Kirjottelua

[Heather O'Hara]

Heatherin ajatuksia, kun hän palasi myrkytysepisodin jälkeen kotiin.

Mafian sukulainen

Heather makasi huoneensa sängyllä Lyonissa. Vielä eilen hän oli maannut pyhän Dionysiuksen sairaalassa, joten oman huoneen seinät tuntuivat paljon paremmalta. Vanhemmat olivat lopultakin jättäneet hänet rauhaan, sillä molemmat olivat suunniltaan huolesta eikä Heather muistanut milloin olisi viimeksi tavannut vanhempansa siinä tilassa. Mutta nyt, Heather oli saanut heidät alakertaan vetoamalla siihen, että oli väsynyt ja tarvitsi omaa aikaa. Mikä oli oikeastaan suurin osa totuudesta, koska hänen piti ajatella.

Hän ei vain tiennyt mitä olisi ajatellut. Kumma kyllä, hänen päänsä tuntui ihan tyhjältä. Melkein yhtä tyhjältä kuin hänen vatsansa, joka oli kärsinyt vatsahuuhtelun ja käskyn syödä vain kevyitä ruokia. Soppalinja siis, Heather saisi kohta hyvästellä nätit muotonsa. Tyttö ei tiennyt mikä tässä tilanteessa häiritsi eniten. Häiritsikö se, että hänet myrkytettiin? Kyllä, ja se häiritsi aivan liikaa. Heather lupasi mielessään, että kostaisi myrkyttäjälleen, jos ei itse, niin viimeistään hänen perheensä hoitaisi sen. Häiritsikö se, että Nicolas oli tullut paniikissa katsomaan sairaalaan? Vaikka tiesi hyvin, että se ei ollut hänelle todellakaan edullista? Kyllä, koska pojalla ei ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Phuuh, toivottavasti Nic löytäisi selkärankansa pian.

Hän ei tosin unohtaisi pojan ilmettä siinä vaiheessa, kun tuo törmäsi isäänsä pitkästä aikaa. Onneksi Nic ei tiennyt mitään siitä, mitä Remyn ja Heatherin välillä oli. Hän luultavammin… Heather ei osannut edes ajatella miten Nic reagoisi. Eikä sitä paitsi hänen ja Remyn välillä ollut nyt mitään erikoisempaa, mitä nyt vähän vain seksiä. Heather myös vaistosi sen, että Remy suhtautui häneen varauksella. Samalla häntä myös huvitti, sillä hän osasi arvata miehen penkoneen kaiken mahdollisen hänestä tai koko suvusta. Ja vetäneen vesiperän.

Kevyt hymy kareili tytön huulilla. Hän tiesi enemmän, kuin mitä antoi ymmärtää. Paljon enemmän. Kiitos Luolin, Heather osasi nykyään sulkea mielensä ja suojautua, sillä Remy voisi helposti lukilitiksella vain kaivaa kaikkea rumaa tytön päästä. Muuten Remy voisi vain haaveilla siitä, mitä kaikkea Heather tiesikään. Totuus oli, että hänen perheensä ei ollut ehkä siitä kilteimmästä päästä, vaikka julkisivu antoi toisen kuvan. Ja tässä tapauksessa, hän tarkoitti O’Haroja.

O’Hara, vanha irlantilainen puhdasverinen suku. Heather identifoi edelleen itsensä enemmän irlantilaiseksi kuin ranskalaiseksi, vaikka oli ranskassa syntynyt ja elänyt ikänsä. Silti, veri veti enemmän Irlannin suuntaan. Hän tiesi suvustaan paljon, luultavammin enemmän kuin pitäisikään tietää. O’Harat olivat ensimmäisen ja toisen velhosodan aikana kannattanet Pimeyden Lordin ajatuksia, puhdasverisyyden vahvistamista ja velhojen ylivaltaa. Ajatukset olivat erittäin vahvana, ja Heather tiesi, että hän lentäisi suvusta pihalle jos menisi naimaan jonkun muun kuin puhdasverisen velhon.

Tämä oli helposti pääteltävää tietoa, jos osasi etsiä oikeasta paikasta. Ranska ei ollut oikea paikka etsiä sitä tietoa, vaan Irlanti. Irlannissa O’Haroilla oli hieman pelätty maine, minkä Heather tiesi varsin hyvin. Kunnioittava, sillä useat O’Harojen kanssa eri mieltä olleet olivat mystisesti kadonneet tai päässeet suoraan hengestään. Kiristys, uhkailu ja lahjonta toimivat O’Harojen mielestä oikein hyvin, ja miksi muuttaa hyväksi havaittuja toimintatapoja?

Heather muisti hetken elävästi, jolloin oli saanut tietää perheensä erikoisuuksista. He olivat olleet Irlannissa isoisän syntymäpäivillä, William O’Hara oli täyttänyt 70-vuotta ja koko suku oli paikalla, sekä muita ystäviä ja tuttuja. Suvun vanhempi polvi oli keskustellut viisaita, Heatherin isä Connor O’Hara, Vanessa-täti ja William-setä, paikalla olivat myös Theodore ja Sean Hale, jotka olivat O’Haroiden serkkuja. Määräysvalta oli kuitenkin isoisällä, suvun patriarkalla. William O’Hara vanhempi oli selvinnyt velhosodasta, omasi yhteyksiä vähän sinne ja tänne, eikä pelännyt hyödyntää niitä.

Kuitenkin, hänen sukulaisensa olivat keskustelleet taikaministeriön asioista ja siitä, kuinka joku henkilö oli heittäytynyt hankalaksi bisneksien puolella ja oli aiheuttanut heille ongelmia. Tämän onnettoman katoamisesta oli sovittu siellä synttäreillä, ja juhlat jatkuivat normaaliin tapaan. Heatheria kiinnosti tietää, että kuka se onneton oli, joka oli yrittänyt asettua hänen sukuaan vastaan.

Joskus aikoinaan oli ollut puhetta myös IRA:n toiminnasta, lähinnä heille oli kai aikoinaan annettu rahallista apua. Heather olisi halunnut tietää enemmän sukunsa toiminnasta, mutta uskoi saavansa tietää enemmän vasta sitten kun oli vanhempi. Hänen pitäisi hankkia arvostettu asema, jotta voisi toimia sukunsa hyväksi. Arvostetun aseman sai hyvällä aviomiehellä ja hyvällä etenemisellä vallan kahvassa. Tämä oli asia, minkä Heather oli vasta muutaman vuoden aikana ymmärtänyt. Paremmin hän oli sisäistänyt asian siinä vaiheessa, kun oli jutellut Nicolasin kanssa. Nicillä oli aivan erilainen käsitys elämästä, eikä Heather ollut avannut edes kaikkea. Nic oli sitä paitsi puoliverinen ja häntä ei olisi koskaan katsottu sopivana sulhasehdokkaana.

Heather käänsi sängyllä kylkeä ja jäi ajatteleen asiaa. Mitä jos hän olisikin jatkanut Nicolasin kanssa? Kaikesta huolimatta. Nicolasin biologinen isä oli aurori, isäpuoli entinen aurori ja Heatherin oma suku täynnä henkilöitä, jotka Remy Cartier vangitsisi erittäin mielellään. Varsin hilpeät häät olisivat tulleet, tai ihan mitkä tahansa sukujuhlat. Aina olisi voinut vain karata maailman ääriin… mutta ei Heather sitä halunnut. Hyvä ja pitkä suhde tarvitsisi muutakin kuin vain rakkautta, hän ei olisi niin typerä, että jättäisi kaikkea yhden kortin varaan.

Ehkä tilanne selviytyisi Ugandassa, ehkä ei. Heather toivoi todella, että vuosi muualla selkeyttäisi hänen ajatuksiaan. Hän ei tiennyt vieläkään varmasti mitä haluaisi tehdä tulevaisuudessa, mutta vaihtovuodesta Heather aikoi ottaa kaiken irti. Kukaan ei tuntisi häntä, kukaan ei olisi jauhamassa ensimmäiseksi paskaa ja kukaan ei todennäköisesti myrkyttäisi häntä ensimmäisenä. Se oli… helpottava ajatus.

Hän kierähti takaisin selälleen sängyllä ja katsoi kattoa. Vuosi sitten, Heather ei olisi uskonut, että tilanne oli tämä. Vuosi sitten hän oli vain sokeasti ihastunut Nicolas Cartieriin näkemättä asiaa laajemmassa näkökulmassa. Nyt hän näki, ja nyt oli aika keskittyä elämään tulevaisuutta varten.

[Heather O'Hara]

Kesä 2020, Galway, Irlanti

Nuorempi polvi

Kesäpäivä oli parhaimmillaan Irlannissa, Galwayn lähellä olevassa pienessä maaseutukylässä. Naurui kuului ison kartanon pihalta jo pitkälle, kun ilmassa lensi kahdeksan nuorta. Kaato vaihtoi omistajaa ja yks ryhmy viiletti punapäisen nuoren naisen ohi. ”Lorcan et voi hautoa sitä kaatoa koko ajan!” Punapäinen nainen huusi tälle Lorcaniksi nimetylle pojalle, saaden aikaan toisessa vain leveän virnistyksen. ”Sori May!” Poika huikkasi, heittäen kaadon maalisalosta läpi. Maalisalolla ollut Lorcanin nuorempi versio mulkaisi veljeään.

Nuorempien pelaajien iloinen kiljuminen täytti kentän. ”Me voitetaan!” Kaksi kymmenvuotiasta pellavapäätä kiljui iloisena, kun olivat päässeet pelaan serkkujensa kanssa huispausta pitkästä aikaa. ”Mä ehdin saada kyllä siepin, ennen Annieta” Heather, samanlainen pellavapää kuin kaksi kymmenvuotiasta mutta vanhempi, totesi ja tarkkaili ympärilleen. Sieppiä ei ollut vielä näkynyt.

O’Harojen nuorempi sukupolvi vietti usein kesäpäiviä yhdessä. Heather, Corey ja Lavender matkustivat mielellään Ranskasta Galwayhin sukunsa kartanolle, joka oli Mayn, Lorcanin ja Benjaminin koti. Galwayn kartanolla asui myös heidän isovanhempansa, lääniä kartanolla tosissaan riitti. Mary ja Annie asuivat Limerickissä, mutta viettivät molemmat Galwayssa paljon aikaa. Serkuslauma oli äänekästä ja riehakasta, ja isovanhemmat olivat helpottuneita kun nykyään nuorimmaiset olivat jo kymmenen vuoden iässä. Todennäköisesti lapset eivät onnistuisi satuttamaan itseään sen pahemmin ja he katsoisivat kyllä toistensa perään.

William ja Fiona O’Hara seurasivat lapsenlapsiaan suojassa auringolta. Ikää heille oli jo karttunut kiitettävästi, vanha isäntä O’Hara oli kunnioitettavat 76-vuotta, ja Fiona 71-vuotta. Terveys ja järki juoksi molemmilla, ja he olivatkin usein paljon enemmän tietoisia tapahtuvista asioista, mitä olisi odottanut.

He olivat onnellisia kasvavasta suvustaan, ylpeitä lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Viisi tervettä lasta, joista kaksi kuolivat toisen velhosodan aikana. Elossa olevat lapset olivat solmineet suotuisat avioliitot. Vanessa, sisaruksista vanhin, oli tavannut George Morrisin velhosodan pyörteissä ja naimisiin he olivat menneet heti sodan päätyttyä. Molemmat Morrisin perheenjäsenistä olivat päätyneet Taikaministeriöön töihin, Vanessa Velhojen neuvoston hallintopalveluihin johtotehtäviin ja George toimi unhoituttajana. Lapset Mary ja Annie opiskelivat molemmat yliopistossa, Mary opiskeli kauppatieteitä aikomuksenaan päästä velhopankki Irvetaan töihin, Annie taas keskittyi taikaeläimiin.

Nuori William ja hänen perheensä tulisi perimään sukukartanon. William oli lapsista toinen ja oli isännöinyt kartanoa jo useamman vuoden. Vaimon Theresen hän oli tavannut opiskeluaikoina pelatessaan yliopiston huispausjoukkueessa. Huispaus oli vienyt Williamin mukanaan, ja mies työskentelikin Taikaurheiluosastolla. Therese työskenteli porttiavainvirastossa, johtaen virastoa vahvalla kädellä. Lapset olivat heilläkin jo vanhempia, Mayleen oli oikeudentajuinen, eikä kukaan ollut yllättynyt kun hän oli valinnut taikalain pääaineekseen yliopistossa. Lorcan, koko suvun ylistetty huispausmestari. Jahtaajan paikka Kenmarin Kanahaukoissa oli kaikille ylpeyden aihe, ja poika viihtyi luudalla kuin kala vedessä. Kolmantena oli Benjamin, joka nautti nuorimmaisen lapsen eduista ja oli saanut osakseen suvun hurmurigeenejä. Hänen tulevaisuutensa oli avoin, eikä poika siitä ottanut stressiä.

Vanha herra O’Hara ei ei myöntänyt sitä koskaan ääneen, mutta hänen lempilapsensa oli heidän nuorimmaisensa Connor. Lapsenlapsista Heather oli vienyt hänen sydämensä jo lapsena. Heatherissa tiivistyi koko O’Harojen olemus: periksiantamattomuus, leikkimielinen luonne ja ylpeys. Sitä hän harmittelikin, kun Connor oli mennyt rakastumaan ranskalaiseen Lydia Beumanoiriin, vaikka liitto olikin enemmän kuin suotuisa, mutta olisi halunnut Connorin asuvan perheensä kanssa Galwayssa. Lydia Beumanoir oli lumoava nainen, ja lapset olivatkin perinneet ulkonäkönsä enemmän häneltä, kuin isältään. Connor oli kuitenkin saanut hyvän elämän Lyonissa ja oli edennyt urallaan hyvää tahtia. Ranskan, Iso-Britannian ja Irlannin kauppasuhteet kulkivat pääasiassa Connorin käsissä. Lydia työskenteli vaarallisten taikaeläinten osastolla. Heatherin menestykseen vanha herra O’Hara uskoi vahvasti, sillä hän oli jo nuorena vetänyt nenästä niin serkkujaan kuin isovanhempiaankin. Kaksoset Corey ja Lavender olivat vielä nuoria, vasta kymmenvuotiaita. He kuitenkin vetivät aina yhtä köyttä, mutta varsinkin Lavender oli selkeästi enemmän ranskalainen kuin irlantilainen.

Kiljumista kuului taas taivaalta ja isovanhemmat joutuivat nostamaan katseensa taivaalle. Siellähän se oli, Heather oli napannut siepin Annieta ensin. Iloisesti hymyillen tuo totesi serkuilleen jotain, vielä ennen William olisi voinut kuulla heidät, mutta nyt iän myötä kuulokin oli vähän heikentynyt. ”Tulkaa alas, ruoka on jo ihan pian!” Fiona huusi pelaajille yläilmoihin, tosiaan kello oli jo lähemmäs kolmea. Nälkähän tässä olikin. Lauma äänekkäästi keskustelevia nuoria laskeutui luudiltaan, kun he analysoivat peliä. Ensi kerralla toiset joukkueet. Lorcan on liian hyvä, ei ole tasapuolista. Heather ja Lorcan eivät saa olla samassa joukkueessa.

Hitaasti nousi vanhempi väki terassiltaan, kun nuoriso jo ryntäsi sisään. Nuorilla oli aina niin kiire. Molempia huvitti nuorten into ja energia, mutta olivathan nuo virkistävä näky. Nuoret oli saatu pidettyä pitkälle salassa perheen muista bisneksistä, tietoa jaettiin vähän harkitusti. Vanhimmat lapsista tiesi jo, ja William oli usein miettinyt, pitäisikö Heatherille jo kertoa. Tytöllä oli pelisilmää ja älykkyyttä, mutta hän oli silti kovin nuori. Ehkä ei vielä, vuoden päästä mahdollisesti. Mutta, nyt hänen vatsansa vaati ruokaa. Ja jos halusi saada sitä, oli parempi mennä mahdollisimman pian sisälle. Kohta voisi vain huomata sen, että jää ilman.

[Heather O'Hara]

Paluu kotiin 8.12.2021

Heather ei keksinyt maatessaan sängyllään kuin liudan kirosanoja. Vielä eilen hän oli onnellisesti Ugandassa, Uagadoussa ja tänä aamuna hän palasi kuin aamuposti pöllön mukana Ranskaan. Koko tilanne oli vain absurdi, Heather oli suunnitellut olevansa joulun Uagadoussa, sekä koko kevään. Mutta ei, joku koulun oppilaista oli sairastanut koronavirukseen, vielä siihen uuteen muunnokseen. Joten, tässä sitä sitten oltiin. Karanteenissa vieläpä, sillä Ranskan taikaministeriö oli enemmän tai vähemmän vainoharhainen koronan suhteen.

Paluuta Ugandaan ei olisi. Ei kannattaisi ottaa riskejä. Heather viskasi ärtyneenä tyynyn lattialle ja puuskahti. Kerrankin hän oli ollut onnellinen. Uagadoussa hän ei ollut pilannut mainettaan, tai kukaan ei ollut pilaamassa sitä hänen puolestaan. Ei ollut Ronjan tapaisia uikuttajia tai myrkyttäjiä. Tunnit olivat mielenkiintoisia, Heather huomasi oppivansa paljon paremmin käytännön taikuutta siellä, kuin Chateaussa koskaan.

Hän ei ollut ehtinyt sanoa edes kunnon hyvästejä. Viranomaiset olivat hakeneet hänet nopeasti, Heather oli ehtinyt vain sivukorvalla kuulla, että joku pari vuotta nuorempi oli saanut sen jonkun omikron-viruksen. Onneksi hänelle oli jätettyä aikaa pakata, ja pakkaamisen ohessa Heather oli kirjoittanut kirjeen. Pitkän sellaisen, joka oli varmasti täynnä kirjotusvirheitä. Hän toivoi, että Tareq saisi selvää ja välittäisi viestin Zahralle.

Heather puri huultaan. Hän olisi halunnut nähdä Tareqin vielä, mutta se oli kuulemma liian riskialtista. Olisi halunnut hyvästellä kunnolla. Kaukosuhteet eivät toimineet, ei ainakaan tällä etäisyydellä ja varsinkaan kun molemmat olisivat sisäoppilaitoksessa. Sitä paitsi, Heather ei ollut varma mikä heidän tilanteensa oli ollut. Ja nyt kaikki oli loppu.

Heather piti Tareqista. Eri tavalla mitä oli pitänyt Nicolasista. Luolia nyt ei kannattanut edes mainita, Luol oli ystävä, tai mentori tai jotain. Tareq… Heather ei voinut estää pienen hymyn tulemista huulille. Hänen kanssaan Heather tunsi olevansa tasavertainen, Tareq ei tuntunut pelkäävän häntä. Nic oli ollut aikoinaan todella sympaattinen, mutta hän olisi luultavammin hypännyt sillalta, jos Heather olisi pyytänyt. Tareq ei.

Tareq olisi sopeutunut perheeseenkin todella hyvin. Puhdasverinen, taikaministerin poika… Hyväkäytöksinen ja kaikinpuolin mukava.

Paluu Chateauhun olisi tammikuun alussa. Kaksi viikkoa karanteenia kotona, sen jälkeen ehtisi juuri ja juuri jouluksi Irlantiin. Heather ei halunnut palata. Vaikka Ronja ei ollutkaan enää koululla, niin ikävä kyllä viime vuoden tapahtumat vainosivat Heatheria edelleen. Hän tosin toivoi, että suurin osa olisi unohtaneet kaiken, mutta moneen oli Ronja ehtinyt vielä vaikuttaa. Luol taas… no Heather ei tiennyt mitkä välit heillä oli nykyään. Ophelia tosin suhtautuisi Luoliin mustasukkaisesti, joten se luultavammin vaikuttaisi siihen, että Luolista tuskin saisi seuraa. Ophelia itse taas oli vähän tyhjäpää, mutta Heather oli sen verran fiksu ettei sanonut sitä ääneen.

Heather nousi istumaan. Hänellä oli kaksi viikkoa aikaa märehtiä, joulun hän voisi viettää iloisesti, ja sen jälkeen kärsiä kevään Chateaussa. Hänellä oli aikalailla kuukausi aikaa itkeä silmänsä päästään, ja olla keväällä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä hän selviäisi.