneeseen huoneeseen. Hän katseli kuinka Noah asettui makaamaan söpösti sohvalle ja loitsi siihen vähän lisää pehmusteita. Rain hymyili hömelön rakastuneesti. Noah oli niin ihana ja huomaavainen ja näytti tosi houkuttelevalta, joskin Rainin mielestä tämä olisi ehkä voinut vielä ottaa hupparin pois tai no miksei vaikka kaikkia vaatteita... Eiei, ei tämän nyt varmaankaan kuuluisi olla sellaista! Ihan vaan lohdullista makoilua, joo, kyllä, hän olisi kunnolla. Tai yrittäisi ainakin.

Rain käveli Noahin luo onnellisen näköisenä, joskin tämän ilme muuttui vähän vaikeaksi heti, kun Noah mainitsi sanan ’pielessä’. ”Hmm, vaikka iso”, Rain vastasi ajatellen vähän raukkamaisesti, että jos heidän pitäisi puhua jostakin pielessä olevasta, hän olisi mieluummin Noahin takana kuin edessä. Silloin Rain pystyisi paremmin tarkkailemaan toisen reaktioita ja ennen kaikkea piilottamaan omansa. Tyttö kömpi sohvalle Noahin selän taakse ja asettui halaamaan tätä vyötärön kohdalta. ”Ai mikä on pielessä?” Rain kysyi sitten yrittäen kuulostaa viattomalta. Ei kai tämä ollut joku parisuhdekeskustelu? Voi eihh, Rain oli huono sellaisissa! Mitä hän oli tehnyt väärin? Ajatus väänteli mahassa kuin käärme. Vai oliko se yhä se banaani? ”Jos sä tarkoitat sitä, niin mä en kyllä ajatellut ryypätä ihan heti uudestaan! Ei ees tasottavat menis nyt alas, heh...” No ei tosiaan menisi. Vatsaan oli taas alkanut sattua, ja Rain puri huultaan, ettei valittaisi ääneen. Hän ei halunnut Noahin huomaavan ja sanovan, että puhutaan myöhemmin, jos hän ei voinut nyt hyvin. Parempi saada se heti alta pois, jos kerran pitäisi puhua. Rain kuitenkin yritti vaivihkaa painautua tiukemmin Noahin selkää vasten, jos tämän lämpö auttaisi, ja työnsi nenänsä toisen hiuksiin. Tuoksui hyvältä...

[Noah Andersson]

Noahin koko keho rentoutui sinä hetkenä, kun hän tunsi Rainin kosketuksen ympärillään. Tätä hän kaipasi. Noah potkaisi jalassaan olleet tennarit lattialle, kiskaisi peiton päälleen ja päästi ulos henkäyksen, jota ei ollut tajunnut edes pidelleensä. Noah oli niin kovin väsynyt, mutta ei hän voisi vielä nukahtaa. Hänen täytyi puhua Rainin kanssa, mutta tämä oli niin kovin lämmin... jos Rain vielä silittäisi Noahin hiuksia, peli olisi lopullisesti menetetty, ja Noah nukkuisi S.U.P.E.R:ihin asti.

Äh, ei nyt ollut aikaa unelle. Noah keskittyi Rainin vastaukseen ja kurtisti hitusen kulmiaan. Ai mikäkö oli pielessä? Sitähän Noah oli yrittänyt selvittää. ”Niin, sitä mä kysyin.” Noah sanoi ottaessa toisen Rainin käsistä omiensa väliin. Hän irrotti huolimattomaan sävyyn yhden omista sormuksistaan ja asetteli sitä vuorotellen Rainin eri sormiin. Se oli riittävän konkreettista tekemistä, että se auttoi häntä keskittymään keskusteluun. Sormuksesta heijastuva valo sai pieniä valopilkkuja tanssimaan ympäri Noahin kasvoja. Sormuksen itsensä tyyli oli kohtalaisen simppeli: kullattu yksinkertainen runko, ja yksi pikkusormen kynnen kokoinen violetti kivi. Raphael oli tuonut sen luokkaretkeltään Lontoon luonnontieteelliseen museoon.

Noahin käsien jatkuva liike pysähtyi Rainin mainitessa juomisen. ”En mä tuomitse sua siitä, että sulla meni vähän yli. Enemmänkin oon kiinnostunut siitä, mikä sai sut juomaan niin paljon. Kävikö teillä vielä tuvassa jotain vai...?” Vai olinko minä se syy, Noah halusi jatkaa, mutta ei voinut. Tuskin Rain sitä hänelle myöntäisi, ja se sattuisi aivan liikaa. Jos hän aiheuttaisi Rainin juomisen, hän olisi tälle pahaksi, ja olisi Rainin parhaaksi lopettaa suhde siihen, mutta ei Noah sellaiseen pystyisi. Hän oli liian itsekäs antaakseen pois yhden elämänsä parhaista asioista. Hän voisi ainakin toistaiseksi esittää, ettei aihetta mihinkään suurempiin tunnontuskiin ollut.

”Sitäpaitsi, minä olen britti, vaikka tämä ranskalainen snobikoulu saa sen mut välillä unohtamaan. Me ryypätään kuin merirosvot. Jos sä haluat juoda, ei mua haittaa lähteä ryyppykaveriksi.” Noah totesi kääntäessään katseensa Rainiin olkansa yli. Hän muutti asentoaan sen verran, että makasi enemmän selällään, jotta pystyisi tarkkailemaan Rainia ilman pelkoa niskojensa katkeamisesta. ”Kyllä mä tajuan, jos sä olet, tai olit mulle vihainen. Mulle olisi kuitenkin silti tärkeää tietää, ettet sä tee mitään typerää. Jos et halua mua siihen, se on ihan okei, mutta älä juo yksin. Vahinkoja voi sattua ja niin edespäin...” Noah totesi hieman vastahakoisesti. Hän ei haluaisi puhua tästä. Ei hän halua miettiä mitä kaikkea Rainille voisi sattua. Eikä hän oikeastaan halunnut puhua edellisestä illasta muutenkaan, mutta kai se oli niitä asioita jotka piti vain sietää parisuhteissa. Piti kommunikoida ja kohdata omat virheensä. Ei Rain ainakaan vaikuttanut siltä, että tämä olisi jättämässä Noahin. Rain vaikutti jopa hitusen onnelliselta, mikä oli varsin kummallista tilanteeseen nähden.

[Rain Savage]

Tuntiessaan kummallisen tunteen sormessaan Rain kurkisti Noahin olan yli nähdäkseen, mitä tämä puuhasi. Näytti kokeilevan jotakin sormusta Rainin käden eri sormiin. Häh, miksi ihmeessä? No niin, nyt se meni vasempaan nimettömään! Rain pidätti hengitystään ja tunsi punastuvansa. Eikä hän edes tiennyt oliko helpottunut vai pettynyt, kun Noah veti sen pois ja siirsi pikkusormeen. Oliko tämä itse edes huomannut? Ei varmaankaan. Rain laski päänsä alustalle ja huokaisi pienesti itsekseen. Luoja nainen, mitä sinä oikein teet... Rain ajatteli vuodenvaihteessa näkemäänsä painajaista. Vaikka ei, ei se edes oikeasti niin kamalaa olisi. Siis häät. Jos se olisi Noahin kanssa. Itseasiassa kyllä Rain voisi mennä naimisiin vaikka valkoisessa morsiuspuvussa ja syödä yksin koko normaalikokoisen hääkakun, jos se tarkoittaisi, että hän saisi pitää Noahin ikuisesti. Kunpa se olisikin ollut niin yksinkertaista.

Noahko ei siis tuominnut Rainin juomista, vaan halusi tietää syyn siihen? Niin tietysti. Mutta ei Rain silti oikein tiennyt, mitä vastaisi. ”Ei käynyt mitään...” Hän sanoi alkajaisiksi ja yritti ajatella. Sitten Noah alkoi selittää, kuinka britit ryyppäsivät kuin merirosvot, ja tarjoutui lähtemään kaveriksi. ”Ehh? No jaa. Vois kai sitä joskus”, Rain hymähti hiukan huvittuneesti. Olisi kyllä kiintoisaa nähdä, millainen Noah olisi juopuneena. Eikä kai se niin kovin vaarallista voisi olla, jos Rain olisi mukana pitämässä huolta, ettei Noah joisi liikaa, eikä mitään muutenkaan sattuisi. Mutta sitten tämä sanoi asioita, joiden myötä Rainin ilme muuttui kummastuneeksi ja sitten synkemmäksi, vähän surulliseksi jopa. Noah taisi siis olla huolissaan. Rain oli pahoillaan siitä mutta toisaalta samaan aikaan jollakin lailla iloinenkin. Kai se tarkoitti, että toinen välitti? ”En mä ole vihainen, mä... Olin kai vaan aika ajatuksissani, kun me erottiin eilen. Sori jos susta vaikutti siltä”, Rain selitti ja kohotti kätensä silittämään Noahin tukkaa ja otsaa. Ehkä he olivat tosiaan lähteneet nukkumaan vähän kummallisissa tunnelmissa eilen, mutta Rain oli unohtanut sen huolehtiessaan muista asioista. Ja ehkä hänen pitäisi kertoa toiselle mistä.

”Mä join siksi, että... Kun Heather sanoi jotain parantamisesta. No, se oli oikeassa. Mä en osaa parantaa”, Rain aloitti ja kurtisti kulmiaan hiukan ahdistuneesti ajatusten palatessa taas siihen aiheeseen. ”Ja sen takia, jos sulle sattuu joskus jotain, niin mä en voi auttaa. En voi tehdä mitään. Eikä sulle saa käydä mitään, koska mä en halua menettää sua.” Rain katsoi Noahin kasvoja surullinen ilme silmissään. Se olisi kyllä varmaan väistämätöntä joka tapauksessa. ”Tai vaikka joskus menettäisinkin, niin sun pitää olla silti terve ja onnellinen, okei? Voisitko sä vaan... olla varovainen? Vaikka kyllä mä yritän tehdä sille jotain. Siis oppii parantamaan. Kai sen täytyy jotenkin onnistua.” Tällaisesta puhuminen tuntui vähän hankalalta ja raskaalta, mutta ehkä se oli hyvä saada sanotuksi. Vaikka varmaan Noah jo muutenkin piti häntä ylihuolehtivana. ”Ja laita sitä mäkimeiramia”, Rain lisäsi ja vaihtoi hieman asentoa. Tytön katse muuttui poissaolevaksi ja tämän kasvoilla saattoi havaita hivenen tuskaisen ilmeen.