// Peliin voi osallistua yhdellä tai useammalla peliviestillä ja peliaikaa on 31.5.2013 saakka. Jokainen alkajaispitoihin osallistunut oppilas ansaitsee tupapisteitä ja henkilökunnan jäsenet taas saattavat peliin osallistumalla myöhemmin saada aktiivisuuspalkinnon. //

Elokuun ensimmäinen päivä oli ollut varsin helteinen lähes koko Ranskassa. Myös pienessä Allos-nimisessä kunnassa, jossa sijaitsi suuri valkoseinäinen linna, jonka paikallinen taikova väestö tunsi nimellä Château. Château ei suinkaan ollut ihan mikä tahansa linna, vaan koulu, jossa opetetaan taikuuden eri haaroja, kuten loitsuja, taikaliemien valmistusta ja luudalla lentämistä. Tänään oli se päivä, jolloin koulun väki palaisi linnaan pitkältä kesälomaltaan aloittaakseen jälleen uuden lukuvuoden Châteaussa. Joillekin tämä lukuvuosi olisi ensimmäinen, joillekin ehkä viimeinen, joillekin taas jotain siltä väliltä.

Kello oli varttia vaille kymmenen illalla. Taivas oli peittymässä mustelmanväristen pilvien taakse ja etäinen jyrinä enteili ukkosta. Châteaun pihamaille ilmestyi vaimean poksahduksen saattelemana noita. Noidalla oli yllään sininen mekko ja harteilleen hän oli heittänyt ohuen tumman viitan. Noita oli nimeltään Sophie Everett ja hän oli aloittamassa kolmatta lukuvuottaan Châteaun rehtorina. ”Toivottavasti oppilaat ehtivät koululle ennen kuin alkaa sataa”, Sophie pohti astellessaan pihamaan poikki. Hän nousi vaaleat marmoriportaat, työnsi auki linnan pääovet ja astui koulun valoisaan aulaan sulkien ovet perässään. Sitten hän siirtyi suurten saliin.

Suurten sali oli aivan yhtä uskomattoman taianomainen kuin aina ennenkin. Salin katto oli loihdittu näyttämään yötaivaalta tähtineen. Salia valaisivat tuhannet kynttilät jotka leijuivat ilmassa neljän pitkän pyödän päällä. Pöydät oli katettu kiiltävin kristalliastioin ja tupien tunnusväreissä olevin kukin. Salin päässä korokkeella oli vielä yksi pöytä, jonka ääressä istuivat jo kaikki – Sophieta ja Léaa lukuunottamatta – Châteaun opettajat ja muut henkilökunnan jäsenet. Sophie tervehti hymyillen kolleegoitaan käydessään itse istumaan pöydän keskellä olevalle paikalle. Oppilaiden tuloa odotellessaan Sophie osallistui kolleegoittensa keskusteluun menneestä kesälomasta. Itse hän oli tulevan lukuvuoden asioiden hoitamiselta ehdittyään viettänyt aikaa aviomiehensä kanssa sekä täällä Ranskassa että Espanjassa.

Pian Suurten salin ovien tuolta puolen alkoi kuulua puheensorinaa. Châteaun vanhimmat oppilaat olivat siis saapuneet. Sophie heilautti taikasauvaansa ovia kohti, jolloin ne aukesivat. Puheensorina voimistui ja oppilaat alkoivat tasaisena virtana hakeutua omiin pöytiinsä. Kun viimeinenkin oppilas oli sisällä, Sophie heilautti taas sauvaansa ja sulki ovet. Sitten pitiodottaa, että ekaluokkalaiset saapuisivat Léan johdattamina aulaan ja että kello tulisi tasan kymmenen. Ihan vain muodollisuuden vuoksi.

Kun tornin kello jossain kaukana salin yläpuolella alkoi kumista sen merkiksi, että kello oli viimein kymmenen, Sophie heilautti taikasauvaansa salin ovia kohti. Ne aukesivat ja joukko ekaluokkalaisia valui sisään siistissä parijonossa opintojenohjaaja Léa Rivettin johdattamana. Joukko pysähtyi salin etuosassa olevan korokkeen eteen. Sophie hymyili ja nousi seisomaan. ”Tervetuloa Château'hon!” Sophie sai sanottua. Silloin ulkona jyrähti voimakkaasti (mikä sai osan säpsähtämään ja jopa kiljahtamaan) ja rankkasade alkoi piiskata salin ikkunoita. ”On jälleen aika aloittaa uusi lukuvuosi. Ennen sitä kuitenkin lajittelemme ekaluokkalaiset koulumme tupiin, syömme maittavan illallisen ja nukumme yön yli”, Sophie kertoi ja heilautti taikasauvaansa. Korokkeelle ilmestyi pieni jakkara, jonka päällä oli mytty, joka pian suoristautui noidanhatun mittoihinsa. ”Tervetuloa, lajitteluhattu!” Sophie toivotti aploodein.

”Arvoisat Châteaulaiset!” lajitteluhattu aloitti. ”Edessämme on jälleen joukko nuoria noitia ja velhoja, joiden kohtaloita on pohdittu jo syntymästä asti. Jotkut heistä on luotu puurtamaan Serdaiglessa ja omistamaan aikaansa opiskelulle. Toiset taas viihtyvät parhaiten uskollisten ystävien ja yhteistyökykyisten Pouffsoufflelaisten seurassa. Osa on uskaliasta Gryffondoriin kuuluvaa kansaa, joka janoaa seikkailuja ja haasteita. Päättelykykyiset ja kylmäpäiset taas kuuluvat Serpentardiin. Nyt on aika löytää jokaiselle noidan- ja velhonalulle oma kotitupa! Aloitetaas...”

// Lajitteluhattu kutsuu oppilaat lajiteltavaksi sattumanvaraisessa järjestyksessä. Jokainen saa pelata lajittelun haluamallaan tavalla. Mikäli oppilasta jännittää tai hän ei muuten vaan uskalla siirtyä lajitteluhatun tuomion eteen, Léa auttaa ja opastaa mielellään. Kun sinut on lajiteltu, siirryt oman tupasi tupapöytään. //

//Tupajako:
Oliver Blanc - Pouffsouffle
Osanne Valleroy - Serdaigle
Céline Adonet - Serpentard //

Kun viimeinenkin oppilas oli lajiteltu ja kaikki olivat istuneet, lajitteluhattu ja jakkara katosivat korokkeelta. Sophie nousi jälleen seisomaan: ”Minusta on ilahduttavaa nähdä näin suuri joukko oppilaita aloittamassa uutta lukuvuotta. Toivon, että tästä lukuvuodesta tulee onnistunut niin heidän kuin muidenkin oppilaiden, sekä toki henkilökunnan, osalta”, Sophie sanoi ja katsahti jokaiseen neljään tupapöytään vuoron perään iloinen hymy kasvoillaan ja harmaanvihreät silmät tuikkien. ”Nyt on kuitenkin aika nauttia kotitonttujemme antimista. Bon appétit!” Sophie taputti käsiään kahdesti yhteen jolloin herkullinen juhlaillallinen ilmestyi pöytiin.

Kun kaikki olivat saaneet syödä tarpeekseen, ruoat ja astiat katosivat pöydistä. Sophie nousi jälleen seisomaan. ”Kiitos paljon kotitontuille herkullisesta illallisesta! Nyt, rakkaat oppilaat, saatte lukujärjestykset”, Sophie sanoi ja napsautti sormiaan, jolloin jokaisen oppilaan eteen ilmestyi lukujärjestys. Sophie antoi oppilaille hetken aikaa tutustua lukujärjestyksiinsä ennen kuin avasi jälleen suunsa. ”Ja nyt teidät saatetaan teidän tupiinne. Serpentardit seuraavat professori Coudertia, Gryffondorit saavat kulkea professori Molinan mukana, Serdaigleja johtaa Chris Dawson ja Pouffsoufflet tulevat minun mukaani. Hyvää yötä kaikille!”

Châteaun pikajuna pysähtyi Poudlardinen rautatieasemalle. Léa Rivett, Châteaun opintojenohjaaja ja oppilaskunnan vetäjä, hypähti pois junasta. Oli mukavaa hengittää raitista ulkoilmaa koko päivän kestäneen junamatkan jälkeen. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin varsin nopeasti mustelmanvärisiin pilviin taivaalla ja etäämmältä kuuluva vaimea jyrinä sai hänet kurtistamaan kulmiaan.

”Ekaluokkalaiset! Tulkaa tänne!” Léa huuteli paikallaan hypähdellen ja laskeskellen oppilaita jotka kerääntyivät hämmentyneen näköisinä hänen ympärilleen. ”Missä se koulu on?” joku ekaluokkalaisista kysyi. ”Muutaman kilometrin päässä täältä”, Léa vastasi. ”Me menemme linnaan pegasosten vetämin vaunuin tuota vuoristotietä pitkin. Mutta ensin menevät vanhemmat oppilaat”, hän täsmensi. ”Ovathan kaikki nyt tässä? Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, kymmenen, kaksitoista...” Léa tarkisti vielä kerran ja tuli lopulta siihen lopputulokseen, että kaikki olivat paikalla. Léa hymähti tyytyväisenä.

Pian pegasokset vaunuineen saapuivat Poudlardineen ja pysähtyivät oppilasjoukon eteen. Léa katseli niitä ihastuksissaan. ”Nämä tässä ovat Châteaun pegasokset. Eivätkö olekin kauniita? Pegasokset ovat alun perin kotoisin Kreikasta. Kreikkalaiset mytologiat pegasoksista ovat kuitenkin täyttä hölynpölyä”, Léa sanoi naurahtaen ja silitti lähimmän pegasoksen silkinpehmeää turpaa. ”Onko niillä nimiä?” joku ekaluokkalaisista kysyi. ”Hmm... on varmaan. Voitte kysyä professori Coudertilta. Hän varmaan tietää”, Léa sanoi ja jatkoi sitten: ”Professori Coudert opettaa teille taikaolentojen hoitoa. Ja hän on myös Serpentardin tuvanjohtaja. Hän on ehkä hieman pelottava, mutta jos käyttäydytte asiallisesti ja kunnioittavasti, ei hän teitä kiroa.”

Hetken päästä pegasokset palasivat Poudlardineen. ”No niin, nouskaahan kyytiin! Pian näette Châteaun”, Léa tunnelmoi ja nousi itse jonon etukärjessä olevaan vaunuun. Kun kaikki olivat nousseet kyytiin, pegasokset lähtivät liikkeelle. Vuoristoinen tie taittui tasaisesti ja nopeasti ja pian ekaluokkalaiset saivat luoda ensimmäisen silmäyksensä suureen valkoseinäiseen linnaan, joka tulisi olemaan heidän kotinsa ja opinahjonsa seuraavat kolme tai neljä vuotta.

Pegasokset pysähtyivät linnan eteen. Ukkospilvet olivat jääneet kakkoseksi siivekkäille hevosille, mutta uhmakkaasti jylisten ne kuitenkin lähestyivät. Léa hyppäsi pois vaunusta. ”Täällä sitä nyt ollaan. Älkää kuitenkaan liian pitkäksi aikaa jääkö ihastelemaan linnaa ulkoa päin. Sisällä on aivan yhtä upeaa. Sitä paitsi, lajittelu alkaa aivan kohta. Kipin kapin sisälle siitä!” Léa kehotti. Hän heilautti sauvallaan kohti linnan pääovia, jotka avautuivat elegantisti kutsuen sisään valoisaan aulaan.

Léa sulki linnan ovet perässään, pujotteli oppilaiden läpi suurten salin ovien eteen ja teki pienen näppärän piruetin pysähtyessään. ”Näiden ovien takana teitä odottavat rehtori, tulevat professorinne sekä vanhemmat oppilaat. Näiden ovien takana teidät tullaan lajittelemaan johonkin Châteaun neljästä tuvasta, jotka ovat Serdaigle, Gryffondor, Pouffsouffle ja Serpentard. Ja näiden ovien takana saatte nauttia maailman parhaimmasta asiasta – ruoasta!” Léa virnisti tyytyväisenä saadessaan vakavakasvoisten ekaluokkalaisten suupielet nykimään. ”Menkääpäs äkkiä parijonoon!” Léa kehotti. ”Ovet avataan kun kello on tasan kymmenen... eli... kolme, kaksi, yksi...”

Koulun tornin kello aloitti komean tervetuliaskumahtelun ja suurten salin ovet avautuivat. Léa katsahti ekaluokkalaisia, nyökkäsi ja lähti sitten johdattamaan heitä sisään saliin. Sali oli tyrmäävän upea loihdittuine kattoineen, kynttilän valossa säihkyvine astioineen ja muine koristuksineen. Ja sisko oli myös nättinä sinisessä mekossaan. Léa iski rehtorinnalle silmää. Tuo näytti hymähtävän. Léa pysäytti oppilasletkan salin päässä olevan korokkeen eteen.

”Tervetuloa Château'hon!” Sophie toivotti. Silloin ukkonen ilmoitti myöskin saapuneensa, jyrähtäen varsin kovaäänisesti ja saaden aikaan säikähtäneitä reaktioita. Sitten alkoi rankkasade. ”Onpa hyvä että ehdittiin linnaan ennen tuota”, Léa pohti. ”On jälleen aika aloittaa uusi lukuvuosi”, Sophie jatkoi puhettaan niin kuin mitään keskeytystä ei olisi ollutkaan. ”Ennen sitä kuitenkin lajittelemme ekaluokkalaiset koulumme tupiin, syömme maittavan illallisen ja nukumme yön yli”, Sophie kertoi. Sitten lajittelu alkoi. Ekaluokkalainen toisensa perään istui korokkeella olevalle puujakkaralle, laittoi lajitteluhatun päähänsä ja sai kuulla tupansa.

Lajittelun jälkeen oli aika syödä. Léa oli odottanut tätä jo hartaasti, sillä aamiaisen jälkeen hän ei ollut juuri muuta syönyt kuin satunnaisen eväsvoileivän ja oppilaiden tarjoamia makeisia. Hän keräsikin lautaselleen varsin suuren annoksen ruokaa, mikä sai isosiskon naurahtamaan ja professori Molinan vilkaisemaan häntä arvostelevasti. Léa ei kuitenkaan moisista välittänyt vaan söi vatsansa täyteen, jutustellen ympärillä olevien kolleegoittensa kanssa niitä näitä. Illallisen jälkeen oli vuorossa yöunet, joita Léa kyllä tarvitsi kerätäkseen voimia huomiseen, joka tulisi hänen osaltaan olemaan yhtä lailla varsin vilkas.

Oliver hypähti ulos pikajunasta Poudlardinen rautatieasemalle ja tarkasteli näkymää ihmisjoukon seasta. Poika kiinnitti huomionsa muutamaan oppilaaseen, jotka kuiskivat ja osoittelivat taivaalla oleviin tummiin pilviin. Ilma kun oli ollut paljon parempi lähtiessä. Kohta varmasti myrskyäisi.
Oliver havahtui ajatuksistaan, kun kuuli naisen äänen. ”Ekaluokkalaiset! Tulkaa tänne!” Hän kääntyi äänen suuntaan ja näki ruskeahiuksisen noidan. Poika katsoi parhaakseen noudattaa käskyä ja ryhtyi selvittämään tietä muiden ekaluokkalaisten luo. Oliver tunki itsensä läpi hieman vanhempien oppilaiden rykelmästä. Taisivat jutella kesän tapahtumista, tai ainakin poika päätteli niin. Lopulta hän saapui muiden ekaluokkalaisten luo ja jättäytyi taaemma. Kyllä hän tämän ruskeahiuksisen noidan näki ja kuuli. Eikö se ollut pääasia? Joku oppilaista kyseli koulun sijaintia ja automaattisesti Oliver tähyili ympärilleen, aivan kuin yrittäen etsiä sitä koulua, jonka kuuli olevan muutaman kilometrin päässä täältä. Lopulta vielä tarkastettiin, että kaikki olivat paikalla. Oli jo ainakin! Oliver halusi nähdä sen koulun, jossa opiskelisi monta seuraavaa vuotta.

Pian vaunuja vetävät pegasokset saapuivat. Oliver vilkaisi muihin päin, aivan kuin varmistaakseen, ettei nähnyt omiaan. Kyllä hän oli kuullut aikaisemmat puheet vaunuja vetävistä pegasoksista, mutta poika ei ollut uskonut sitä todeksi. Joku kysäisi, onko niillä nimiä. Oliver pudisti päätään. ”Eikö junarataa voisi vain rakentaa muutamaa kilometriä edemmäs, niin ei tarvitsisi käyttää eläinten apua… Kai taialla saadaan tehtyä mitä vain”, poika mutisi itsekseen. Puheeksi nousi taikaolentojen hoidon professori, joka saattaisi tarpeen tullen oppilaita kirota tai ainakin niin poika ymmärsi. Oliver käänsi katseensa pois pegasoksista. Ehkä olisi vain parasta astua mutinoitta vaunuun, ettei vain mitään epämääräistä kävisi.

”No niin, nouskaahan kyytiin! Pian näette Châteaun”, kuului neuvo. Oliver astui varovasti viimeiseen vaunuun ja samalla piti katseensa tiukasti pegasoksessa. Eivät eläimet olleet pitäneet hänestä koskaan, mutta ehkä se olisi pienempi harmi kuin kirotuksi tuleminen. Pian pegasokset lähtivät liikkeelle. Oliver piteli tiukasti kaiteesta kiinni. Ei hän eläimiä pelännyt, mutta pegasoksen ottaessa muutaman väärän askeleen, olisihan pieni mahdollisuus tippua alas vuoristotieltä. Lopulta odotus loppui ja poika näki edessään valkoseinäisen linnan. Kieltämättä, hänestä se näytti oikein mukavalta. Kun kärryt pysähtyivät linnan eteen ja Oliver kuuli, että lajittelu alkaisi kohta, oli hän iloinen päästessään pois kärryjen kyydistä. Poika hypähti pois kärrystä ja kiiruhti muiden oppilaiden luokse. Yhdellä sauvan heilautuksella pääovet avautuivat ja Oliver käveli muiden perässä sisään.

”Näiden ovien takana teitä odottavat rehtori, tulevat professorinne sekä vanhemmat oppilaat. Näiden ovien takana teidät tullaan lajittelemaan johonkin Châteaun neljästä tuvasta, jotka ovat Serdaigle, Gryffondor, Pouffsouffle ja Serpentard. Ja näiden ovien takana saatte nauttia maailman parhaimmasta asiasta – ruoasta!” Oliver kuunteli tarkkaan ja vilkaisi muihin päin. Monet näyttivät todella hermostuneilta. Poika suoristi kaapuaan ja katsoi tyynesti salin ovia. Kun käskettiin etsimään pari, Oliver sen etsi nopeasti ja asettui seisomaan parin viereen. Hän jäi kuuntelemaan ohjeita.
”- kolme, kaksi, yksi...” Aika tuntui kuluvan liian hitaasti, kunnes ne ovet sitten avattiin. Oliver kuuli kellojen kumahtelun ja käveli eteenpäin. Sali oli todella erikoinen – mutta hyvällä tavalla. Poika käänsi katseensa kattoon, joka näytti aivan yötaivaalta. Hänestä se oli aika hieno. Oliver törmäsi edellä käveleviin oppilaisiin, kun nämä nopeasti pysähtyivät. Hän ei ollut huomannut sitä ihaillessaan kattoa. Poika kuiskasi nopeasti pahoittelunsa.

Rehtori toivotti kaikki tervetulleeksi ja samalla ukkonen jyrähti. Monet säpsähtivät moista ääntä. Oliver vilkaisi nopeasti ikkunoihin päin. Siellä satoi aika rankasti, mutta hän oli jo voinut arvata, että myöhemmin myrskyäisi. Poika jäi kuuntelemaan puhetta lajittelusta ja pian lajitteluhattu toivotettiin tervetulleeksi. Hetkinen! Miksi hattu toivotettiin tervetulleeksi? Oliver katsoi hattua, joka alkoi puhua. Siinä se syy taisi olla, hattu taisi olla puoliksi ihminen tai jotain, poika mietti kuumeisesti.

Oliver katseli kun oppilaita vuoronperää kutsuttiin lajiteltaviksi. Monet oppilaat hymyilivät onnellisena, kun he saivat tietää tupansa. Se oli tainnut mietityttää monia jo junamatkasta asti.
”Oliver Blanc”, lajitteluhattu sanoi. Oliver katsahti hattuun päin ja istui jakkaralle tämän eteen. Mikä hänen tupansa tulisi olemaan? Sitä poika ei ollut miettinyt paljoa. ”Pouffsouffle”, hattu totesi nopeasti. Oliver katsoi ilmeettömänä hattua. Oliko se ohi näin nopeasti? Hän oli luullut sen kestävän kauemmin. Lopulta joku kuiskasi pojalle, että hän voisi jo tulla pois sieltä. Oliver siirtyi tyynenä tupansa pöytään ja etsi itselleen vapaan paikan. Kyllä hän oli todella tyytyväinen tupaansa. Tosin muut saivat hänen mielipidettään arvuutella.

Oliver kuunteli lajittelua ja katseli pöydän pintaa. Lajiteltavia tuntui olevan melko paljon. Lajittelun loputtua kuului rehtorin puhetta, joka päättyi ilmoitukseen: ”Nyt on kuitenkin aika nauttia kotitonttujemme antimista. Bon appétit!”. Käsien yhteen taputuksen jälkeen ilmestyi pöydille juhlaillallinen. Oliver oli hieman hämillään. Jos se kävi niin helposti, ehkä hän voisi nälän tullessa tulla tänne ja taputtaa käsiään. Poika kokeili vielä taputtaa kahdesti käsiään kuivaharjoitteluna, jonka jälkeen hän alkoi syömään.

Oliverin lopetettua ruokailun, myös astiat ja ruuat katosivat. ”Hienoa, ei tarvitse tiskata”, poika kuiskasi totisena vierustoverilleen, joka oli vanhempi oppilas. Tämä naurahti pienesti. Pian Oliver sai eteensä lukujärjestyksen, jota hän tutkaili mietteliäänä. Olihan siellä muutamia turhia aineita, mutta tiettyjä tunteja hän odotti innolla. Oliver kuunteli vielä viimeiset ohjeet ja käveli muiden tupalaistensa kanssa ulos salista. Poika tuskin malttoi odottaa tulevaa viikkoa! Hän saisi tutustua muihin oppilaisiin ja oppia jotain uutta tunneilla, mutta hänen mieleensä juolahti tarpeen tullen ehkä kiroava, taikaolentojen hoidon professori, josta heille oli kerrottu. Olihan hän myös jotain huhuja kuullut vanhemmilta tupalaisiltaan. Oliver kaivoi pikaisesti lukujärjestyksensä esiin. Onneksi niiden eläinten hoidon oppitunti olisi vasta keskiviikkona.. Oliver mietti.

Ilma oli hiostavan lämmin. Ei tuullut, lehtikään ei värähtänyt. Taivas oli tumma, kun professori Frederic Coudert ilmiintyi koulun rajojen ulkopuolelle ja ryhtyi kävelemään kohti linnan portteja. Hän säpsähti kauempana välähtävää salamaa ja kirosi mumisten. Tumma kesäviitta laskostui aina olkapäistä pohkeen alle ja keinui miehen askelten jäljessä. Matkalaukku keinui ilmassa hänen jäljessään hiljaisena. Mies vilkaisi kelloaan ja ärsyyntyneenä kiristi askeltensa tahtia - hän oli jälleen myöhässä. Ehkä oppilaat eivät olleet vielä ehtineet saliin asti?

Päästyään pihamaalle Frederic ei astellutkaan pääoville vaan harppoi tiensä yhdelle taka-ovista, mihin hänellä sattui olemaan salasana muistissa.
Linnan sisällä ilma oli raskasta, miehen askeltaessa portaita ylemmäs omaan työhuoneeseensa. Nahkakengät kopisivat vasten kivisiä lattioita. Professorin sydän tykytti. Tuntui vieraalta kävellä linnassa, kohtaamatta ketään. Ei haamua, oppilasta, kotitonttua tai professorikolleegaa. Syvän henkäyksen saattona mies avaa työhuoneensa oven ja valmistautuu pukeutumaan siistimpään kaapuunsa. Matkalaukku lennähti tutulle paikalle sängyn viereen purkamistaan varten. Harmaasta päivästä huolimatta, jokin miehen sisällä väreili jännityksestä.

***

Löytäessään tiensä Suurten salin takahuoneeseen, hän marssi lävitse plyysisohvien ja taulujen velhojen katseet seurasivat häntä. "Miten se nyt noin vauhdilla.." Frederic kuuli hämmentynyttä ääntelyä takaansa. Sali avautui hänen eteensä täynnä valoja ja lämpöä. Pitkät pöydät olivat tyhjät ja helpotuksen huokaus sihahti miehen hampaiden välistä. Muut professorit istuivat hyväntuulisesti keskustellen heille varatussa pöydässään. Frederic nyökkäsi muodollisesti ja etsi oman paikkansa pöydästä. Hän tunsi alkavan nälän kasvaa vatsansa pohjassa.
"Kuinkas kesänne on sujunut professori Coudert?" Kuuli mies vanhahkon naishenkilön äänen vierustaltaan. Nainen oli jästitiedon pitkäaikainen professori, ja mitä ilmeisemmin vanhemmiten höperöitynyt. "Hm, siinähän se. Kävin Bulgariassa lohikäärmealueilla ja ehdin vierailemaan Norjassa kertomassa kantaani harvinaiseen Auguuri esiintymään." Mies selitti lyhykäisyydessään ja ymmärsi miten tylsältä se kuulosti - kuinka moni velho tai noita viettää vapaa-aikansa työnsä perässä?
Nainen hymyili kuitenkin lämpimästi ja naurahteli hiljaisesti. "Entä perheenne, Frederic?" Mies tunsi nykäyksen sisukaluissaan ja kurtisti aaven kulmiaan. Hän kääntyi verkkaan naiskollegan puoleen. "Eikös teistäkin näyttänyt siltä, että on tulossa paha ukonilma, professori Thompson?" Nainen hymähti ja hetken voivottelun jälkeen, tultiin yhteiseen toteamukseen, että linnan puutarha tulisi kukkimaan vielä jäljellä olevina loppukesän päivinä kauniisti. Tämän jälkeen vanhemmat oppilaat alkoivat tulvia sisään ovista ja asettua paikoilleen.

***

Frederic ei ollut koskaan erityisemmin arvostanut alkajaismuodollisuuksia. Pienet ensiluokkalaiset astelivat päätään pyöritellen saliin professori Rivettin johdolla. Mies ei voinut kuin huokaista, että jälleen täytyisi opettaa uudelle laumalle kakaroita, mikä on härklöntti ja miksi taikaolentoja täytyy piilotella. Sophie aloitti pian puheensa, mikä oli Fredericin onneksi lyhyt. Ensiluokkalaisia lajiteltiin tupaansa tavan mukaan ja pian tämän jälkeen he saivat nauttia hyvästä juhla-ateriasta. Vaiteliaana mies söi lounaansa ja hänen ajatuksensa pyörivät tulevan lukuvuoden opetussuunnitelmassa. Juuri päätettyään viimeisen suupalansa ranskalaisesta vaahtovanukkaasta, astiat katosivat hänen edestään. Sophie Everett ponkaisi jälleen pystyyn ja pyysi juhlaväkeä hiljentymään. "Mikä juhla tämä oikein taas oli? Kuka haluaa juhlia palaamista töihin…"

Rehtorin ilmoittaessa, että tuvanjohtajat saattelisivat tupalaisensa tupiinsa, mies horjui vastahakoisesti pystyyn. Hän marssi tyynesti serpentardien pöytään ja viittoi heitä seuraamaan itseään. "Tänne päin mukulat!" Mies joutui kuitenkin harmiksee törmäykseen muiden tupien oppilaiden kanssa ja joutui kärsimättömästi odottelemaan, että sai jälleen tilaa itselleen.
Professori lampsi oppilasvanan edellä, kunnes joku ensiluokkalainen kiiruhti hänen viereensä. "Hei professori! Mikä sen pegasoksen nimi oli?" Frederic häkeltyi ja kurtisti otsaansa mietteliäänä, kunnes päätyi vastaamaan ironisesti: "Tarkoitatko kreikan pegasoksia vai kenties Abraxaneja?" Oppilas näytti jos suinkin vielä hämmentyneemmältä kuin Frederic itse ja jättäytyi jälkeen. Tyynen varmasti mies johdatti suojakkejaan tupakäytävälle. "Ja kukakohan pirskatti keksi, että tupien täytyy olla samalla käytävällä…" Mies kirosi hiljakseen nähdessään oppilasvyörymän edessään. Tuskallisten minuuttien kuluessa oppilaat kuitenkin pääsivät tupaansa ja hoidettiin pienet muodolliset tervetulosanat ja esittäytymistet. Tämän jälkeen mies painui takaisin omaan työhuoneeseensa kärjistäen mieltään ajatuksella seuraavan aamun oppitunneista.

Antonie Guilloryn kuultua ensimmäistä kertaa Châteausta kaikki oli tuntunut aivan toteen käydyltä unelta. Yhtäkkiä olikin olemassa satukirjojen taikuutta, yksisarvisia ja ilman selitystä lentäviä asioita eikä niissä ollutkaan mitään sen kummallisempaa. Yhtäkkiä se, mitä hänen parasystävänsä oli pitänyt ensin todella outona, olikin aivan normaalia. Yhtäkkiä hän tiesi ettei ollut yksin voimiensa kanssa. Hänen kaltaisilleen noidille ja velhoille oli jopa omia sisäoppilaitoitoksia, joissa taikavoimiaan voisi oppia hallitsemaan turvallisesti.

Vanhin isoveli Sébastien oli kuitenkin nopeasti keskeyttänyt siskonsa unelmoinnin ja tehnyt pitkän selonteon noitavainoista ja historiantunnilla heille kerrotusta roviosta, jossa hänetkin oletettavasti poltettaisiin heti pian hirton jälkeen. Ensin Antonie olikin ollut hieman peloissaan, tivannut noitavainoista isältään ja melkein jo laittanut äidin kirjoittamaan kirjeen, jossa hän kohteliaasti kieltäytyi tarjotusta opiskelupaikasta. Mutta aivan kuten koulunäytelmän ensi-illassakin, hän oli äkkiä tajunnut, kuinka se kaikki olikin aivan uskomattoman hienoa. Sehän oli melkein sama asia. Päästä seisomaan ihmisten edessä ja sanomaan kauan harjoiteltuja vuorosanoja. Nyt kyseessä vain oli paljon suurempi asia. Synnyinlahja, ehkä kohtalo. Hyvästi tuo pieni pahainen maalaiskylä, täältä tullaan suuri maailma!

Linna oli vielä komeampi kuin hän oli suurissa unissaan kuvitellut sen olevan. Tony tosin oli havahtunut kuuntelemaan vasta sitten, kun opinto-ohjaaja Léa jo patisteli heitä sisälle, jotteivat he myöhästyisi alkajaispidoista ja itse lajittelusta. Antonie yritti ensin katsella muita ekaluokkalaisia ympärillään, etsien joukosta mielenkiintoa herättäviä kasvoja. Hän vetäisi yhden hieman eksyneen näköisen tytön viereensä, hymyili hurmaavan pelottavasti ja totesi: "Tästä tulee ihan huisin upeaa." Tyttö näytti pelkästään säikähtäneeltä, tosin eri tavoin eikä edes vilkaissut vierustoveriinsa.

Jono johdatettiin salin läpi ja lajitteluhattu esiteltiin. Tony katseli vuoroaan odotellessa taakseen, muiden tupien pöytiin. Kaikki näyttivät pöydissä kohtuullisen iloisilta ja tunnelmaan virittyneiltä. Lajittelu itsestäänkin oli hyvin mielenkiintoista, vaikka tyttö tunsikin huojennusta ollessaan aakkosten alkupäässä. "Antonie Guillory", rehtori lausui ja Tony tunsi valtavan suurta kunniaa istuessaan lajiteltavaksi. Sehän oli melkein kuin olisi hetken saanut luvan esittää näytelmänsä pääosaa. Kaikki katsoivat vain häntä, vain häntä ja sitten tuli hiljaisuus. Hetken pohdittuaan ja luettuaan hänen ajatuksiaan hattu ilmoitti valintansa varmalla äänellä: "Serpentard!". Hetken tyttö tyytyi olemaan hämmentynyt siitä, mihin pöytään hänen pitäisi mennä istumaan ja kun hän lupulta pääsi istumaan, ei hän saattanut kuin hymyillä pelkästä onnesta. Kaikki tuo jännittävä tuntui yhtäkkiä hyvin kotoisalta.

Lajittelun ollessa ohitse rehtori lausui vielä muutaman sanasen kiitoksia ja kun tämä huudahti kaiken lopuksi bon appétit, heidän eteensä ilmestyivät astiat kukkuroillaan ruokaa. Nopeista reflekseistään huolimatta oli Tonynkin hetken vain räpyteltävä silmiään. Kaikki oli niin valtavan mielenkiintoista ja Tonyn ruokahalu melkein katosi hänen ajatellessa, mitä kaikkea muuta mielenkiintoista linnasta saattaisi tulevina viikkoina vielä löytyä...

Ruokailun jälkeen he saivat lukujärjestyksensä, joka ei sinänsä Tonya hirveästi kiinnostanut. Hänellä oli jo valtavasti omia suunnitelmia, joiden toteuttaminen pitäisi laittaa käytäntöön jo ehkä seuraavana päivänä. Hieman turhan vakavalta vaikuttavan tuvanjohtaja Coudertian johdolla Tonyn tupapöydän ekaluokkalaiset nousivat seisomaan ja lähtivät tekemään tietään kohti makuusaleja.

London Morel - 15-vuotias, luonteeltaan menevä, itsevarma, hassutteleva, sosiaalinen ja huoleton poika sekä aikamoinen naistenmies - asteli Suurten Saliin samassa vaunussa istuneiden tuttaviensa kanssa. Poika oli pukenut sääntöjenmukaisesti päällensä koulupuvun tummine housuineen, violetteine liiveineen ja valkoisine kauluspaitoineen. Jaloissaan hänellä oli harmaa sekä tummansininen tennari, ja kaulaansa hän oli pujottanut ketjun jossa roikkui pieni basiliskin hammas. London huikkasi tovereillensa hyvästit ja siirtyi oman gryffondortupansa pöydän ääreen. Oli mukava päästä taas vaihteeksi istumaan, eihän hän ollut istunut äsken kuin 13 tuntia junassa ja 15 minuuttia pegasoksen vetämässä vaunussa.

Ensiluokkalaisten saavuttua saliin, Londonin huomio siirtyi lajitteluun, jonka aikana uudet oppilaat jakautuivat tasaisesti neljään tupaan. Hän aplodeerasi jokaiselle gryffondortupaan päätyneelle, muttei ehtinyt tekemään heidän kanssaan sen lähempää tuttavuutta, sillä he kaikki päätyivät istumaan pöydän vastakkaiseen päätyyn. Rehtori Sophie Everettin puheen London kuunteli enemmän tai vähemmän aktiivisesti, mutta ruoan ilmestyessä pöytään vilkas keskustelu oppilaiden parissa pääsi alkamaan. Ruokailun keskustelunaiheita olivat kesälomakuulumiset, uuden lukujärjestyksen hyvät ja huonot puolet sekä gryffondortuvan nukkumajärjestys.

Aloitusseremonia sai pian päätöksensä ja rehtori toivotti kaikille hyvää yötä. London ponkaisi pystyyn penkistään. Hän halusi nopeasti tupaansa ja aloittaa koulunkäynnin, mitä ikinä se pojalle merkitsikään.

Byron saapui saliin hulmahtaen taitavasti seinän läpi - se sai osan pienemmistä luokkalaisista kiljaisemaan.
Hän myhäili ja tunsi onnistuvansa samassa asiassa joka vuosi.
"Hei vain kaikki! Terve Condrad!" hän jutteli hilpeästi lipuen oppilaalta toiselle. Hän oikoi hieman sulkahattuaan, teki pari näyttävää liukua pitkien pöytien läpi ja katosi sitten salin pääovesta ulos.

Cháteau näkyi vihdoin, kodikkaana, kutsuvana ja ennen kaikkea lämpimänä, sillä vaikka ilma ei todellakaan ollut kylmä, Réna oli aivan jäässä. Aikaisesta herätyksestä ja ennen kaikkea myöhäisestä valvomisesta johtuen, Réna oli nukkunut loppuajan junamatkasta, hänen tupatoveriensa katsellessa huvittuneesti vierestä. Réna heräsi vain minuutin ennen junan saapumista asemalle, sillä hänen tupatoverinsa eivät olleet vaivautuneet miettimään miten Réna ehtisi pukea kaapunsa ylleen. Réna siis herättyään sai kuulla heidän olevan minuutin päästä asemalla ja annettuaan tupalaisilleen murhaavan katseen, hän alkoi pukea kaapuja päälleen ennätys vauhdilla. Hän sai kaavut päälle kolmessa minuutissa ja kun hän tuli laiturille, siellä oli enää pari ihmistä odottamassa vaunuja. Réna nousi aivan viimeiseen vaunuun ja sai seurakseen yhden Pouffsouffle pojan ja kaksi vuotta vanhempaa Serpentard tyttöä. Erityisesti tytöt loivat häneen hyvin merkitseviä katseita, viitaten hänen rypistyneeseen kaapuunsa, pörröisiin hiuksiinsa ja silmäpusseihinsa. Réna ei yleensä välittänyt ulkonäöstään, mutta nyt hänen täytyi kyllä myöntää, että näytti aivan kamalalta.

Osittain tästä johtuen Réna siis saapui Châteauhun viluissaan ja todella nälkäisenä (hän oli onnistunut nukkumaan myös välipala kärryn mennessä ohi). Hän astui sisään linnaan toivoen että lajittelu sujuisi nopeasti, jotta hän pääsisi syömään. Hän istui tupapöytään jonkun kolmas luokkalaisen viereen ja heitti vielä murhaavan katseen niille luokkatovereilleen jotka olivat olleet samassa vaunussa kuin hän. Sitten alkoi lajittelu. ”Arvoisat Châteaulaiset!” lajitteluhattu aloitti. ”Edessämme on jälleen joukko nuoria noitia ja velhoja, joiden kohtaloita on pohdittu jo syntymästä asti. Jotkut heistä on luotu puurtamaan Serdaiglessa ja omistamaan aikaansa opiskelulle. Toiset taas viihtyvät parhaiten uskollisten ystävien ja yhteistyökykyisten Pouffsoufflelaisten seurassa. Osa on uskaliasta Gryffondoriin kuuluvaa kansaa, joka janoaa seikkailuja ja haasteita. Päättelykykyiset ja kylmäpäiset taas kuuluvat Serpentardiin. Nyt on aika löytää jokaiselle noidan- ja velhonalulle oma kotitupa! Aloitetaas...”

Vaikka Réna oli nukkunut junamatkalla, hänestä tuntui että hän saataisi hyvinkin nukahtaa uudestaan. Hän taputti kevyesti niille muutamalle oppilaalle jotka olivat tulleet hänen tupaansa. Yli puolen tunnin päästä, lajittelu oli vihdoin ohi. Rehtori piti pienen puheen josta Réna ei kuullut muuta kuin viimeisen osan "..Bon appétit!”. Vihdoinkin!

Syötyään ja tutustuttuaan hieman uusiin oppilaisiin, Réna lähti tupaansa kohden. Käytävät olivat aivan tukossa, joten tämä, tavallisesti viiden minuutin matka, kesti lähes puoli tuntia. Saavuttuaan vihdoin makuusaliin Réna luki hetken ja nukahti.

Kolmas luokkalainen Damien Tremble astui linnaan suuren ja pulisevan Serpentard porukan ympäröimänä. Damien oli kuitenkin ajatuksissaan. Taas oli yksi vuosi Châteaussa tuloillaan ja Damienista tuntui ettei hän muistanut edellisestäkään yhtään mitään. Nyt hänen pitäisi kuitenkin panostaa, jos hän halusi oppia edes jotain, eihän maailmaan voinut mennä täysin valmistautumattomana. Mutta kai sitä ehtisi myöhemminkin miettiä, nyt hän halusi päästä nauttimaan ruoasta ja hyvästä seurasta.

Kun kaikki olivat löytäneet paikkansa pöydissä ja kello kumisi kymmenen merkiksi, Suurten salin ovet aukenivat ja joukko ekaluokkalaisia käveli sisään katsoen, kuka pelokkaana ja kuka kiinnostuneena, ympärilleen. "Katso nyt noita surkimuksia" tokaisi Damienin kaveri Thomas, "Me emme varmasti olleet noin lyhyitä kun tulimme tänne". Damien päästi myöntävän äännähdyksen, mutta piti katseensa pienissä ekaluokkalaisissa. He olivat hassua pikkuväkeä, Damien ajatteli. Taas ne valtaisivat linnan ja kyselisivät tietä joka kulmassa, niinkuin hän muka tietäisi missä Pouffsoufflen tupa oli. Sellaisia ne olivat joka vuosi, ajatteli Damien ja oli samoin kuin ystävänsä aivan varma ettei hän ollut ollut sellainen ekaluokkalaisena.

Sitten rehtori puhui. ”Tervetuloa Château'hon!” rehtori ehti sanoa, ennen kuin kova ukkonen, joka kuului ulkoa säikäytti ainankin puolet oppilaista. Damien ei säikähtänyt, katseli vain ympärilleen huvittuneena muiden säikähdyksestä. ”On jälleen aika aloittaa uusi lukuvuosi. Ennen sitä kuitenkin lajittelemme ekaluokkalaiset koulumme tupiin, syömme maittavan illallisen ja nukumme yön yli”, rehtori jatkoi välittämättä jyrinästä. Damien jutteli tupalaistensa kanssa rehtorin puheen päälle, mutta niinhän kaikki tekivät. Lajittelun alettua kaikki kuitenkin hiljenivät muutamaa satunnaista kommenttia ja taputusta lukuun ottamatta.

Lajittelun jälkeen vuorossa ruoka. Muutama ekaluokkalainen (luultavasti jästisyntyisiä) säikähti kun ruoka ilmestyi lautasille tyhjästä ja muut nauroivat heille. Damien keskusteli ystäviensä kanssa syödessään. Hänellä oli hauskaa, eikä hän jaksanut ajatella opiskelua tai muita tylsyyksiä. Syömisen loputtua Damien ja hänen ystävänsä tunkivat väkijoukon läpi kyynerpää taktiikalla ja pääsivät tupaansa melko nopeasti. Tupaan päästessään Damien oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän aikoi pitää hauskaa nyt kun hän oli palannut Châteauhun opettajien kiusaksi. Asiat olivat mallillaan