Ihmismuodonmuutoksen parityö

[Declan Garrick]

Osallistujat: Nicolas Cartier (Cerfeur) ja Declan Garrick (Cerfeur)
Pelipäivä: 4.3. – 8.3.
Ingame: ??? Tätä peliä edeltäviä tapahtumia/pelejä: Yhteinen metsäretki koulun kanssa, Declun ja Herin läksykerho ja Kevään ensimerkit <-(Nic/Her kohtaaminen)
Peliaika: 23:00-23:59, 21:05~01:20, 20:27~00:58 ja 20:06~22:19 (karkeasti laskettuna n. 12h ja 15min peliaikaa takana :’DD)
Juoni: Muodonmuutos parityön kimpussa kaksi hiljaista ja awkwardia vässykkää.
Muuta: Pelkotiloja, vainoharhoja, opiskelua, neroutta, paineita, kohtauksia, vähän kaikenlaista. Also VAROITUS: 20 sivua tekstiä wordin mukaan edessä!

Peli siis alkaa ihan chat -muotoisena, mutta se peli sit jotenki siirty wappiin ja jo tuolla toisella pelikerralla muoto muuttuu hyvin paljon foormumuotoiseks peliks. Heitän tän nyt kuitenki tänne ku chatissa kerran alkoi.


[23:00] <@Nicolas_Cartier> * Nicolas Cartier suuntasi kohti sovittua tapaamista yhdessä koulun lukemattomista tyhjistä luokkahuoneista. *
[23:04] <Declan_Garrick> *Declan oli saapunut sovittuun luokkahuoneeseen etuajassa. Hänen kätensä värähtelivät välillä hieman. Hän kyllä tiesi aiheen joka oli parityöhön määrätty: ihmismuodonmuutokset. Sen enempää hän ei ollut tehtävänantoa lukenut, hän ei halunnut. Ehkä koko hommaan suhtautuminen helpottuisi, jos joku toinen oli pitämässä häntä järjissään tässä samalla.. Tai ainakin hän toivoi niin.*
[23:08] <@Nicolas_Cartier> * Nic saapui sovitun luokan ovelle, koputti ja astui sisälle * mukavaa iltapäivää * hän toivotti Declanille. Hän oli vähän harmissaan saadessaan Declanin pariksi, sillä tuo ei ollut Nicin mielestä liki koskaan tunneilla, joten poika oli varmaan huono aiheessa. Se oli harmi, sillä aihe oli haastava Nicille ja nyt kaikki vastuu siirtyisi hänen harteilleen *
[23:09] <@Nicolas_Cartier> * ainakin poika oli yrittänyt perehtyä vähän aiheeseen etukäteen, että voisi sentään jonkin verran kannatella parityötä *
[23:11] <Declan_Garrick> *Declan säpsähti hieman huoneen oven avautuessa ja automaattisesti poika suoristi hieman ryhtiään. Iltapäivän toivotuksiin tämä tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi ja alkoi nyt kaivaa papereitaan vähän paremmin esille.*
[23:14] <Declan_Garrick> *Jatko-opiskelijoilta vaadittiin aika paljon, eikä Declan ihmettelisi yhtään vaikka tähänkin tehtävään olisi sotkettu käytäntö mukaan. Oli itse asiassa todennäköistä että osittaista muodonmuutosta olisi harjoiteltava käytännössä..*
[23:14] <Declan_Garrick> *Tällä hetkellä poika rukoili sydämensä pohjasta vain teoriaa ja pariesseetä korkeintaan*
[23:16] <Declan_Garrick> Kuinka tuttu aihe sinulle on? *Declan päätyi lopulta kysymään varovaisesti*
[23:18] <@Nicolas_Cartier> * Nic katseli nopeasti Declua. Tuo näytti jotenkin säikyltä, mutta Nic oli yhdistänyt sen mielikuvan poikaan muutenkin, joten hän vain nyökkäsi nyökkäykselle sulkiessaan luokan oven. Hän katseli hieman ympärilleen, luokassa oli muutamia pulpetteja, mutta keskellä oli sentään suht hyvin tilaa tehtävän kokeelliselle osuudelle. Hyvä. *
[23:21] <@Nicolas_Cartier> * Declu kyseli Nicin tiedoista ja Nic mietti, että tuo varmaan haki jotain helpotusta, että Nic osaisi aiheesta. Miten sen nyt ilmaisisi? * osaan teorian ja perusasiat * Nic totesi *
[23:22] <@Nicolas_Cartier> Käyn opintoja pääasiassa kertauksen vuoksi * hän lisäsi * luitko kirjan kappaleen ihmismuodonmuutoksista?
[23:23] <Declan_Garrick> Hyvä kuulla *Declan naurahti hermostuneisuuttaan ja silmäili tehtävänannon läpi. Teoriapuolelta kysyttiin perusteita, mutta myös ihmismuodonmuutoksien väärinkäyttöä ja tuhoisia vaikutuksia. Declan puri huultaan, mutta havahtui sitten toisen kysymykseen.* Joo luin kyllä.
[23:24] <Declan_Garrick> *Declan oli oikeasti vain silmäillyt kappaleen läpi, mutta se ei ollut ongelma: hän tiesi aiheesta liiankin hyvin.*
[23:25] <Declan_Garrick> Haluatko kirjoittaa tähän teoriaosuuteen niistä perusasioista? Voin kirjoittaa tuosta väärinkäytöstä ja tuhoisista vaikutuksista. *Declan tarjosi neutraaliin sävyyn. Hän voisi panostaa enemmän teoriapuoleen jos Nic tekisi mahdollisesti enemmän käytännönosiota*
[23:28] <Declan_Garrick> *Ihmismuodonmuutos jättää aina jonkinlaisen jäljen. Pahimassa tapauksessa voi viedä tietoisuuden pois.. *
[23:28] <Declan_Garrick> *Ihminen unohtaa olevansa ihminen. Tai luulee olevansa osittain jotain muuta. Voidaan käyttää kidutuksessa.. Declan listasi päässään muutaman tärkeimmän pointin, puristaen kättään pöydän alla huomaamattaan tiukkaan nyrkkiin*
[23:29] <@Nicolas_Cartier> * Nic nyökkäsi kirjan lukemiselle. Hyvä, että Declu ei sentään ollut täysin lusmu, vaikkei ilmaantunutkaan tunneille. Kun poika alkoi vielä edistää tehtävänantoa, Nic hymyili pienesti. Asia hoituisi vielä hyvin ohjetta seuraten, eikä Nicin välttämättä tarvitsisikaan tehdä tuonkin osuutta * Kuulostaa hyvältä jaolta.
[23:29] <@Nicolas_Cartier> * Nic istui penkille ja kaivoi pergamenttinsa, kirjoitusvälineet ja muutaman kirjan esille *
[23:31] <Declan_Garrick> *Kuullessaan taas toisen kommentoivan tehtävänjakoon, poika nyökkäsi ja kaivoi tarvittavat välineet esille ja alkoi kirjoittamaan asiansa sulkakynä sauhuten. Kunhan pääsisi asiasta äkkiä pois. Kunhan pääsisi asiasta äkkiä pois.*
[23:34] <@Nicolas_Cartier> * Nic kirjoitti syventyneesti tietoisuuden säilyttämisestä tranfiguraatiossa, mutta keskittyminen herpaantui jatkuvasti, kuten sillä oli nykyään tapana. Jopa tälläinen kirjoitushetki sai Herin pyörimään mielessä. Oikeastaan kaikki kouluun ja opiskeluun liittyvä linkittyi Heriin *
[23:36] <@Nicolas_Cartier> * kirjoittaminen alkoi hieman takkuilla ja Nic huokaili hieman. Pitäisi keskittyä aiheeseen * Miten sulla sujuu?
[23:36] <Declan_Garrick> *Koko kirjoitusprosessin aikana Declan oli välillä raapinut päätään tai puristanut kynäänsä traumamuistojen tullessa päähän kerta toisensa jälkeen. Hän ei pystynyt edes lukemaan omaa tekstiään läpi, hän ei halunnut nähdä kauhunäyttämöä uudelleen silmiensä edessä.*
[23:37] <Declan_Garrick> *Mutta hän ei kai ollut ainoa, jonka keskittyminen ei ollut täysissä, ja mielellään hän tarttui Nicin kysymykseen*
[23:39] <Declan_Garrick> En hirveesti tykkää tästä aiheesta. Ihmismuodonmuutoksia on käytetty historiassa aika usein väärin ja vieläpä kidutuskeinoina. Mut tää alkaa olla melkolailla valmis. Haluukko vilkasta läpi jos löydät jotain lisättävää? *Declan kysyi mahdollisimman neutraalin oloisena*
[23:41] <Declan_Garrick> Missä vaiheessa sulla on? Voin kirjottaa vielä jotain sun osiosta, kun vein tän mielenkiintosemman aiheen sun nenän edestä. *Declan ehdotti nöyrästi, hymyntapaisen karehtiessa suupielillään. Hän halusi olla kohtelias, vaikka tämä tilanne ei ollut hänelle millään tasolla helppo juttu.*
[23:41] <@Nicolas_Cartier> * Nic oli keskittynyt omiin tunnesotkuihinsa, ettei oikein hoksannut, että parinsa ei voinut erityisen hyvin. Hän kuitenkin nyökkäsi suht vakavasti tuon puheille. Muodonmuutokset oli niistä haaroista, joissa taikuuden erheistä maksoi kalliisti, saati että joku tekis sitä tarkoituksellisesti. Ajatus oli puistattava *
[23:45] <@Nicolas_Cartier> mm... aihe on kyl. Onneks nykysin sentään valvotaan tarkemmin taikuudenkäyttöä, niin ihan kaikkea historian kauhua ei pääse tapahtuu. Voin lukee läpi. Tässä tää mun, jos katot sitä * ojensi omaansa valmiina ottamaan toisen paperin. Oma teksti oli alkuun jäsenneltyä, tyyliltään loogista ja teoreettisin termein perusteltua, mutta myöhemmin käsiala alkoi muuttua hieman epäsiistimmäksi ja ajatukset enemmän kirjasta kopioidun näköisiksi *
[23:46] <@Nicolas_Cartier> ei toki tarvii kirjottaa tästä enempää, ku kirjotin jo aika pal. Varmaa saadaa teoriaosuus sit ite loppuun myöhemminkin
[23:47] <Declan_Garrick> *Declan nyökkäsi, hyvä ettei purrut kielestään palasta kuullessaan toisen sanoja muka tarkemmin valvotuista muodonmuutossäännöksistä.. Noh, ei toinen voinut tietää mihin ihmiset olivat nykyään kykeneviä. Poika nyökkäsi ja otti sitten toisen paperin käteensä luettavaksi*
[23:48] <Declan_Garrick> *Hän tiesi että hänen oma tekstinsä saattoi olla paikoin tarkempaakin kuin kirjan tieto, mutta teksti ei välttämättä ollut parhaiten jäsenneltyä: eihän hän ollut lukenut sitä edes läpi*
[23:53] <Declan_Garrick> *Lukiessaan Nicin kirjoittamaa tekstiä, Declanin pään läpi kulki kaikennäköisiä pikkutarkkoja hetkiä hänen menneestään, mutta tunnekuohu ei ollut enää yhtä voimakasta kuin aiemmin. Päästessään kirjoituksen loppuun poika huomasi että käsiala oli muuttunut hieman sotkuisemmaksi ja kirjoitus kiireisemmän oloiseksi, mutta kaikenkaikkiaan teksti oli oikein pätevä, eikä Declan löytänyt siihen mitään erityistä lisättävää*
[23:55] <Declan_Garrick> *Sitä paitsi hänen oma tekstinsä oli varmasti kirjoitusasultaan hutiloidumpaa, joten mitäpä alkaa nipottamaan toiselle siitä.* Tää on oikein hyvä *Declan sanoi hymyillen ja ojensi paperin takaisin Nicille *
[23:59] <@Nicolas_Cartier> * Nic luki huolellisesti toisen tekstin ja kirjan ulkoa oppineena häntä hämmensi, mistä tuo oli tietonsa onkinut, sillä jossain kohdin kuvaukset vaikuttivat hyvin seikkaperäisiltä. Hän tyytyi kurtistamaan kulmiaan. Ehkä Declu oli valmistautunut ja lukenut aiheesta useampia kirjoja. Se oli ihan vaikuttavaa. Vaikka tuo tosin sanoi, ettei pitänyt aiheesta. Hmm *

21:05~01:20
Nicolas
Nicolas nyökkäsi ja kiitti Declua ojentaen samalla vaihtokauppana tuon paperin takaisin, ”Tääkin vaikuttaa asiantuntevalta. Voidaan varmaan kirjottaa nää loppuun kotona ja tehdä nyt toi käytännön osuus, kun se kumminkin vaatii kahta ihmistä?”

Declan
”Sopiihan se”, Declan myötäili toisen ehdotusta kirjallisen osuuden kotiin jättämiselle ja alkoi laittamaan jo osan muistiinpanovälineistään reppuun.
Pojan käsissä pysyi minismaalinen tärinä tämän ajatellessa käytännön osuutta. Rauha Declan.. Kaikki tää on ohi ihan hetken päästä..

Nicolas
Nic vilkaisi vielä tavan vuoksi ohjeistuksen läpi, vaikka hän oli jo lukenut sen niin monta kertaa päähän, että se toistui kohta paremmin kuin haukionkala.

Declan
Declan alkoi siirtelemään pulpetteja ja tuoleja raivatakseen lisää tilaa käytännön osuudelle. Hänen tärisevät kätensä muutenkin tarvitsivat jotain tekemistä, että hän pysyi edes jossain määrin tolkuissaan.
Lisätilalle ei tosin ehkä ollut liiemmin tarvetta, mutta Declanin oli vain saatava tehdä jotain.

Nicolas
Ainakin toistaminen auttoi pitämään ajatukset jumissa yhteen asiaan. Nic vilkaisi hieman Declua siirtelemässä pöytiä. Hänestä huoneessa oli jo ihan tarpeeksi tilaa, mutta tuskin lisätilasta olisi haittaa. Miksihän tuo ei käyttänyt taikasauvaa? Ehkä tuo ei vaan ajatellut asiaa. Olikohan Declan jästisyntyinen? Toisaalta unohtihan hän itsekin aina välillä voivansa käyttää taikuutta. Parempi olla sanomatta mitään turhaan.
”Mein tehtävä on siis muuttaa toisen käsi räpyläksi.” Nic kertasi aihetta sen näköisenä kuin lukisi sitä, vaikka sanoikin asian muististaan.
”Ja näköjään tehdä toiselle häntä”, kaikenlaisia ihmetehtäviä.

Declan
”...” Kun Declan oli saanut jotain fyysistä tekemistä, olivat hänen tärisevät kätensä hieman rauhoittuneet ja mieli edes hiukan tyynempi kuin vasta hetki sitten. Se tyyni ei kuitenkaan ollut hyvänlaista tyyneyttä, vaan pikemminkin kuin peilityyni lammen pinta ennen hirmumyrskyä. Poika päätyi nyökkäämään Nicin ääneen kertaamalle tehtävänannolle ja kääntyi nyt toisen puoleen:
”Haluutko olla ensin itse tekijänä vai vastaanottajana?” Declan kysyi vakaalla äänensävyllä.

Nicolas
Jokin koko tilanteessa, liekö sitten Nicin aiemmat murheet, Declanin äänensävy vai aiheen vaativuus, saivat Nicin hermostuneeksi. Hän hengitti syvään rauhoittaakseen itseään ja yritti hieman hymyillä, jos hymy vaikka tarttuisi koko kehon olotilaan.
”Ihan sama”, hän vastasi Declanin kysymykseen olkiaan kohauttaen. Sama se kumpi heistä teki asiansa ensin. Nic kaivoi taikasauvansa valmiiksi.
Toisaalta, Decluhan ei hirveästi tunneilla käynyt. Ehkä Nicin pitäisi näyttää mallia? Toki tuon kirjallinen teksti oli yllättävän perillä aiheesta. Hyvä niin, ei muodonmuutoksia kannattanutkaan harrastaa puolittaisilla tiedoilla.
”Voin vaikka eka olla tekijä, jos sullakaan ei oo väliä” Nic lisäsi ehdotuksen. Jos toisella olikin oma mielipide, niin sitten tuo varmaan sanoisi sen, mutta ainakaan tilanne ei jäisi junnaamaan, kun kumpikaan ei saisi päätöstä aikaan.

Declan
”Ei mulle oo mitään väliä”, Declan jatkoi rauhallisesti. Nicin hymy tuntui oudolta ja vieraalta tässä tilanteessa. Ehkä Declanista itsestään huokuva hermostuneisuus ja siitä seurannut tyyneys välittyivät suuremmin toiselle, kuin hän oli itse arvannutkaan. Sen pidempää pohtimatta poika kuitenkin asettui raivaamansa tilan keskelle, nosti vasenta kättään hieman ylemmäksi, erilleen muusta kehosta: sillä tavoin koko prosessin pitäisi olla helpompaa. Sitten poika pysyi täysin liikkumatta. Hyvä ettei lakannut hengittämästä. Katse oli tiukasti naulittuna omaan käteensä.

Nicolas
Nic sulki silmänsä. Keskittyminen oli muodonmuutoksen ytimessä, tärkeämpää kuin sauvan heiluttelut ja taikasanat. Oikeastaan taikasanat tuntuivat jatko-opiskelijasta aika harvinaiselta nykyisin, kun kaikki opinnot olivat pääasiassa sanatonta taikuutta. Ajatukset meinasivat karata, vaikka ainakin ne olivat vähän siirtyneet pois aiemmasta, He... ei älä ajattele häntä... sitä. Mitään. Keskity. Joten hän keskittyi hengitykseen.
Olihan hän tehnyt aiemmin tunneilla jo itselleen muutoksia ihan onnistuneesti, joten toiselle tehdessä se oli vain sama juttu. Ja isompi vastuu. Hmm... kumma, ettei pareja saanut valita itse, kun tehtävä vaati luottamusta. Tosin kenetpä Nic olisi valinnut, kun suurinosa hänen tutuistaan Chateausta oli jo jättänyt opintonsa. Sitä paitsi koko luokasta Declan oli paremmasta päästä. Ainakaan Nicillä ei ollut hänen kanssa mitään... solmuja keskenään. Keskity. Hengitä syvään. Hengitä ulos.
Nic avasi silmänsä ja katsoi Declanin kättä varmaan yhtä tiukasti kuin kohde itsekin. Onneksi tuo pysyi paikallaan. Nic osoitti sauvallaan toisen kättä ja piti oman kätensä vakaana. Hän palautti mieleensä mielikuvan räpylästä, keskittyi sammakon raajoihin. Hän kuvitteli, miten Declanin sormien väliin kehittyi ihopoimut. Hän kuvitteli. Ja valmistautui muodonmuutosloitsuunsa.

Declan
Jos Declan olisi omilta alitajuisilta kauhukuviltaan ja ajatuksiltaan ehtinyt huomaamaan, kuinka kovasti Nic keskittyi tähän, olisi hän ollut kiitollinen. Mutta nyt poika ei itse keskittynyt mihinkään muuhun kuin pitämään omaa kättänsä täysin liikkumatta. Sekunnit tuntuivat vierivän eteenpäin entistäkin hitaammin. Olisipa täältä päässyt pakenemaan. Mutta pakotietä ei ollut. Jokainen vaihtoehto johti umpikujaan. Tämä oli kestettävä jos mieli säilyttää Ranskan turvapaikkanaan.

Nicolas
Kun Nicin kuvitelma alkoi olla valmis, hän muutti sen muodonmuutosloitsuksi. Äänettömästi ja ilme kurtussa, sauvaa tuskin liikuttamatta, taikuus siirtyi niinkuin vain taikuus osaa siirtyä pojasta sauvan kautta toiseen, kohteeseen. Muutos ei ollut kovinkaan nopea, vaikka Nic oli toteuttanut sen, mitä koulusta tehtäväksi annettiin, hän ei ollut kuluttanut pakollisten tehtävien lisäksi muuta kuin ymmärtämiseen vaaditun ajan oppimiseensa. Koska suurempi kutsumus puuttui, puutetta oli myös harjoituksessa. Teoria pojalla oli kuitenkin hallussa niinkin hyvin, että mieleensä kuvittelemassa teoriassa kaikki sujui täydellisesti. Käytäntö kuitenkin oli kivisempi tie ja niinpä Nic hitaasti joutui punomaan ihosoluja toistensa viereen, luomaan räpylän pala palalta, hitaasti yksityiskohtiinsa keskittyen. Lopulta käsi oli muuttunut. Se oli varteenotettava räpylä. Ei ihmeellinen, mutta kovasti sammakkomainen räpylä, vaikka Nic oli yrittänyt ihmisen ihon tekstuurin säilyttää oli silti mielikuvan konna päässyt livahtamaan tuotokseen.

Declan
Käsi alkoi pala palalta muodostua eri näköiseksi. Siinä vaiheessa viimeistään pojan näkökenttä alkoi sumentua ja alitajunnasta kumpuavat muistot alkoivat ottaa kovempaa otetta pojasta. Otsalta tippui hikikarpalo kun Declan teki kaikkensa pysyäkseen tässä hetkessä. Hän olisi voinut vannoa kuulevansa Aidenin tuskan parahdukset ja kiljaisut korvissaan. Silmät alkoivat kostua ja näkökenttä sumentui entisestään. Rauhoitu Declan, tämä ei vahingoita Aidenia.. Tämä ei ole se tilanne. Tuo ei ole hänen kätensä. Hän ei ole tässä..
Koska Declanin mieli ei pystynyt käsittämään tapahtumaa tietoisesti, eikä pakotietä ollut, loivat pojan aivot tälle viimeisen mahdollisen, ultimaattisen coping keinon tilanteeseen: dissosiaation. Declanin ajan- ja tilantaju alkoi olla suhteellisen heikko. Mielessään hän ei ollut tässä, hän vain tarkkaili tilannetta jostain kauempaa. Mikään tuosta ei tapahtunut hänelle.

Nicolas
Nic huokaisi syvään, kun muutos oli tehty. Pieni helpotus ja ilo onnistumisesta kulki kehossa ja jäi rintaan hehkumaan. Hän katseli räpylää ”Miltä se tuntuu? Toimiiko se, voitko liikuttaa sitä?”, hän kyseli asiallisesti. Olisi varmaa hyvä kirjoittaa raporttiin kokemuksia aiheesta. Ainakin se varmaan todistaisi käytännön osuuden tehdyksi. Sitä paitsi oli oppimisen kannalta hyvä tietää, mikä toimi ja mikä ei. Vaikka muodonmuutos pohjasi vahvasti teoriaan, Nic tiesi, että hänen piti myös harjoitella muutoksia todellisuudessa ja kaipa toinen opiskelija pystyi parhaiten kuvaamaan kokemuksiaan. ”Eroaako se itse tehdystä?”, hän mietti ääneen. Kaipa itseä oli helpompi muuttaa, kun taas toisten muuttaminen vaati jo opettajalta paljon luottoa opiskelijoihin. Varmaan siksi sitä tehtiin vasta jatko-opinnoissa.

Declan
Vasta Nicin kysymykset herättivät Declania hieman dissosiaatiostaan. Poika ei nostanut päätään tai katsettaan muutoksen suorittaneeseen poikaan, vaan pää hieman painuksissa hän sulki silmänsä ja liikutti muuttunutta kättään. Se liikkui ihan hyvin, eikä mikään sattunut. Ja koska Declan ei edes ajatellut, että käsi oli erilainen, ei hänen aivonsakaan hyväksyneet tapahtunutta tosiasiaa.
”Toimii. Ei eroa.” Declan joutui keräämään itseään edes saamaan nämä sanat ulos suustaan, mutta kun hän sai suunsa auki, sanat vain soljuivat sieltä ulos, niinkuin aina ennenkin. Normaalisti se olisi inhottanut häntä, mutta nyt hän vain kulki toden ja epätoden rajamailla, avasi silmänsä ja odotti oli merkkiä toiselta joko siihen, että taika poistettaisiin hänen kädestään, tai että hänen olisi käännyttävä ympäri häntäprosessia varten.

Nicolas
Nic oli kaivannut hieman tarkempaa kuvausta, mutta tyytyi nyökkäämään. Ehkäpä hän voisi havaita kohta itsekin. Tai sitten kysymykset olivat liian epätarkkoja. Hän vilkaisi Declania ja sitten papereitaan, ”Kirjoitetaanko nyt jotain havaintoja ylös vai vasta molempien jälkeen?”
Hän hieroi hieman harteitaan, kuten hänellä oli tapana. Nyt oli sentään kiva hengähdystauko, koska ei tarvinnut loitsia tai keskittyä niin, että aivot kurtistuivat itsekin otsakurttujen takana. Toki sormet pitäisi vielä palauttaa, mutta sen suhteen Nic oli huomattavasti varmempi.

Declan
”..Molempien jälkeen”, Declan tyytyi vastaamaan. Jos hän olisi pystynyt, olisi hän antanut jotain selitystä, kuten 'onpahan enemmän tietoa sen jälkeen' tai että 'helpompi selittää tuota tunnetta yhteisen kokemuksen pohjalta’.
Tällä hetkellä Declan katseli kädestään ohi ja tarjosi sitä jälleen eteenpäin kuin merkiksi Nicille palauttaa se takaisin normaaliin muotoon.

Nicolas
”Okei. Heti, kun olet valmis”, Nic sanoi ja odotti, että Declan laittoi kätensä eteensä paikalleen. Vaikka eipä tuo sitä paljoa ollut liikuttanut. Hän nosti taas taikasauvaansa osoittaakseen sillä Declanin kättä. Oli oikeastaan kummallista, miten harvoin sitä tuli taiottua ihmisiä, vaikka Nic kumminkin oli opiskellut taikuutta lähes koko ikänsä. Kaipa suurinosa muihin kohdistuvista taioista vain oli ikäviä kirouksia, eikä Nic niitä kovinkaan usein harrastanut. Itse asiassa hän antoi helposti muille tilaa ja taikoi vain tarpeesta. Yleensä paikalla oli muita taikomassa ihmisiä, kun Nic hoiti esineet. Hän keskittyi taas ja lausui sitten mielessään sanat, kuten oli palauttamisen yhteydessä tottunut. Käsi palautuikin huomattavasti nopeammin kuin oli kehittynyt. Kaipa kaikki aine halusi aina palata sen luonnolliseen tilaan, Nic tuumi taas kerran. Toisaalta käden mielikuva oli huomattavasti helpompi tuoda mieleen kuin räpylä. Hän hymyili hieman Declanille.
”Noin, yli puolet hommasta ohi. Käsi pelaa, niin kuin pitääkin?” Hän esitti puoliksi retorisen kysymyksen, koska implikoi, että käsi oli kunnossa. Ainakin se näytti siltä. Koska Declan ei kerta kiinnostunut muistiinpanoista, Nic oletti, että tuo halusi jatkaa heti ilman taukoakaan.
”Sit se ois sun vuoro” hän ojensi omaa vasenta kättään valmiiksi sivummalle tietämättä oikein, miten muuten valmistautua.

Declan
Valtava helpotuksen huokaus oli vähällä päästä Declanista ulos, kun seuraavan kerran katsoessaa kättänsä, se oli taas entisensä ja koko äskeisen sai painaa syvälle alitajunnan suohon. Nopea nyökkäys kuittasi Nicille vastauksen tuon puolikysymykseen.
Nyt Declan ravisti kättään muutaman kerran, kääntyi lähimmän pöydän puoleen, kaivoi harvoin näkyvillä olevan taikasauvansa esiin ja asetti sen pöydälle siksi aikaa, että sai irroitettua kaulassaan olevan, vaatteiden alla piilevän riipuksen pois. Hän ei halunnut pitää Aidenia mukana siinä, mikä oli tuottanut sisarelle niin paljon kärsimystä ja tuskaa. Hän napautti korua kevyesti, hymyili sille pienesti ja asetti sen varoen pöydälle. Sitten hän nappasi sauvan käteensä ja kääntyi takaisin Nicin puoleen, jonka käsi oli jo ojennettuna häntä kohti. Declan veti pari kertaa syvään henkeä, otti tukevamman asennon jalkojensa alle, ja osoitti sauvallaan toisen kättä.
”...Sano sitten jos mikään menee pieleen tai olo alkaa tuntumaan liian epämukavalta.” Poika sanoi rauhallisesti toiselle, muttei edelleenkään kohdannut tuon katsetta, vaan keskittyi tulevaan koitokseen heti saadessaan vihreän valon varmistukseksi siitä, ettei Nic tuntisi oloaan liian epämukavaksi koko tilanteen suhteen. Declan ei ikimaailmassa tekisi tätä taikaa jos saisi itse päättää ja siksi halusi myös tarjota pakotietä toiselle siitä. Toisaalta salaa hän myös itse toivoi että pääsisi tilanteesta helpommalla.

Nicolas
Nic katseli, kun Declan irrotti medaljonkinsa. Hän oli nähnyt tuon saman korun aiemminkin. Declan oli väittänyt löytäneensä sen, mutta oli pitänyt siitä tiukasti kiinni saadessaan paniikkikohtauksen. Miksi ihmeessä tuo otti sen nyt pois? Jos se oli satunnaislöytö, miksi tuo edes kantoi sitä mukanaan? Miksi hän muisti sen nyt? Hän kurtisti hieman kulmiaan, mutta oli hiljaa. Jos esine oli vain peruskoru, niin olisi outoa kysyä siitä. Ja jos sillä oli arvoa, niin saattaisi olla tungettelevaa mainita asiasta.
Heti, kun Declan kääntyi osoittaakseen sauvallaan kättä, Nic liikahti hermostuneesti. Se ei ollut tarkoitettu, eikä oikein tietoinenkaan liikahdus, mutta vatsasta otti vähän. Hetken hänen kasvoillaan ilmeni ahdistus ja pelko, mutta nopeastipa poika sulki silmänsä, hengitti ja oli taas kasassa ja silmät auki. Kolkuttava tunne kuitenkin jäi jonnekin roikkumaan, kaikki ei ollut niinkuin piti. Vaikka Nic hoki sille, ettei mitään hätää ollut. Vain yksi kouluhomma. Nopeasti ohi. Jos Declan osasi edes puolet siitä teoriasta, mitä tuo suolsi paperille, niin kaikki menisi hyvin. Jos. Tuo ei ollut oppitunneilla. Äh, ei pitäisi murehtia sellaista. Ei. Tuo oli kumminkin jo jatko-opiskelija. Eihän kurssille edes pääsisi, jos taidot olivat kuralla. Kai Châteaussa sen verran valvottiin. Vaikka saattoiko Châteaun valvontaan luottaa, paljon sitä sattui siltikin, jos historiaa katsoi. Katse poukkoili hieman ovelle, Declanin sauvaan ja omaan käteensä, päätyen lopulta tuijottamaan seinää. Ehkä tämä oli sama kuin rokotteen ottaminen, ei kannattanut katsoa. Vaikka eihän sen pitäisi sattua. Pysyt vain paikallaan ja se on nopeasti ohi, hän hoki. Ja paikallaan hän olikin, jähmettyneenä, samalla kun adrenaliini virtasi jossain kehossa odottaen ja odottaen. Olostaan huolimatta, Nic tiesi, että tämä oli osa opintoja. Ei se olisi ylitsepääsemätöntä. Niinpä Nic kuuli itsensä sanovan:
”Tottakai. Tee vaan se nyt.”
Hän hymyili taas hieman. Ei kovinkaan todellisesti, mutta rohkaistakseen itseään. Eikä hän osannut vieläkään katsoa oikeaan suuntaan.

Declan
Vastausta ei heti tullut ja hetken Declan kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta myös toiveikkaasti: hänen ei ehkä sittenkään tarvitsisi tehdä tätä. Siltikään hän ei rohjennut katsomaan Nicin kasvoihin. Ehkä toista pelotti, ettei hän osannut hoitaa asiaansa.. Toisaalta pelko ei olisi siinä tapauksessa aiheeton, eihän Declan ollut oikeastaan juuri koskaan muodonmuutosten tunnilla jos oli muillakaan. Sitä paitsi Declan suorastaan toivoi, että epäonnistuisi tässä: ei sillä tavoin, että Nicille sattuisi mitään, vaan sillä tavoin, että mitään ei tapahtuisi, että kaikki pysyisi muuttumattomana ja hänet voitaisiin potkia kyseiseltä kurssilta pois lopullisesti.
Nyt Declan katsoi Nicin kättä ja toisin kuin hänen kätensä hitaampi transformaatio, tämä tapahtui nopeammin ja jotenkin vaivattoman oloisena. Declania kuvotti. Hänen mielessään ei tarvinnut kuin vain vilahtaa räpylän kuva ja oikeat taikaan tarvittavat sanat, kun hänen sauvansa alkoi reagoimaan ja taika alkoi ottamaan kontaktia toisen ihon kanssa. Jos edellinen muutos oli enemmän pala palalta kasaantuva räpylä, tämä oli enemmänkin oikean käden haihtumista ja sen tilalle kuin höyryn tai savun lailla muodostuva uusi materia. Ja heti kun muutos oli valmis, Declan halusi vain pudota maahan ja oksentaa. Miksi se kävi niin helposti? Miksi..? Declan käänsi nopeasti katseensa pois Nicin muuttuneesta kädestä, hän ei halunnut nähdä sitä missään nimessä. Poika käänsi selkänsä ja otti kynänsä, sekä pergamentin palasen eteensä.
”Liikkuuko? Tuntuuko normaalilta?” Täsmälleen samat kysymykset, mitä Nic oli hänelle aiemmin esittänyt, tulivat vain paljon kankeampina piikkeinä Declanin suusta ulos ja tämä oli valmis rustaamaan ylös mitä tahansa toinen hänelle sanoisi.

Nicolas
Nic tuskin ehti silmiä räpäyttää, tuskin ehti henkäistä syvään. Hän huomasi kätensä muuttuneen, hän tunsi sen. Tunsi, että se oli ja tunsi, ettei se ollut mitään, mitä se oli ennestään. Nyt hänen katseensa oli nauliintunut tuohon käteen, joka oli räpylä. Räpylä varmaan siinä mielessä, kuin sitä ikinä ideana voisi kuvata. Mutta tämä ei ollut kuvitelma vaan tosi. Hetken hän ei edes tajunnut, että räpylä oli hänen ja hän voisi sitä liikuttaa. Mutta Declanin sanat sivalsivat hänet hämmennyksestään, jotta hän tajusi voivansa kättään liikuttaa. Ja se liikkui sulavasti, Nicin melkein teki mieli upottaa se jonnekin veteen ja testata. ”Normaalilta? Ai tuntuuko?” Kai käsitys oli vieläkin tiessään, kun kysymys jäi toistumaan puheeseen. Hän tunsi kummaa lapsekasta riemua. ”Ihan kuin, kuin se olisi aina ollut ja näin sen kuuluisi olla. Se ... tuntuu aidolta ja ... miten?” Hän vilkaisi Declania kuin tajuten, että tuon täytyi olla oikeasti nero

Declan
Declan kirjoitti pergamentille heti asiat, joita Nic sanoi ja kuvaili. Hän ei tohtinut katsoa poikaa kohden, mutta jokin pieni kiusaus hänellä oli nähdä tuon ilme, vaikka samaan aikaan toisen innostuneisuus tästä muodonmuutoksesta oli myös Declanille jokseenkin todella kauhistuttavaa. Miten tälläinen asia pystyi olemaan jollekin positiivinen? Se ei menisi koskaan pojan ymmärrykseen. Mutta jotenkin, oudon kieroutuneella tavalla, Declanista tuntui hyvältä, kun hän näki Nicin iloisesti hämmästyneen ilmeen. Varmaan ensimmäinen ja viimeinen positiivinen assosiaatio ihmismuodonmuutoksiin liittyen, mutta toisaalta oli sekin kai jonkinlainen ensiaskel parantumiseen, vaikkei Declan sitä itse tajuaisi tai myöntäisi itselleen. Hetken verran pojan kasvoilla saattoikin nähdä karehtivan jotain hymyntapaista, mutta se kuitenkin hävisi nopeasti pois tämän silmien osuessa hänen muuttamaan käteensä. Uusi inhon ja ahdistuksen tunne kouraisi tämän vatsaa ja hänen ilmeensä synkkeni tahattomasti. Sitten hän kääntyi jälleen toisen puoleen ja kohotti sauvaansa hieman.
”Eiköhän ole parempi, että saat kätesi takaisin”, Declan sanoi yllättävänkin pehmeään sävyyn, vaikka hänen takahampaansa kiristyivätkin yhteen alitajuisesti. Sen pidemmittä puheitta hän lähes kirjaimellisesti haihdutti räpylän toisen kädestä pois ajatuksellaan ja tunsi olonsa jälleen helpottuvan nähdessään Nicin oman käden takaisin siinä missä sen kuuluikin olla. Hän kääntyi takaisin papereidensa puoleen ja otti kynänsä käteen, odottaen toisen kommenttia palautuneesta kädestä.
”Eihän mihinkään satu?” Muita kysymyksiä tämä ei edes vaivautunut esittämään. Siinä tuli jo tärkein asia.


20:27~00:58
Nicolas Cartier
Declan ei vastannut Nicin kysymykseen, jos tuo nyt itsekään tiesi, miten sai käden räpyläksi niin sujuvasti. Sen sijaan tuo tarjoutui palauttamaan räpylän takaisin itsekseen. Hetken Nicolaksen teki järjettömästi mieli jättää kätensä muutetuksi, mutta onnistui sitten vakuuttamaan itsensä siitä, ettei tekisi räpylällä yhtään mitään ja tarvitsi omaa kättään.
Käsi haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt. Nic jäi katselemaan sitä ihmeissään ja liikutteli sormiaan. "Ei satu", Nic sanoi yhäkin pöllämystyneenä. "Mistä sä oot oppinut muuttamaan noin?" Nic sanoitti omien ajatustensa ihmetystä.

Declan Garrick
Poika nyökkäsi hiljaa ja rustasi havainnot pergamentinpalalleen. Onnekseen hän oli Niciin selin, sillä tuon aiemmin esittämä kysymys rekisteröityi hänen aivoissaan vasta nyt: miksi hän oli niin hyvä? Niimpä. Miksi.
"..." Vähän aikaa Declan mietti ignoorattako toinen kokonaan, hän ei halunnut vastata tuon esittämään kysymykseen, eikä tosiaan itsekään vastausta moiseen tiennyt. Sinänsä ironista, että hän todella oli huono loitsimaan, mutta tämmöinen tuli niin luonnostaan: kuin olisi koko ikänsä tehnyt muodonmuutoksia. Declan sulki silmänsä hetkeksi ja koetti kerätä itseään kasaan.
"En osaa sanoa." Hän aloitti rehellisesti selkä yhä käännettynä Nicille.
"Kai mulla oli vain hyvä opetus ja painotus näihin aikoinaan Tylypahkassa" poika jatkoi ja kääntyi sitten jälleen toisen puoleen. Valheita. Tai ainakin puoliksi. Hän ei ollut pitänyt muodonmuutoksista erityisemmin omina opiskeluaikoinaan Britanniassa, mutta nyt kun Aiden oli.. niin. no.. poissa, hän ei tosiaankaan voinut sietää kyseistä oppiainetta. Kuinka vastuuton ja epäinhimillinen taikuudenala.
"Teenkö ensin tän toisenkin osan?" Declan kysyi, itse asiassa hänen puheensa oli muuttunut elottomammaksi, jokseenkin konemaiseksi ensimmäisen tehtävän jäljiltä. Koko tunnekirjo oli kulkenut vain hetki sitten pojan vartalon läpi ja nyt hän oli kuin tyhjä kuori. Tämä todella iski ja iski vieläpä kovaa Declanin mielenterveyteen negatiivisessa mielessä.

Nicolas Cartier
Nic kallisti päätään pojan puheille. Eipä sitä varmaan tiennytkään, miksi osasi yhtä ja toista. Sama kuin olisi kysynyt, että miksi kalat uivat. Ominaisuuksilleen, oli ne taiallisia tai ei, niin ei mitään mahtanut. "Aivan." Kaipa se selitti myös, miksi tuo ei tullut oppitunneille. Varmaan tylsää kuunnella perusjuttuja, kun itse osasi erinomaisesti. Nic ei havainnut Declanin puheesta innostusta, mutta ehkä tämäkin oli tuolle tylsää. Varmaan vaikea olla nero. "Joo, tee ihmeessä", Nic myötäili tuon ehdotukseen ja kääntyi valmiiksi selin. Miksi nyt piti olla selin, kun hän olisi halunnut tarkasti tuijottaa, miten tuo taikansa teki?

Declan Garrick
Declan veti jälleen syvään henkeä, mutta edellisestä muunnoksesta poiketen, hän ei vain kertakaikkiaan tuntenut mitään. Ei. yhtikäs. mitään. -tai siltä se ainakin tuntui. Mutta vaikka tunteet olivat jättäneet Declanin tietoisen mielen, ei tämä siltikään ollut yhtään sen helpompaa. Keho ei kuitenkaan unohtaisi.
Poika kohotti sauvaansa jälleen valmiusasemiin. Declan ei ollut ajatellut häntää, jonka toiselle muovaisi, mutta hänen ei näemmä tarvinnut uhrata ollenkaan aikaa tai energiaa sellaiseen, kun alitajunta oli päättänyt hänen puolestaan. Sulavaliikkeinen pieni sauvan heilautus ja tuuhea, punertavanoranssi ketunhäntä kasvoi esiin Nicin häntäluun jatkeeksi.
Kyynel karkasi Declanin silmänurkasta pojan katsellessa uusinta muutosta toisessa.
Aiden..
Poika kääntyi jälleen pergamenttinsa puoleen ja otti kynän käteensä ennenkuin pyyhkäisi nopeasti silmänsä kuiviksi.
"Liikkuuko se?"

Nicolas Cartier
Nic yritti hieman kallistua olkansa yli, nähdäkseen selkäänsä, vaikka tiesikin sen mahdottomaksi. Häntä ilmestyi nopeasti tuuheana ja ihmeellisenä. Sen Nic jopa näki, sillä automaattisesti häntä sulautui hänen tahtoonsa ja kääntyi häntä kohti niin, että Nic hetken kiersi eläimellisesti ympyrää sen perässä puolikierrosta Declaniin päin. "Wou", Nic mutisi hiljaa ja arvostavasti. Hän vilkaisi Declania, mutta tuo oli vuorostaan kääntänyt hänelle selkänsä. Eikö tuo arvostanut lahjaansa tarpeeksi? Ehkä kukaan ei ollut koskaan kehunut sitä? Tosin varmasti kaikki opettajat olivat huomanneet... ehkä Declan oli vaan niin tottunut... oliko tuo pettynyt? Millaiset standardit piti olla, että tämä olisi pettymys? Nic tuijotti ketun häntää, joka näytti suorastaan Upean arvoiselta. Tai ei, sen yli. "Liikkuuhan se. Upeasti", hän vastasi ja sanojen vakuudeksi heilutti häntäänsä ylhäältä alas ja ylös, teetti muutaman kirjaimen ilmaan: U.P.E.A. Uskomatonta, mutta totta.

Declan Garrick
Jälleen kerran pojan vatsaa kouraisi inhon tunne siinä missä toinen oli hämmästyksissään ja innoissaan ja samaan aikaan hänestä tuntui hyvältä, joka osaltaan kuvotti häntä yhäkin enemmän. Declan nyökkäsi, mumisi jotain myötäilevää vastaukseksi ja rustasi lyhyesti havainnot paperille. Sitten hän kääntyi jälleen Nicin puoleen, joka näytti olevan aivan liian innoissaan hännästään. Kyyneleet meinasivat jälleen tehdä tietään Declanin silmäkulmiin ja ehkäpä se muisto Aidenista, tai itse asiassa heistä molemmista, silloin ensimmäistä kertaa metsässä, palautui alitajuisesti mieleen. Jokin hymyntapainen meinasi tehdä tiensä pojan kasvoille, mutta sitäkään hän ei antanut tapahtua. Hyvänen aika sentänsä, miksi tämä oli nyt muka niin vaikeaa?! Tunnekuohu, tyyneys, tunnekuohu, tyhjyys ja jälleen tunnekuohu. Eikö se koskaan loppuisi? Melkein turhautuneena Declan vain napautti sauvaansa ilmassa ja häntää ei enää toisella ollutkaan. Teko kylläkin melkein heti kadutti poikaa, eihän hän ollut edes varoittanut Niciä etukäteen: hänen ärsyttävän ja kuvottavan hyvillä taidoilla poika ei edes uskonut että mitään pahaa olisi voinut tapahtua, mutta olisi tällaisen tempun teko -vieläpä toisen liikehtiessä- voinut olla vaarallista. Katse siirtyi nöyränä alaspäin.
"Anteeks. Unohin varoittaa sua etukäteen ton poistamisesta.. Eihän kuitenkaa sattunut?" Poika kysyi hiljaa pää vilpittömän pahoittelevasti painuksissa. Kuinka hän kaikista ihmisistä oli voinut vaarantaa toisen turvallisuuden vieläpä muodonmuutoksissa?

Nicolas Cartier
Tuskin A:n ilmaversio hännällä päättyi, kun häntä yhtäkkiä katosi. Äänettömästi ja silmänräpäyksessä. Nic säpsähti ja vilkaisi Declania kulmiaan kurtistaen. Miksi tuo vei kivan? Declanin pahoittelu kuitenkin sai Nicin tuntemaan pahoin omasta kurtistelustaan, eihän hännän poistamisessa mitään väärää ollut. Pitäisi taas keskittyä. Kysehän oli koulutehtävästä, ei hän voisi vain leikkiä. "Ei mitään", Nic sanoi ja yritti kuulostaa välinpitämättömältä, vaikka häntää oli kummallinen ikävä. "Ei sattunut, vähän vaan hämmennyin. Muistat ensi kerralla", totesi.
Nic katseli hieman Declania. Olisi Nicin vuoro. Kummallinen ramppikuume kuitenkin meinasi tehdä tuloaan. Miten hän voisi onnistua enää tuon jälkeen? Kaikki näytti varmaan harmaalta ja mitättömältä. Nic kuitenkin kokosi itsensä, ei se siitä murehtimalla parane. "Varmaan mun vuoro? Käännytkö? "

Declan Garrick
Vaikka mitään ei ollut onneksi sattunutkaan, pistivät Nicin muistuttavat sanat Declania oudosti rinnasta. Mutta toinen oli oikeassa: hän ei saisi antaa tunteen ottaa hänestä tuolla tavoin valtaa varsinkaan tämmöisissä tehtävissä. Joten kun kehotus kääntymisestä oli saatu ilmaistua, Declan kiepsahti ympäri ja antoi silmäluomiensa valahtaa silmiensä peitoksi. Hengenveto sisään ja silmät vielä tiukemmin kiinni. Kohta kaikki olisi ohitse.

Nicolas Cartier
Vaikka Nic päätti olla murehtimatta, hän murehti silti. Tietysti. Suorituspaineet saivat tuon puristamaan tiukemmin puisesta sauvastaan ja otsan rypistymään entisestään. Tällä rypistelyn määrällä hän olisi ennen aikojaan rusina. Nic yritti keskittyä mielikuvaan hännästä. Parempi miettiä jotain muuta kuin ketunhäntä, tai kokisi tarvetta vertailla niitä... Mietti siis suden häntää. Harmaata ja karvaista ja tuuheaa ja pitkää... kärjestä suipompaa, mutta leveämpi sitä ennen... ehkä mielikuvien harjoituksia varten pitäisi lainata biologian kirjaa? Declan ei vaikuttanut paljoa aikaa kuluttavan mielikuviin... keskity. Mielikuva. Susi. Koulun metsäreissu tuli väkisinkin mieleen. Vaikka Nic oli luullut, että se oli pilalle mennyt matka, nyt hän sentään oli nähnyt suden. Ja osasi kuvitella sen. Niinpä Nic kuvitteli Declanille sudenhännän, osoitti sauvallaan ja loi sitten sen. Huolellisesti hän sen sai aikaan onnistuneesti, mutta se vei edelleenkin huomattavasti pitempään kuin Declanilla. Nic katsoi lopputulosta. Se oli oiva häntä, mutta ei erinomainen. Itse asiassa se näytti enemmän pörröiseltä kuin karvaiselta ja se ei ollut niin... aito, vaan muoto oli jotenkin luonnottomampi. Jos Declanin häntä oli todellisuus, Nicin häntä oli lyijykynällä piirretty luonnos...hm...

Declan Garrick
Oikeastaan poika sai olla kiitollinen koululle, että toinen tehtävä kokeellisessa osiossa oli hännän tekeminen. Ja oliko sattumaa, että Nic muotoili hänelle juuri suden hännän? Declan ei ollut nähnyt sitä, mutta hän tiesi miltä sen piti tuntua ja tämä tuntui juuri siltä. Jotenkin vaistomaisesti ja ajattelematta tämä jo nosti sitä ylös ja heilautti sitä sivulle. Sitten poika pysähtyi ja alkoi kokeilemaan häntää varovaisemmin ja vähemmän luonnollisen oloisena, kuin korjatakseen äskeistä alitajuista virhettä. Poika kääntyi Nicin puoleen vielä kertaalleen.
"Liikkuu niinkuin pitää, hyvää työtä." Tuo sanoi ja yritti hymyillä edes vähäsen, samalla hieman yrittäen korjata aikaisempia töppäilyjään, vaikka hän tiesi että ne olivat anteeksiantamattomia.

Nicolas Cartier
Declan kehui Nicin häntää ja vaikutti hymyilevän. Nic ei ollut ihan varma oliko sanat teennäisiä vai ei. Ehkä tuo halusi olla kannustava, vaikka todellisuudessa näki ilmiselvästi olevansa parempi. Ainakin hymy oli ihan mukava. Nyt kun mietti tarkemmin, oliko tuo hymyillyt koko harjoituksen aikana kertaakaan? Nic hymyili hieman takaisin ihan vain rohkaistakseen tuota hymyilemään. Jos se vaikka tarttuisi. Kiitosta hän ei kuitenkaan osannut sanoa kehuihin, sillä tuntui, ettei ollut onnistunut erityisen hyvin. Niinpä poika keskittyi koulutehtävään. "Poistanko sen nyt?" Hän tiedusteli. Nicille ei itselle tullut mieleenkään loitsia tai perua loitsuja toista varoittamatta. Tai ehkä jos oli välitön hätätilanne... tosin sillonkin saattoi edes jotain ilmaista. Mutta ainahan sitä saattoi unohtaa. Sitä sattui. Nic muisteli varoiksi palautusloitsun sanat valmiiksi mielessään, harjoituskerta ennen todellista kertaa.

Declan Garrick
Nic ei kiittänyt, hymyili vain takaisin. Se tuntui oudolta. Koko tilanne oli ollut alusta loppuun saakka outo. Declanin pään sisällä liikkui koko ajan entistäkin ristiriitaisempia tunteita koko projektia kohtaan: kehut tuntuivat hyviltä, mutta sitä iloa Declan ei halunnut eikä voinutkaan suoda itselleen. Toisen vilpitön innostus ja rohkaiseva hymyily tuotti samanlaisen dilemman. Tämä kaikki oli Declanille liikaa, mutta enää edessä olisi vain hännän poistaminen ja kaikki olisi hyvin: hän pääsisi jatkamaan elämäänsä ja unohtmaan koko parityön olemassaolon. Niimpä poika kääntyi, toivottavasti viimeisen kerran muutosvalmiuteen.

Nicolas Cartier
Kun Declan kääntyi, Nic ei aikaillut, vaan poisti hännän loitsun tullessa kielenpäältä toiminnan tasolle. Palauttaminen oli tuttua puuhaa, joten se sujui nopeammin, vaikka Nic yrittikin keskittyä muutosloitsujen vaatimalla tavalla. Hetken aikaa Nic jäi katselemaan Declanin selkää ja venytteli sitten käsiään. "Se siitä sitten, testit tehty", Nic totesi tyytyväisenä.
"Onhan kaikki hyvin? Ei jäänyt hännästä mitään virheellistä muutosta päälle?" Hän tajusi vielä varmistaa. Olihan hän tapansa mukaan huolehtivainen, huoli herkässä.

Declan Garrick
Nic poisti hännän sukkelaan pojan kääntäessä selkänsä toiselle viimeistä kertaa. Mutta nyt ei kaikki ollut hyvin. Ei, Declan ei uskonut, että se johtui Nicistä tai siitä, että tämä olisi tehnyt jotain väärin. Kaikki tämä johtui hänestä ja hänen omista liian kauan äärimmilleen laiminlyödyistä tarpeistaan. Poika putosi ensin polvilleen, hyvä ettei kopsauttanut päätään lähellä olevan pulpetin jalkaan lysähtäessään maahan. Hän käpertyi kippuralle ja piteli vatsaansa, kun hirveä pistävä kipu säteili alaselästä tämän mahaan. Hetken hänestä tuntui siltä, että hänen animaagiuutensa linkki olisi katkennut hännän kadotessa kokonaan ja samalla häneltä olisi viety väkisin hänen menneisyytensä. Ne ainoat hyvät hetket. Poika parahti kivusta, tärisi maassa lähes holtittomasti ja yskäisi muutaman kerran hädissään. Maksaa ei kai turhaan nimitetty kehon suurimmaksi tunne-elimeksi, eikä PTSD:tä ja sen tuomaa kehollista oireilua noin vain voitu sivuuttaa: heti kun helpotuksen hetken oli pitänyt koittaa, purkautui myös kaikki se negatiivinen, jota Declan oli vain tallonut alitajuntaansa, niinkuin johonkin loputtomaan suohon.

Nicolas Cartier
Nic oli oikeastaan heittänyt kysymyksensä retorisena, odottamatta oikeastaan mitään olkienkohautusta suurempaa reaktiota. Hän oli olettanut, että tästä lähdettäisiin kohti tupaa ja kohti päivällistä. Päivän työt olisi tehty. Mutta sitten Declan kaatui. Kaatui ja kiertyi kippuralle, kuin oksentaisi. Kylmä hiki nousi Nicin päälle, sydän hyppi ja tykytti ja pelko hyppäsi kaapin takaa vaanimasta kimppuun.
"Declan?! " Nic sanoi tarkoittamattoman kovaäänisesti. "Mikä on? Mihin sattuu?" Tein jotain väärin. Muodonmuutoksissa meni jotain pieleen. Olin liian ylimielinen. Luulin, että osaan palautukset. Tämä on minun syyni. Tee jotain. Tee jotain. Itsesyytökset rummuttivat pääkopassa.
Ihan kuin tuo olisi saanut myrkytyksen... Mitä jos oli kääntänyt, muuttanut, jonkun verisuonen solmuun ja nyt tuo sai verenmyrkytyksen? Olihan se mahdollista... Olisikohan tuolla kuumetta? Kai tuo olisi sanonut, jos olo oli outo... mutta mitä jos se tuli äkkiä. Se olisi vielä pahempi... Pitäisi kutsua apua. Nyt. Yritti parhaansa loitsia suojeliusta, mutta onni pakeni loitsijaansa, eikä hopeansininen välähdys sauvan päästä auttanut kuljettamaan viestiä. Ei, ei, ei...
Nic laskeutui Declanin luo. Laski kätensä tuon tärisevälle olkapäälle hellästi. "Ei hätää", Nic sanoi. Ehkä itselleen. Ei hän oikein tiennyt mitä muuta tekisi. Miksi, oi miksi, kaikki tarpeellinen katosi päästä, kun sitä tarvittiin?

Declan Garrick
Ei ollut ensimmäinen kerta kun Declan oli saanut tälläisen kohtauksen Briteistä pakoon päästyään. Pojan naama oli vääntynyt tuskaisaan ilmeeseen, silmät puristuivat automaattisesti kipuaaltojen mukana kiinni ja hätäiset hengenvedot olivat teräviä ja lyhyitä. Nic säikähti. Tottakai säikähti, varmasti luuli tämän johtuvan hänen muodonmuutostaiastaan. Declan kamppaili kipua vastaan ja yritti saada seulottua sanoja tilanteeseen, mutta ne eivät päässeet suusta ulos. Nyt toinen poika hätäili. Olisi Declan itsekin hätillyt vastaavassa tilanteessa. Oli hankala keskittyä. Hankala yrittää kun traumamuisto vaati huomiota ja turvapaikkaa. Metsä. Pääsisipä metsään. Halu alkoi nopeasti eskaloitua pakonomaiseksi. Voisiko muuttua sudeksi metsässä? Sitä olisi päästävä kokeilemaan! Mutta ennenkuin Declan yrittikään lähteä raahaamaan itseään kohti ikkunaa, järjenääni sai hänen ajatuksensa takaisin aisoihin ja ne kanavoituivat päässä kun Nic oli laskenut kätensä hellästi hänen olalleen. Refleksinomaisesti poika tarrasi toisen käteen kuin pysäyttääkseen toisen ajatusvilinästään ja estääkseen tätä hankkimasta apua tähän.
"Ei.. Ei t-tää oo.. sun vika.." Declan yritti sopertaa ja loi toiseen merkittävän katseen -liekkö koskaan katsonut toista näin suorasti silmiin.
"Tää ei.. johu muodonmuutoksesta.. menee kyl.. ohi." poika yritti viestiä ja päästi sitten toisen käsivarresta irti ja lysähti takaisin maahan. Epätasainen huohotus alkoi mennä rytmissä kipuaaltojen kanssa, kun poika teki kaikkensa saadakseen itsensä rauhalliseksi. Tärisevin käsin hän yritti saada huppua päänsä yli ja hakea pulpetista päälleen suojaa.
"Sam..muta valot.." tuo vielä sanoi olettaen pojan yhä olevan täällä. Kuhan ei vain joutuisi sairaalasiipeen tässä tilassa, kaikki paljastuisi. Hoitajat varmasti tunnistaisivat mikä oli pielessä ja sitten hän joutuisi lähtemään täältä ja jättämään Banrioninjatakaisinbritanniaanjasittentaikamin-!! Declan pakkokatkaisi eskaloituvat ajatuksensa ja yritti keskittyä olennaiseen: ensiksi valot pois ja varmistus siitä ettei joutuisi sairaalasiipeen.
"Mitä tapaht-..tapahtuukin, enn mee.. sairaalasiipeen..!"

Nicolas Cartier
Nic hätkähti Declanin otetta itsestään, mutta pysyi paikallaan ja yritti näyttää rauhalliselta. Hän puristi otetta takaisin, kai välittääkseen, että oli tässä. Declan katsoi Niciä silmiin ja Nic kerrankin katsoi itsekin toista ihmistä silmiin, eikä harhaillut katseellaan siellä täällä lattianurkkien pölyhiukkasissa. Puheessaan Declan väitti, ettei vika ollut Nicissä. Nic ei ymmärtänyt, missä sitten. Hän se tässä oli taikojaan tehnyt. Hän oli se, joka ei osannut muodonmuutoksia. Tuo oli vielä äsken ollut pystyssä ihan hyvin... Toki tuo oli ollut hieman vaitonainen, mutta sitä tuo oli kai aina. Nic kurtisti kulmiaan. Toinen hengitti epätasaisesti... Voisipa auttaa hengittämään. Mitä voisi tehdä? Miksei osannut tehdä mitään?
Vai ei johdu muodonmuutoksista? Mieleen palautui väkisinkin ilta joulutanssiaisissa. Declan oli silloinkin saanut jonkun kohtauksen... oliko tämä taas sitä? Mutta eikö se johtunut ihmispaljoudesta? Eihän luokassa muita ollut, paitsi Nic... taas Nicin syy. Jotain oli pakko sattua, hän oli sanonut jotain väärin, jos kyse ei ollut taioista. Mitä hän oli sanonut? Testit tehty? Eihän häntä jäänyt päälle?
Valot pois? Declan halusi valot pois. Nic ei ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, mitä tapahtui ja mitä pitäisi tehdä. Mutta kun toinen kerta pyysi, kaikesta vaivasta huolimatta, Nic ei nähnyt mitään muita vaihtoehtojakaan kuin totella. Hetkessä hän heilautti sauvallaan valon pois ja huoneeseen laskeutui pimeys. Olisipa edes ikkuna valoa tuomassa, vaikka eipä tähän aikaan ulkonakaan valoa ollut, Nic mietti.
Nic kurtisti taas kulmiaan epäloogisille puheille. Mikset? Oli ensimmäinen ajatus, mutta sen hän nielaisi. Ei hän voinut kyseenalaistaa kärsivää... "Okei, rauhassa... joo, ei tarvitse mennä siipeen", hän sanoi ja mietti yhäkin, miten kutsuisi parantajan tänne. Sehän ei ollut sama asia? Toinen selkeästi kärsi kivuista. Ei sitä voinut hoitamattakaan jättää. Eikä Nic vieläkään tiennyt mitä tehdä. Miten tietää, jos ei tiennyt, mistä toinen kärsi? Tuo oli pitänyt vatsasta? Mahakipuja? Declan vaikutti tietävän, mistä on kyse... kai tuo siksi sanoi, ettei syy ollut ilmeisessä? Tai sitten tuo halusi vain lohduttaa omankin kärsimyksen keskellä Niciä... Mutta jos tuo tiesi, tuo oli kokenut tätä aiemminkin... Oliko se jouluinen vastaavaa? Tuo oli silloinkin... käpertynyt kokoon?

Declan Garrick
Valot humahtivat pois ja täydellinen pimeys valtasi huoneen. Epätasaisen tasaistuvan hegityksen lisäksi saattoi kuulua pientä kolinaa kun poika hakeutui sen lähellä olevan pulpetin alle. Vatsan huutavasta kivusta huolimatta poika repi kätensä irti sieltä ja kietoi ne ristiin harteillensa. Polvet vedettiin syliin ja pienesti tämä alkoi heijata eteen ja taakse, taputellen vuoronperään vasenta ja oikeaa olkaa rauhallisena. Terävät ja epätasaiset henkäykset alkoivat muuttua hieman tasaisemmiksi tuon heijattessa pienesi paikallaan.
Ssshhh Declan.. Kaikki oli hyvin.. Olet turvassa..
Säälittävä vale. Mutta toimiva.
Nic oli maininnut hetkeä aiemmin ettei tarvinnut mennä sairaalasiipeen: se osittain helpottikin, mutta nyt kun tietoisuus alkoi päästä sykähtelevän kivun ylitse, alkoi poika kelaamaan lävitse heikosti muistiin jääneitä tapahtumia: Kun Nic oli hätääntynyt ja alkanut selkeästi etsiä apua, oliko tuo yrittänyt tehdä.. suojeliuksen? Hakemaan apuako? Nic ei varmasti ollut (eikä oikeastaan voinutkaan olla) lähellekään yhtä sukka loitsuissa mitä Declan oli, mitä jos tuo hälyttäisi muulla tavoin apua tänne? Se ei saisi tapahtua. Ei missään nimessä.
"Älä ees.. mieti avun kutsumista" puhe oli edelleen tuskaisen kuuloista, mutta jo huomattavan vaivattovampaa. Declan ei voinut tarjota väittämilleen selitystä, ei vielä. Mutta häntä ei se kiinnostanut juuri nyt. Hänen oli räpiköitävä tästä tilanteesta niin ettei koulun henkilökunta alkaisi kiinnittää häneen liikaa huomiota.
Ja miten vielä saada Nic olemaan kertomatta..?

Nicolas Cartier
Nic mietti avun kutsumista. Juuri, kun Declan sanoi, ettei sitä saanut miettiä. Kirousten kirous. Nic nielaisi. Hänellä oli paha tapa olla aivan liian tottelevainen. Mitä jos toinen ei tiennyt yhtään mistä puhui? Mitä jos tuo oikeasti todellakin tarvitsi apua? Oliko Declan liian ylpeä kieltääksen avun? Vai mitä jos tuo teki virhearvion ja oireet pahenisivat? Luuliko, että Nic osasi tehdä jotain? Miksi tuo halusi valot pois? Häpesikö tuo oireitaan? Oliko tuolla joku sairaus?

Declan kuulosti ehkä paremmalta. Vai kuvitteliko Nic omiaan? Jos tuo oli muuttumassa, ehkä rauhallisuus auttaisi. Pitäisi sanoa jotain. Jos ei voinut kutsua muita, jos ei saanut tehdä niin, niin kai sai itse yrittää auttaa? Viimeksi... tuo oli saanut paniikkikohtauksen. Her oli laulanut. Voisiko Nic laulaa? Äh, hössötystä, se olisi outoa...

"Mm... en, en. Ei tässä hätää... tunnet, mitä tunnetkin, rauhassa. Hengitä, jos se auttaa. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos", Nic puhui. Hänen teki mieli koskea tuohon, mutta Declan oli siirtynyt kauemmas, eikä Nic nähnyt tuota. Tuo ei varmaan halunnut kosketusta. Eikä Nic oikein osannut liikkua pimeässä. Hän ei pitänyt pimeästä. Mutta sitä ei voinut ajatella nyt. "Rauhassa... sisään, yksi, kaksi, kolme... ulos, yksi, kaksi, kolme, neljä... " kaipa laskeminen auttoi häntä itseä, se ei vaatinut mitään, oli niin automaattista.

Declan Garrick
Nicin antamat vakuuttelut riittivät tältä erää Declanille. Hän yritti alkaa hengittelemään toisen ohjeistuksen mukaisesti ja se toimikin vaihtelevalla menestyksellä. Kotvanen siinä aikaa vierähti kunnes Declanin mieli ja keho, kummatkin rauhottuivat. Fyysinen kipu tikitteli yhä, muistutti olemassa olostaan, mutta se oli jo selkeästi väistymässä taka-alalle. Kohtaus taputeltu. Declan otti hieman väsymyksestä tutisevin käsin sauvastaan kiinni ja kuiskasi hiljaa:
"Valois."
Hieman katkonaisesti valo palasi luokkahuoneeseen, mutta Declan oli yhä pöydän alla huppu päässään ja kädet kiedottuina ympärilleen. Hän katsoi epäröivästi Nicin hahmoa kohti.
"Kiitos.."


20:06~22:19
Nicolas Cartier
Nic jatkoi tasaista puhetta, vaikka ei hän oikeastaan muuta puhunut kuin numeroita ja hengittämistä. Olisi ollut varmaan mukavampi puhua kivoja asioita, yhteisiä muistoja tai mitä ikinä, mutta Nic ei oikeastaan tiennyt Declanista mitään. Ei mitään. Ei missä tuo asui, ketä tuon perheeseen kuului, miksi tuo tuli Chateauhun, eikä mitään perusjuttuja. Hän mietti, että olisi voinut vaikka kysyä tuon vanhaa tupaa tai jotain, mutta ei, Nic oli vain skipannut vaiheen small talk ja tutustuminen. Se hieman harmitti häntä. Kai tupatovereistaan olisi pitänyt edes jotain tietää.

Sitten Declan mutisi jotain hiljaa, joten Nic hiljeni, vaikkei ihan saanut selvää tuon sanoista. Valo sen sijaan kertoi puolestaan. Nic sulkisilmänsä ja räpäytteli niitä sitten, yrittäen totuttautua valon tuomaan hämärään. Pikkuhiljaa muodot alkoivat hahmottua. Eräs hahmo erottui pöydän alapuolelta, kyyryssä. Miksihän ihminen halusi tehdä itsestään pienen? Josko ikävät asiat menisivät ohi, jos oikein piiloutui? Nic kallisti päätään ja katseli lattiaa. Hänestä tuntui jotenkin siltä, että hän oli hieman tungettelavasti toisen henkilökohtaisella alueella. Mutta ainakin tuo... oli paikallaan. Vaikutti rauhallisemmalta. Se oli hyvä. Huoli kuitenkin kareili jossain sisällä.

Kiitos. Se oli ainoa sana hiljaisuudessa. Nic ei tiennyt miten reagoisi siihen. Ei hän mitään ollut tehnyt. Paitsi hätäillyt ja hermostunut. Hänen teki mieli pahoitella, ettei osannut auttaa. Mutta tuo kiitti... kai silloin piti jotenkin vastata... Nic vilkaisi nopeasti Declania. "Ei mitään".

Hänen teki mieli kysyä, että joko tuo voi paremmin, mutta kaipa sen näki. Tuo ei tärissyt maassa ja pidellyt vatsaansa... ja sitä paitsi, mitä jos senkin saattoi ymmärtää väärin. Mitä jos sekin olisi tungettelevaa? Mitä jos tuo oikeasti voi paremmin ja yritti kaikin voimin vain piilottaa sen? Nic katseli lattian puista kuviota, jolle loitsittu valo leiskui, luoden varjoja, jotka taas valaistuivat ja taas muuttuivat varjoiksi. "Voinko auttaa vielä jotenkin?"

Declan Garrick
Kiitokseen hän sai itse vastaukseksi nopean vilkaisun ja sen jälkeiset 'eipä kestä' -tyyliset sanat toiselta. Declan avasi suutaan hetkeksi protestoimisen merkiksi, mutta älysi sitten sulkea sen ennenkuin lipsautti mitään. Eihän Nic tiennyt hänestä mitään ja sama päti myös toisin päin. Olisi ollut outoa jos Declan olisi vaatinut kiitoksensa vastaanottamista tällaisessa tilanteessa, vaikka jäi hänelle siltikin jännä tunne siitä, ettei toinen saisi tietää miten suuren palveluksen oli hänelle tehnyt ihan vain sillä, ettei ollut hälyyttänyt apua paikalle tai raahannut häntä sairaalasiipeen. Ongelmana vielä tosin oli se, että kertoisiko toinen tuosta opettajalle? Declanilla oli sellainen tunne, että Nic saattaisi hyvinkin kirjoittaa tai kertoa opettajalle parityön lopetusvaiheissa tästä kohtauksesta ja se ei saanut tapahtua.
Tilaisuus saapui nopeammin kuin Declan oli arvannutkaan, Nicin tarjotessa vielä apua.
"Älä kerro tästä kenellekään.." Poika sanoi tullessaan pulpetin alta pois ja nousi sieltä ylös. Kylkeä vihlaisi kipeästä kohdasta ja vaistomaisesti toinen käsi kiiruhti pitelemään siitä kiinni. Declan otti vähän tukea pulpetista ja katsoi taasen Niciä.
"Pyydän." Hän tahtoi varmuuden asiaan. Kenties sen jälkeen hänen tulisi vielä tehdä selväksi toiselle se, ettei koko tämä jupakka ollut johtunut mistään mitä hän oli tehnyt.. Vaikka periaatteessa oli se johtunut, mutta Nic ei voinut tietää, eikä Declan siksi voinut toista syyttää. Hänen olisi päästävä muodonmuutoksien kurssilta pois, tällaista ei enää saanut tapahtua. Riskit olivat liian suuret.

Nicolas Cartier
Declanin vastaus hämmensi Niciä. Miksi tuo salasi oireensa? Oliko tuolla joku sairaus? Mitä jos tuolla oli joku karmiva kirous? Maledictus tai joku muu? Tuskinpa sillon... tekisi mieli muodonmuutella, Nic ei itse varmaan edes opiskelisi aiheesta, eli se ei sopinut yhteen, miksi tuo oli tunneilla. Tai noh, ei ollut, vaikka opiskeli aihetta. Ellei tuo sitten yrittänyt selvittää parannuskeinoa, selittäisi miksi tuo oli niin taitava, jos tuo uhrasi kaiken aikansa aiheen opiskelulle. Äh, typerä ajatus, ei se tietenkään olisi mahdollista. Ei kyse ollut mistään vakavasta... varmaan opettajat jo tiesivät... vaikka mitä jos eivät tienneet ja jäisikin Nicin vastuulle, että Declan ei saanut koskaan apua? Viimeksi, kun hän oli kertonut Herin yksityisasioita opettajalle, tuo oli suuttunut... toki Her sai apua, mutta... sitten osa opettajista oli reagoinut ... väärin. Se oli Nicin syy...

Ajatukset risteilivät ja sotkeutuivat päässä. Ottaakseen hetken lisäaikaa ajatella, hänkin nousi lattialta ylös seisomaan. Nicin teki mieli sanoa vastaan. Jos hän myöntyisi, niin hän ei enää voisi kertoa, vaikka haluisikin. Mutta Nic oli Nic ja todella huono sanomaan ei. Etenkään jos toinen varta vasten pyysi. Etenkin jos se oli toiselle niin tärkeää, että tuo nosti sen esiin. Ainoa asia, mitä tuo oli viime hetkinä edes sanonut, oli vain ollut, että älä hanki apua. Mitenkään. Nic katseli Declania, tuo näytti kärsivältä. Pieni huokaisu karkasi suusta.

"En kerro. Lupaan". Sanat tuntuivat aivan liian kahlitsevilta ja Nic yritti sysätä mielestään vastuun Declanille siinä onnistumatta. Tämä oli hänen oma valintansa. Suostua. Olla hiljaa. Hän kyllä pystyi siihen, mutta... se silti tuntui väärältä. Huolimoodi oli jo aktivoitunut, eikä sitä saanut pois päältä. Ehkä pitäisi etsiä jostain jotain helpottavaa lientä tuolle... Jos tämä kerta toistui. Nic oli todistanut kaksi kertaa, eikä hän edes viettänyt paljoa aikaa Declanin kanssa. Ketäköhän kavereita tuolla oli? Oliko tuolla kavereita? Oliko nähnyt Declania oikeastaan kenenkään seurassa? Oliko nähnyt tuota? Miksei ollut kiinnittänyt tuohon sen enempää huomiota?

Declan Garrick
Huokaus ja jotenkin raskaan oloisesti suusta ulos tullut lupaus sai Declanin takahampaat kiristymään. Hän halusi kyllä uskoa lupauksen pitävän, mutta näkihän tuon että se olisi toiselle vaikeaa. Mitä Declan nyt tekisi? Niciä pitäisi pitää jotenkin tarkemmin silmällä tästä eteenpäin. Nyt tästäkin suusta pääsi ulos pieni huokaus, jota kuitenkin seurasi pieni hymy. Kulissia.. mutta ehkä jopa ripaus jotain aitoakin seassa.
"Kuule, vaikka en haluu ettet kerro tästä eteenpäin, ei tarkota sitä että oisin kuolemassa. Ja kai sä tajusit, että tää ei ollu millään lailla sun vika?" Declan sanoi pehmeällä äänensävyllä, lohduttavasti.
Nic oli todistanut Declanin heikkoja hetkiä jo liian monta. Poikaa pelotti että se kiinnittäisi vieläkin lisää ei-haluttua huomiota. Jos kyseessä olisi ollut hänen aiempi elämänsä, hän ei olisi valehdellut tälläisissä tilanteissa. Mutta mitä muutakaan vaihtoehtoa tällä oli? Toisaalta jotenkin vasta nyt poika oli alkanut kiinniittää huomiota omaan yksinäisyyteensä ja salaisuuksien taakkaan.. Milloinkaan, eikä missäkään saanut hetken rauhaa, koko ajan oli pidettävä yllä kulissia. Tiedostamatta hänen ilmeensä synkkeni hetkeksi.
"Mulla on.. tietynlaisia vaikeuksia. Ja opettajat kyllä tietää niistä. Mut en haluu et tän takii mua aletaan kohtelemaan yhtään sen erityisemmällä tavalla kuin muitakaan." Declan sanoi ja puri hetken kieltään. Niin helppoa. Valhe toisensa jälkeen. Milloin siitä oli tullut noin sujuvaa? Hän ei ollut tunnistaa itse itseäänkään enää tästä. Sehän se oli. Pojan keho ja tunteelliset reaktiot huusivat apua ja huomiota itselleen, mutta sitä poika ei itselleen sallinut. Ihminen oli outo otus, kun pystyi huiputtamaan itse itseään, kaiken lisäksi vieläpä niin helposti.

Nicolas Cartier
Nicistä tuntui hieman ristiriitaiselta, kun Declan alkoi kuulostaa lohduttavalta. Hän tässä oli se, joka kärsi ja nyt tuo jo keskittyi Niciin ja Nicin rauhoitteluun. Poika näytti ensin hymyilevän ja sitten vaipuvan ajatuksiinsa. Nic ei uskaltanut sanoa mitään. Sitten tuo vielä jatkoi... ongelmistaan. Nic kallisti päätään tapansa mukaan ja pieni maledictus-teoria ääni pään sisällä valtasi itselleen jalansijaa. Vaikka teoria oli järjetön.
Nic nyökkäsi. Oli hän tiennyt jo luvatessaan, että lupaus piti, eikä hän kertoisi. Mutta jos opettajat jo tiesivät, ainakaan hänen ei tarvinnut rynnätä heille suinpäin. Tai pelätä sanovansa jotain väärää, josta he eivät tienneet. Erityiskohtelut ja huomio Heatheriakin oli häirinnyt. Nic ymmärsi sen. Chateaussa juorut levisivät liiankin nopeasti ja kukapa sitä olisi halunnut olla niiden kohteena. Etenkään jostain niin henkilökohtaisesta. "Ikävä kuulla... ja voimia. Ei huolta, en tosiaan harrasta juoruilua." Kellepä sitä edes juoruilisikaan. Nic oli nykyisin pääasiassa yksin, aika usein itseaiheutetusti. Muutama oli sitä ihmetellyt, mutta jättänyt pojan alakuloineen rauhaan. Varmaan parempi niin.

Declan Garrick
Tarkkaillessaan toisen ilmeitä ja eleitä, sekä kuunnellessaan tuon -tähän hetkeen- tarpeeksi vakuuttavia sanoja, Declan hilasi itsensä nyt kunnolla pystyyn. Tämä nyökkäsi toiselle kiitollisena ja väläytti tuolle jonkun hymyntapaisen. Pienen irvistyksen saattelemana tuo alkoi sittemmin työntelemään pulpetteja takaisin paikoilleen ja laittamaan tavaroitaan kasaan. Jälleen kerran hänestä alkoi tuntua siltä, että paikallaan olo jotenkin paljastaisi hänen kaikki salaisuutensa ja pikkupuuhailu rauhoittikin kyseistä hermostuneisuutta. Päivä oli jälleen kerran ollut yhtä kaaosta täynnä, eikä Declanin olo ollut sisäisesti juurikaan parantunut, vaikka PTSD -kohtauksesta oli päästy tilanteeseen nähden parhaalla mahdollisella tavalla ylitse.
Kun tavarat olivat kasassa Declan käänsi suuntansa luokan ovea kohti. Hieman horjuvin askelin tuo lähti taivaltamaan ovea kohti ja mielessä pojalla ei oikeastaan ollut sillä hetkellä mikään muu kuin metsä. Hänen täytyi päästä muuttumaan animaagiksi, se aikaisempi traumaoireilu oli tuntunut liian rajulta, liian läheiseltä hänen eläin- ja ihmismuodon väliseen linkkiin.
"Kiitos vielä. Toivottavasti ehit vielä syömään." Declan sanoi vielä toiselle ja jäi pitämään tälle ovea auki.

Nicolas Cartier
Jos Nic olisi antanut Declanin työnnellä puolikuntoisena pulpetteja, hän olisi ollut sydämetön hirviö. Tai niin hänestä tuntui, kun hän kaivoi sauvansa taas esille. Hän heilautti sitä laajassa kaaressa, jotta useampi pulpetti siirtyi takaisin paikalleen. Hän nappasi tavaransa vielä reppuunsa ja repun selkäänsä ennen kuin siirtyi ovea kohti.
Nic pisti merkille, että Declan sanoi 'ehit' yksikön toisessa persoonassa. Eli siis Nic ehtisi syömään. Eivät he molemmat. Ehkä äskeisen oireilun jälkeen ei ollut nälkä. Ehkä. Toki ruoka voisi silti auttaa... pitäisikö tuolle tuoda tupahuoneelle ruokaa? Ei, se keräisi huomiota. Nic mietti hetken, että tarvitsisikohan Declan seuraa. Pitäisiköhän tuo saattaa lepäämään? Mutta sekin keräisi huomiota. Ehkä tuo oli jo tottunut. Kuinka hirveää olisi tottua kipuun?

"Tottakai. Kyllä sieltä aina ruokaa saa", Nic totesi ja astui ulos. Jos Declan ei olisi ollut aikuinen, Nic olisi varmaan muistuttanut tuota syömään itsekin. Nyt hän paini hetken ajatuksen kanssa, mutta hylkäsi sen sitten. "Nähdään", Nic totesi ajatukset niin huolehtimisessa, että unohti jopa huolehtia koulutyöstä. Ehkä tuleva ruoka veisi ajatuksia muualle.

[Mila Molina]

Kiitos pelistä!

Nicolas Cartier, Cerfeur: 46p
Declan Garrick, Cerfeur: 46p