Where the lonely ones roam

[Shanietta Kei]

Jos olinkin odottanut jotain tietynlaista reaktiota suusta päästämäni väärän sanamuodon takia, odotukseni ei toteutunut. Katsellessani, miten tyypin katse alkoi kiertää ympärilläni ja miten hän alkoi liikuskella, ikäänkuin tutkien ympäristöä, aloin pohtimaan, miten muuten sanomani saattoi tulkita. Seisoin edelleen paikallani, pidin katseeni tyypissä ja mietin. Minusta hän vaikutti paljon hermostuneemmalta kuin vielä hetki sitten. Sen huomasi eleistä. Minulle tuli tosi outo olo. Tyyppi käyttäytyi oudosti. Tosi oudosti.

Hätkähdin, kun tyyppi avasi suunsa: ”Sitä mä vain tässä mietin, että sä et varmaan aio kertoa kellekään, että olin täällä? En tahdo joutua taas jälki-istuntoon.” Hän naurahti, mutta se kuulosti tekaistulta. Taas? Miten niin taas? En ehtinyt vastata mitään, kun tuo jatkoi: ”Mä tulin tänne vain siksi, että kaverit löi vetoa, etten muka uskaltaisi käydä metsässä yöllä yksin.”

Kurtistin kulmiani, sillä minusta tyyppi oli ollut alusta alkaen aivan liian varman oloinen ollakseen paikalla vain kavereiden yllyttämänä. Ja hänen käytöksensä... erityisesti se soti kaikkea vastaan. Vastasin tyypin vähän aiemmin esittämään kysymykseen aika hiljaisella ja hieman jännittyneellä äänellä, joka oli minulle ominaisempi kuin se, miten olin aiemmin puhunut: ”En mä kerro, muutenhan mäkin joutuisin.” Samalla seurasin tarkkaavaisena, miten tyyppi poimi maasta oksan, käveli ympäriinsä ja huitoi sillä ilmaa. Kun hän meni taakseni, käännyin paikallani pitääkseni hänet koko ajan näkökentässäni, koska ei edelleenkään houkutellut päästää häntä selkäni taakse. Minusta tilanne, ja erityisesti tyypin käytös, oli muuttunut todella kummalliseksi. Aloin mielessäni kallistua sen päätelmän puoleen, että tuo valehteli. Kurtistelin nyt kulmiani vähän väliä, kun jokin uusi, varmastikin yhä kaukaa haetumpi idea tuli taas mieleen ja poistui saman tien. En saanut ajatuksistani kunnolla kiinni.

Tyyppi avasi jälleen suunsa, mutta tällä kertaa mutisi sen verran epäselvemmin, että sain selvää ainoastaan sanasta ”todiste”. Hän oli lopettanut oksalla huitomisen ja sen sijaan näytti nyt tutkivan sitä. Oikeastaan minun teki mieli vain kääntyä mitään sanomatta ja suunnata ripeästi takaisin koululle, Serdaiglen tuvan tiloihin ja kutosluokkalaisten tyttöjen makuusaliin nukkumaan. Tosin en kyllä uskonut, että saisin enää unta, en tämän jälkeen. Eli olisin todennäköisesti todella väsynyt huomisen – tai periaatteessa tämän päivän – oppitunneilla. Hienoa.

Samalla ilmeeni oli sulkeutunut, katsoin edelleen tyypin suuntaan mutta katse ei ollut tarkentunut mihinkään. Olin uponnut sekaviin ajatuksiini, epäilykseen ja itseeni kohdistuvaan turhautumiseen. Pelko ja varautuneisuus eivät sillä hetkellä näkyneet kasvoiltani – ainoastaan yhä enemmän tai vähemmän jännittyneestä kehostani saattoi tulkita jotain siihen viittaavaa - , kulmani olivat kurtussa ja ilme muilta osin vakava.

[Rain Savage]

Rain vain nyökkäsi pikaisesti, kun tyttö sanoi ettei kertoisi hänestä koska joutuisi silloin itsekin jälki-istuntoon. Joo niin, aivan. Siis mikäli tuo nyt oli ihan tavallinen oppilas tavallisilla asioilla. Rain oli näkevinään toisen kurtistelevan kulmiaan. Mitäköhän tuo oikein ajatteli, epäili häntä?

Huitomiskierroksensa päätteeksi Rain seisahtui tutkailemaan tytön reaktiota. Tuo näytti varsin vakavalta mutta samalla siltä kuin olisi ollut aivan omissa maailmoissaan. Mitäköhän siitäkin pitäisi päätellä, että tyttö oli sittenkin hämäytetty? No eipä kai nyt sentään. Jokatapauksessa Rain ei tuntunut voivan vastustaa kiusausta heilutella sitä oksaansa vielä vähän toisen kasvojen edessä. Havahtuisi nyt siitä jo, jos oli ihan tolkuissaan. Tuo oli hermostuttavan harvasanainen.

”Hei kuules”, pidempi tyttö aloitti ja heitti vihdoin oksan pois selkänsä taakse.
”Mitä sä oikeastaan tulit tekemään tänne?” Jos tämä ehkä mahdollinen peiteroolissa olija epäili Rainia jostakin, niin kai tuo sitten itse keksisi jonkun paremman valheen, hmm? Vai kertoisiko totuuden, mikä se sitten olisikaan. Rain tunsi yhä tilanteen jännittyneisyyden, mutta ei se itseasiassa niin huonolta tuntunut. Mitä sitten jos tässä olisikin jokin vastustaja hänen jäljillään? Ei se vielä tarkoittanut, että tuo pärjäisi hänelle, eikä mitään apuvoimiakaan vaikuttanut olevan paikalla. Tästähän voisi tulla hauskaakin. Rain asettui nojaamaan toisella kädellä viereiseen puuhun ja nosti jalkansa sen juuren päälle hieman rehvakkain elein. Eihän hän tietenkään yhtään huolestunut ollutkaan vaan aivan valmiina kaikkeen kuten aina.

[Shanietta Kei]

Säpsähdin rajusti, kun tyyppi heilautti oksaansa minua kohti. Astuin nopeasti kaksi askelta taaksepäin ja katseeni oli jälleen suuntautunut tiukasti tyyppiin. Kulmani kurtistuivat vielä hetkeksi, kun sätin itseäni keskittymisen herpaantumisesta, mutta sitten kasvoni ottivat jälleen sen valppaan pelokkaan ilmeen, joka kasvoillani kai yleensä ihmisten seurassa oli. Vieläkin. Pelkäsin, että tyyppi jatkaisi oksalla huitomista, mutta ei vaikuttanut siltä. Ja jos jatkaisi, häipyisin ripeästi takaisin koululle. Mieluiten niin, ettei tarvitsisi kääntää selkää. Mikä tosin olisi kai mahdottomuus. Pidätin turhautuneen huokauksen.

”Hei kuules”, tyyppi avasi vaihteeksi suunsa. Samalla hän heitti oksan pois, mikä oli minulle pieni helpotus. ”Mitä sä oikeastaan tulit tekemään tänne?” Voi ei. Se kysymys, jota olin pelännyt. Samalla, kun yritin saada aivoni muodostamaan jonkin järkeenkäyvän valheen, seurasin katseellani, kun tyyppi siirtyi hieman, nojaamaan puuhun. Hän vaikutti varmalta. Tunsin itseni vahvasti altavastaajaksi. Inhosin koko tilannetta, edelleen ja yhä vain enemmän.

Mietin, jättäisinkö vain vastaamatta. Se kuitenkin kasvattaisi jännitystä entisestään, sellaisella hyvin epämiellyttävällä tavalla. Mietin, sanoisinko olleeni metsässä jo ennen häntä. En kuitenkaan keksinyt mitään järkevää tekosyytä metsässä hengailulle, ja syyn tuo varmasti haluaisi kuulla. Kertoisinko sitten totuuden? Miten? Vasen käteni puristui nyrkkiin ahdistuksen takia, oikean käden ote taikasauvastani kiristyi. Tuntui, että olin ansassa. Omaa syytäni, tietysti.

Päädyin totuuteen. Vähän säälittävää ehkä, mutta halusin vaan päästä mahdollisimman nopeasti tilanteesta pois, ja yhden valheen seurauksena joutuisi luultavasti kehittelemään yhä vain lisää valheita. Se oli uhka, saattaisin jossain vaiheessa kompastua omiin valheisiini. Katsoin tyyppiä yhä vain valppaammin, kun aloin selittää, jälleen hieman minulle ominaista puheennopeutta ripeämmin edeten, hermostuksen takia: ”Mä... mä olin ulko-ovien luona kun tulit ulos. En... oo yleensä nähnyt muita kun oon ollut yöllä ulkona. Joten mä seurasin sua, koska mua... kiinnosti. Mut ei ollu tarkotus tehä mitään muuta.” Vain aavistuksen pituinen tauko, sitten lyhyt lisäys: ”Mä voin häipyä nyt.” Teki mieli heilauttaa jälleen päätäni tulosuuntaan, mutta odotin vain paikoillani, katse tyyppiin liimautuneena, hänen reaktiotaan. Mielessäni pohdin, milloin viimeksi olenkaan pitänyt puheessani taukoja aivan väärissä kohdissa. Luulin jo päässeeni siitä eroon, oppineeni puhumaan järkevämmin.

Kaiken muun ohella olisin tietysti halunnut esittää hänen minulta kysymänsä kysymyksen hänelle itselleen, mutta minulla oli vahvana tunne, etten kuitenkaan saisi vastausta. Tai jos saisin, en uskonut, että saisin totuuden. Mutta tiedostin kuitenkin vahvasti, että asemani keskustelussa oli sen oloinen, ettei siinä kannattanut esittää kysymyksiä.

[Rain Savage]

Rainin mielestä tyttö vaikutti pelokkaalta, ja se sai hänet yhä vain epäilemään sitä, että ehkä tämä tiesi jotain. Eihän hän ihan vain tällaisena, yhtenä tyttönä Serpentardista, kovin pelottava voinut olla? Rain itse ei tiedostanut käyttäytyneensä oudosti tai jopa uhkaavasti, vaikka tämän ajatusten kirjoon oli kuulunut jos jonkinlaista mietettä. Oma tietyllä tapaa dominoiva asennekin oli Rainille ihan vain tavallinen ja tyypillinen, ei mitään minkä hän olisi olettanut vaikuttavan toisiin sen kummemmin. Ei hän olisi voinut sanoa juuri ymmärtävänsä itseään arempia tai herkempiä ihmisiä, jos nyt oli mikään sosiaalisesti tarkkavaistoinen muutenkaan. Ihmisten kanssa pärjäsi kun oli riittävän itsevarma. Ei siihen juuri muuta tarvittu, tai näin Rain luuli.

Se mitä tyttö vastasi kysymykseen, ei tosin ollut mitään itsevarmuutta kohottavaa informaatiota. Eikä Rain ollut sitä uskoakaan, sen näki tämän ilmeen muuttumisesta epäilevän hämmästyneeksi. Hyvä kun ei sentään leuka loksahtanut auki.
”Mutta eihän tuo ole mahdollista!” Rain tokaisi oitis, kun toinen oli lopettanut.
”Miten sä muka olisit voinut onnistua seuraamaan mua koko matkan ovelta tänne ilman, että mä huomaisin yhtään mitään?” hän tuumasi epäuskoisena. Toki Rain ei ollut yhtään varonut tai varmistanut selustaansa metsään tullessaan, mutta kyllä oman aurorikokemuksensa huomioiden hän olisi huomannut sittenkin. Paitsi että... juurihan tuo sama tyttö oli hetki sitten ollut Rainin selän takana ilman, että tämä oli kuullut tuon lähestymistä tai aavistanut mitään ennen kuin oli nähnyt.
”Niin vai olisitko sittenkin”, hän pohti ääneen ja katseli tyttöä tällä kertaa suorastaan päästä varpaisiin yrittäen käsittää, millainen henkilö olikaan kyseessä. Voisiko tuo kuitenkin olla ihan vain tavallinen hiljainen oppilas, joka oli ollut vähän utelias, ja osasi liikkua hyvin huomaamatta? Siinä tapauksessa tämähän olisi, siis kaikki mitä Rain oli epäillyt... tämähän olisi noloa.

Hetken aikaa vaikutti siltä, että Rain oli mennyt sanattomaksi. Hän vain tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. Sillä häneltä oli kyllä ote aika pahasti livennyt, jos tämä oli mennyt tällaiseksi. Rainko oli tosiaan tullut vainoharhaiseksi ja silti samaan aikaan helpoksi jymäyttää? Ei hemmetti nyt! Rain irvisti itsekseen ja käänsi katseensa takaisin tuohon neiti lymyilijään. Hän yskäisi.
”No sehän on... selvä sillä sitten.” Niinpä, mitä muutakaan tässä sanoisi. Nolo reissu mutta tulipahan tehtyä, tai jotain sinnepäin.

[Shanietta Kei]

Helpotuksekseni tyyppi ei ainakaan välittömästi suuttunut ja kironnut minua. Itse olisin ainakin inhonnut, jos joku olisi seurannut minua – vaikken näin epävarmana olisikaan reagoinut siihen todennäköisesti mitenkään kovin radikaalisti, ehkä enintään eksyttämällä, juoksemalla karkuun tai jotain. ”Mutta eihän tuo ole mahdollista!” tyyppi sen sijaan tokaisi heti, kun olin lopettanut. Hätkähdin tahtomattani, mutta niin vähän, ettei sitä ehkä huomannut. ”Miten sä muka olisit voinut onnistua seuraamaan mua koko matkan ovelta tänne ilman, että mä huomaisin yhtään mitään?”

No niinpä niin, ajattelin sarkastisesti. Minusta tyyppi ei kyllä ollut erityisemmin katsonut ympärilleen tai mitään, niin että miten se, että olin onnistunut seuraamaan, ei muka ollut mahdollista? Ja sitten oli tietysti se, että olin jo aika pienenä oppinut kulkemaan huomaamattomasti ja mahdollisimman hiljaa tilanteissa, jotka sitä vaativat. Mutta sitä tämä tyyppi ei tiennyt, ei voinut tietää.

”Niin vai olisitko sittenkin”, tyyppi totesi sitten kyseenalaistaen itsekin itsensä. Niinpä. Hän tuntui tutkivan minua tarkemmin kuin aiemmin, kuin arvioiden. Tosin niin hämärässä en voinut olla varma. Pian hänen katseensa kuitenkin siirtyi jonnekin muualle ja jäi sinne pitkäksi aikaa, oudon pitkäksi. Odotin, katse hänessä. Ei tehnyt mieli sanoa mitään; mitä olisin muka edes sanonut? Keskusteleminen ei todellakaan ollut vahvuuksiani.

Lopulta tyypin katse kääntyi takaisin minuun ja tuo yskäisi. Tällä kertaa en edes hätkähtänyt. ”No sehän on... selvä sillä sitten.” Tulkitsin sen luvaksi häipyä. Vastustin vaistojani, jotka edelleen huusivat, ettei selän kääntäminen ole järkevää, irrotin katseeni tyypistä ja käännyin astelemaan takaisin tulosuuntaan. Painukaa hiiteen, mä olen ihan turvassa. Etenin aika ripeästi mutta tapani mukaan hiljaa ja tarkkaavaisena, kaikki aistit valppaina. Katse kävi välillä molemmilla sivuilla, ei näkynyt juuri muuta kuin pimeyttä ja epämääräisiä, liikkumattomia, vielä mustempia hahmoja puista ja vastaavista. Käteni puristuivat hetkeksi nyrkkiin – oikea edelleen taikasauvan ympärille. Ei sille vain voinut mitään, sille vaistolle. Mutta ehkä vielä joskus voisi. Ehkä joskus se olisi viimein hiljaa.

[Rain Savage]

Rain odotti tytön sanovan vielä jotain, kuten kysyvän uudestaan poistumislupaa tai kenties lausuvan jotakin hyvästien tapaista. Mutta sen sijaan tuo vain kääntyi ja teki lähtöä. Rain kohotti kulmiaan tytön selälle. Tuohan oli sittenkin aika uhkarohkea tapaus vai? Ei sillä että Rain olisi mistään kohteliaisuussäännöistä suuremmin perustanut, mutta hän oli tottunut aiemmin huomattavasti suurempaan kunnioitukseen, viime vuonna jopa ajoittaiseen nöyristelyyn edessään. No ainakaan tyttö ei siis ollut tiennyt hänestä mitään, se nyt taisi olla selvää, mutta kyllä tämä nyt silti vähän harmitti. Tämä kaikki. Rain huokaisi turhautuneesti itsekseen, ja pohti hetken lähtisikö vuorostaan seuraamaan hiiviskellen toista ja testaamaan, kuinka se onnistuisi niinpäin. Ajatus kuitenkin tuntui melko lapselliselta, ja olisi vain kaksin verroin nolompaa, jos tyttö huomaisikin hänet heti. Tuo oli niin valppaan oloinen että vilkuilisi varmaan taakseen muutaman metrin välein vaikkei mitään kuulisikaan. Ei, Rain ei aikonut alentua siihen, joten hän jäi vain käyskentelemään ympyrää metsässä ja miettimään.

Tuo tyttö oli itseasiassa aika kiintoisa, hieman ärsyttävä ehkä mutta erikoinen. Erilaisilla ihmisillä oli erilaisia vahvuuksia kuin muilla. Hienotunteisuus ja sellainen ei Rainilta ehkä luonnistunut, mutta oli hänellä silti omanlaisiaan sosiaalisia kykyjä. Yksi niistä oli eräänlainen huomiokyky tai jopa johtajan vaisto, jonka avulla hänen oli suhteellisen helppo havaita muiden ihmisten piirteitä, vahvuuksia ja heikkouksia. Tuossa äskeisessä tuttavuudessa oli selvästi omanlaistaan potentiaalia. Viime vuonna tähän aikaan hän olisi luultavasti päättänyt koettaa houkutella tyttöä pimeän puolelle. Nyt Rainilla ei kuitenkaan ollut olemassa mitään suunnitelmaa tai ideaa, millä hän olisi tytöstä hyötynyt tai mihin tuota valmentanut. Pää löi ihan tyhjää sillä saralla. Suhteellisen masentavaa kyllä, sitä se oli kun päämäärä puuttui. Rain arveli, että hän muistaisi tytön kuitenkin. Ei luontaisiin hiiviskelijöihin sentään ihan joka päivä törmännyt.

// Ellei sulla ollut vielä jotain käännettä mielessä, niin tämä voisi olla viimeinen viestini. Kiitokset mielenkiintoisesta pelistä! (: //

[Shanietta Kei]

Kun pääsin ulos metsästä, pysähdyin hetkeksi, vilkaisin vielä kerran taakseni ja rentouduin sitten hieman. Rypistin kuitenkin kulmiani, kun aloin pohtimaan, mitä ihmettä se tyyppi oli jäänyt metsään tekemään. Eikö hän aikonut nukkua tänä yönä ollenkaan? En ollut varma, saisinko vieläkään unta, mutta oli pakko yrittää. Väsytti kyllä hieman, ja haukottelin. Sitten vedin hupun päähäni ja lähdin harppomaan ripeästi pihamaan poikki, kohti linnaa. Missään ei näkynyt ketään.

Livahdettuani ulko-ovista aulaan jäin hetkeksi siihen ovien viereen, laskin hupun alas ja suuntasin sitten kohti Serdaiglen tuvan tiloja. Kuljin käytävillä ripeästi, valppaana ja aivan seinän vieressä. Minua väsytti yhä enemmän ja pidätin jälleen haukotuksen – tyypin tapaamisen aiheuttaman jännityksen purkautuminen selvästi aiheutti tämän, sen että yhtäkkiä väsytti, vaikka vielä hetki sitten tuntui, että olin ihan pirteä.

Selvisin tuvan tiloihin törmäämättä keneenkään. Ei kai se toisaalta ihme ollut: kuka nyt liikkuisi keskellä arkiyötä linnassa? Paitsi ehkä joku muu minun ja sen tyypin kaltainen, henkilö jolla oli vaikeuksia nukkua tai jotain vastaavaa. Mutta arvelin, että oli hyvin epätodennäköistä törmätä samalla kertaa kahteen oppilaaseen, kun normaalisti vastaan ei tullut yhtäkään. Enkä uskonut, että henkilökuntakaan hirveästi käytävillä yöllä vaeltelisi.

Pujahdin varastotilaan, lausuin ”Valois” ja löysin yöpukumyttyni sieltä, minne sen olin jättänytkin. Kuinkas muutenkaan. Vaikka koskaan ei voinut olla varma. Vaihdoin vaatteet nopeasti ja häivyin sitten varastotilasta. Oleskelutilaan astuin varovasti, siltä varalta että joku olisikin siellä. Jonkun kissa oli, ja se katsoi minua pyörein silmin – vastasin räpäyttämällä hitaasti silmiäni ystävällisyyden merkkinä. Sitten jatkoin matkaani kohti makuusalia. Avasin sen oven niin hiljaa ja hitaasti kuin mahdollista ja sen suljettuani jäin hetkeksi paikalleni, odottamaan että silmäni tottuisivat pimeyteen.

Laitettuani mustat vaatteeni, kenkäni ja taikasauvani tutuille paikoilleen pujahdin sänkyyni ja varmistin, että verhot olivat varmasti kiinni. Istuin sängyllä hetken, kuulostelin. Pelkästään nukkuvien rauhallista hengitystä, en kai ollut häirinnyt ketään. Pujahdin peiton alle, makasin selällään ja tuijotin kattoon. Sen tyypin tapaaminen häiritsi minua edelleen, tapahtumat pyörivät päässäni. Hymyilin pimeydessä sarkastisesti omalle tyhmyydelleni. Koko tapaaminen oli ollut täysin minun syytäni. En vain oikein voinut uteliaisuudelleni mitään, en ainakaan aina.

Olin onneksi sen verran väsynyt, että sain kohtuunopeasti unta jaksamatta enää ajatella. Toivoin, etteivät nämä yöharhailut enää toistuisi vaan saisin nukuttua. Oikeastihan kaikki oli taas ihan hyvin.

// Kiitos pelistä! ^^ Oli kyllä tosi jees, oot taitava kirjoittaja. Honestly mä vaan nauroin itekseni aina ku luin sun vastauksia :D Varmaan lähinnä Shanietalle, sen itseaiheutetulle ahdingolle. Jos haluut ni voitais joskus pelata joku toinenkin peli näiden välillä! //

[Rain Savage]

// Kiitti, kirjoitat itsekin hyvin. (: Ja saa Rainillekin nauraa, se on välillä tosi pösilö. xD Pelataan toki joskus uudestaankin! //

[Mila Molina]

Shanietta Kei, Serdaigle: 26 + 5 = 31p
Rain Savage, Serpentard: 20 + 5 = 25p

Kiitos pelistä!