Käytävällä kiikissä

[Matthias Frankowski]

//Peli sijoittuu 15. kesäkuuhun 2016 makuusaleista pois johtavalle käytävälle. Peliin toivottaisiin mukaan Evelyn Clémentiä. //

Joskus makuusali oli ihan hieno paikka. Sai maata sängyllä, olla tekemättä mitään ja antaa vain ajatusten kiertää omilla pimeillä ja vinksahtaneilla radoillaan. Etenkään, kun ei tarvinnut esittää sosiaalista muiden kanssa, niin kuin muka edes yrittäisin olla missään suhteessa makuusalitovereihini. Hyvä sentään, jos ne eivät enää olleet pahoillaan siitä syksyisestä ja talvisesta öisestä edes takaisin ramppauksesta.
Varovasti siristäen avasin silmäni ja hieroin niitä kaapuni hihalla. Huoh. Väsytti taas ihan pirusti, mutta se varmaan johtui siitä kun makasi sängyssä. Illalla ei sitten taas väsyttäisi. Sama juttu joka päivä, ilta ja yö. Kierähdin kyljen kautta istumaan sängylle. Kello olisi taas jotain vaille jotain, mutta eihän sillä varmaan ollut mitään väliä. Jos myöhästyisin jonkun aineen loppukokeesta, niin siitä tiedotettaisiin varmaan sitten myöhemmin. Niistä myöhästyminen ei kyllä ollut suunnitelmissani, mutta elämä ei muutenkaan kohdellut minua kovin hyvin.

Esimerkiksi muodonmuutoksen koe oli ollut ihan täyttä tuskaa etenkin, kun saavuin paikalle nipin napin oikeaan aikaan. Tänään ei tosin pitäisi olla mitään koetta, josta olisi edes mahdollista myöhästyä. Oppitunteja vain, ja jos hyvin kävi, olin katsonut oikein hyppytunnin ajankohdan. Suin hiuksia hieman paremmin ja nousin pedatulta sängyltä. Venyttelin vähän ja vilkaisin vaistomaisesti miltä näytin. Sillä ei oikeasti varmaan ollut mitään väliä, kun kaikki kerran jo tiesi millainen olen. Koulupuku jotenkin päällä kesät talvet ja helteet, hiukset miten sattui, raajojen kunnosta puhumattakaan.

Nappasin mustan laukkuni vielä matkalaukkuni päältä mukaan, kun kävelin sen ohi makuusalin ovea kohti. Toisinaan sitä piti näyttäytyäkin muualla, ja paras aika varmaan oli jo mennyt ohitse. Kesäkuu oli kyllä siinä mielessä hyvä, että muut olivat joko kokeissa tai lukemassa kokeisiin. Yritin kuunnella makuusalin oven läpi, että oliko siellä joku tulossa vai ei.
Kaikki kuitenkin vaikutti olevan ihan kunnossa, joten pujotin laukun pääni yli. Oleskeluhuoneesta kantautui vain epäsäännöllisin väliajoin ääniä, joten avasin oven ihan kunnolla käytävälle sen raottamisen sijaan. Oli turhaa sählinkiä yrittää mahduttaa itsensä pienestä ovenraosta, jos kerran oli jo ihan turvallista avata ovi kunnolla.

Kengän kärjellä potkasin oven jotenkin kiinni, kun kädet olivat käytössä ja laittamassa hiuksia edes jotenkin kuntoon. Jatkaessani matkaa päämääränä tuntematon tuli jokin kävelevä kirjapino näkyviin. Tavallaan oli entistä masentavaa nähdä kuinka paljon jotkut toiset yrittivät opiskella loppukokeita varten. Onneksi olin jo tajunnut sen, ettei se hyödyttäisi minua enää yhtään. Olin vain menetetty tapaus ja professorit itsekin tiesivät sen.

[Evelyn Clément]

// Hahahaa... sainpas tämän kirjoitettua, vaikka jumituinkin nostalgisiin viesteihin historiassa. //

Kello oli tasan varttia vaille kymmenen, kun astuin Serpentardien oleskeluhuoneeseen. Saatoin nähdä kellon jotenkutenkin valtaisan kirjapinoni takaa huoneen seinältä. Oli minun onneni, että tupahuoneen ovi suostui aukeamaan itsestään, eikä minun ollut tarvinnut työntää sitä. Olin ajatellut lainaavani muutaman hassun kirjasen kertailuja varten, mutta sen sijaan niitä oli kertynyt hieman enemmänkin. Ehtisin kuitenkin vielä vilkaisemaan mainiosti liki jokaista, sillä minun ei tarvinnut mennä tänään kokeeseen. Tänään oli nimittäin huispauksen koe, joka oli ainut aine, mitä en ollut valinnut. Huomisen numerologian kokeen preppaustuntikin alkaisi vasta kahden aikaan, lounaan jälkeen.

Muodonmuutosten koe oli sujunut kiitettävästi, mutta riimuista en ollut niin varma. Minusta tuntui, että toisen tehtävän kohdan B käännöksessä oli sattunut kirjoitusvirhe. Olin jo yrittänyt tavoittaa professoriakin, mutta hän ei ollut opettajienhuoneessa, joten yritykseni oli ollut turha. Toivoin silti muistavani väärin, sillä tuo virhe saattaisi maksaa upean arvosanani. Olin kuitenkin alkanut stressaamaan myös muita kokeita, sillä aiempien vuosien oppilaat olivat kertoneet karmaisevia kauhutarinoitaan.

Olin yrittänyt aloittaa koelukemisen ajoissa. Olin saanut siihen kehotuksiakin, sillä olin valinnut kuulemma karmivan monta ainetta. Alun perin olin jo kauhistunut, kun Molina oli infonnut, että vain neljään valinnaisaineen kokeeseen sai osallistua. Pieni selvittely oli kuitenkin pelastanut minut koeaineiden uudelleenvalinnoilta, joten saatoin huokaista helpotuksesta. Tai täyttyä lisästressistä, kun aineita olikin taas enemmän. Aikataulunikin oli pahasti mennyt mönkään, vaikka saatoin nyt olla tyytyväinen siihen, että olin lukenut myös koulutuntien jälkeen oppikirjoja, kerrannut aiheita ja tehnyt annettuja läksyjä huolella.

Suuntasin hoiperrellen makuutiloihin, sillä niissä olisi nyt rauhallista, kun niin moni oli kokeissa. En voinut ymmärtää, miksi niin moni valitsi Huispauksen ja lentämisen kurssin, sillä se oli varmaan kaikkein kamalin peli ikinä. Lentely oli muutenkin vaarallista, mutta tapaturmariski nousi jyrkästi, kun siihen vielä lisättiin edestakaisin pallon perässä liitäviä muita pelaajia, ylivikkelä sieppi ja pahanilkiset ryhmyt.

Jostain kuului oven sulkeutumisen ääni, joten oletin käytävällä olevan jonkun muun. Päätin tervehtiä kohteliaasti. ”Päi-”, aloitin, mutta sitten näin tuon vastaantulijan, joten lopun ”...vää” tuli huomattavasti ponnettomammin. Kirjani tuntuivat heti liian painavilta ja tuo muutaman kymmenen metrin matka makuutiloihin piteni silmissä ikuisuudeksi.

Olin vältellyt ”Veli Lusmuilijaa” Kurpitsajuhlan jälkeen. Syystä. Olin vältellyt häntä tunneilta, joka ei ollut kovin vaikeaa, kun poika-parka ei niille enää kovin usein ollut raahautunut. Olin vältellyt häntä ruokalassa, kokeissa, Serpentardien oleskeluhuoneessa... kaikki se oli onnistunut kohtalaisen hyvin, sillä aina jossain oli ollut joku muukin, eikä ollut voinut syntyä kiusallisia hiljaisuuksia. Olin varmaan onnistunut liian pitkään, että olisi ollut toiveajattelua onnistua nytkin.

Laskin kirjakasani maahan, enkä voinut olla katsomatta poikaa kummeksuen. En meinannut enää tunnistaa häntä. Oliko siitä jo vuosi, vai ylikin, kun olin kirjaimellisesti liki törmännyt häneen kirjastossa? Poika oli yhä pidempi kuin minä ja hänen käsissään oli nuo samat naarmut. Muistin, miten olin punastellut samanikäisen pojan kanssa ja naureskellut ppk-loitsulle. Olin harjoitellut loitsuja hänen kanssaan ja viettänyt aikaa niin Serpentardien bileissä, kuin muutenkin. Olin pitänyt Frankowskia kaverina. Olin... en ollut enää varma mistään. Poika oli tehnyt valinnan, joka romutti kaiken.

”Sinä”, sanoin, eikä ääneni voinut kuvastaa muuta kuin halveksuntaa ja ylimielistä pettymystä.

[Matthias Frankowski]

Liikkuva kirjapino tervehti minua, mutta päädyin vastaaman siihen vain nyökkäyksellä. Eihän kukaan oikeasti halunnut jäädä minun kanssa juttelemaan etenkin, jos liikkui ympäriinsä kävelevänä kirjahyllynä.

Keskityin jatkamaan matkaani käytävän reunustaa pitkin niin kuin pystyin kuvittelemaan kenen tahansa kävelevän. Jalka ojennettiin laskettiin maahan ja täten otettiin askel, ja sitten paino toiseen jalkaan, ojennus, lasketaan maahan. Kas näin, käveleminen oli ihan helppoa, vaikka käytävässä olikin niin vähän ihmisiä, joiden jalkoihin olisi voinut kiinnittää huomiota. Kirjakasalla ei sentään olisi silmä selässään eikä tämä varmaan pystynyt kirjoiltaan kiinnittämään huomionsa jalkoihini, jos ei kerran nähnyt edes omiaan.

Hitaasti mutta varmasti ja ehkäpä jopa kiitettävän näköisesti pääsin lähes käytävän puoliväliin, kun kuulin miten vähintäänkin syyttävä äänensävy sanoi taaempaa 'sinä'. Automaattisesti käännyin ympäri, sillä oletin äänen tietenkin tarkoittavan minua. Kuka muu muka kävelisi tällä käytävällä tällä hetkellä ja tottelisi sanaa 'sinä'? Kaiken lisäksi tunnistin oitis äänen kuuluvan yhdelle niistä. Clément.

Yritin kuitenkin näyttää siltä kuin en olisi tiennyt, että minua oli - taas kerran - tarkoitettu. Laskin vasemman käteni hiuksista ja osoitin etusormella kysyvästi rintaani. Toisella kädellä kävin hiuksiani vielä läpi, kun yritin olla nostamatta katsettani lattiasta tarpeettomasti toiseen Serpentardiin. Katsekontakti ei parantaisi tilannetta eikä tekisi tehdyt teot tekemättömäksi saatikka osaisi unhoituttaa.
Vilkaisin varovasti vielä käytävän molempiin suuntiin, mutta paikalta pakeneminen oli vähän vaikeaa. Matkaa oli vielä jonkin verran, ja Clément oli paljon parempi loitsuissa. Tyttö myös tiesi varmasti prikulleen missä hänen oma sauvansa oli, ja kuinka sitä käytettäisiin. Ei auttanut muu kuin vain alentua tähän kohtalon oikkuun, joka toi toisen tänne käytävälle, joka... johdatti myös hänen makuusaliin.

”Anteeksi?” totesin varovasti, sillä en yhtään tiennyt miksi Clément nyt juuri tuli pysäyttämään minut eikä esimerkiksi silloin syksyllä tai talvella tai joskus muulloin - aiemmin.

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä.

Lloyd Frankowski, Serpentard: 6 p
Evelyn Clément, Serpentard: 4 p