”Kaikki gryffondorit tänne! Hoi siellä! Gryffondorit tänne! Ei sinne, siellä on serdaiglet. Jokainen gryffondor seuratkaa minua! Tännepäin! Kuka sinne jäi? Ai Morel, taas? Tulehan sieltä! Onko nyt kaikki? Tulkaa, mennään! Minä olen Gryffondorin tuvanjohtaja Mila Molina ja johdatan teidät tupaanne, joka toimii kotinanne tämän lukuvuoden ajan. Tännepäin! Nyt portaat ylös! Nyt oikealle! Nyt vasemmalle! Nyt portaat ylös! Taas portaat ylös! Nyt oikealle! Nyt suoraan! Tässä näette madame Petitin, joka on yksi koulumme kauneimmista muotokuvista. Sitten ylöspäin! Nyt vasemmalle, sitten oikealle! Kuka sinne taas jäi? Ai kuka meni vessaan? Voi taivas, odotetaan. Onko nyt kaikki? Jatketaan matkaa siis. Nyt oikealle! Sitten vasemmalle! Kohta portaat ylös! Auts. Oi anteeksi professori, en huomannut teitä. Sitten oikealle! Ja viimeiset portaat ylös! Tervetuloa tupakäytävälle!”

Näin eteni tuvanjohtaja Molinan ja gryffondoroppilaiden matka Suurten Salista gryffondortuvan eteen tupakäytävälle. Naisesta oli huomattavissa pienoinen hermostuminen ja stressi, muutama hikipisara oli vierähtänyt tuon otsalle. Muuten professori näytti varsin edustavalta tuvanjohtajalta beigeine kaapuineen sekä vaaleine viittoineen ja noidanhattuineen. Hiukset nainen oli solminut nutturalle. ”Saanko esitellä, tässä on Jennie McGryffin, tupamme perustaja. Rouva McGryffin, tässä on Gryffondorin uudet ensiluokkalaiset sekä vanhemmat oppilaat” Professori Molina esitteli kireällä äänellään ja viittasi tuvan ovena toimivan vanhahkoa naishenkilöä esittävän muotokuvan puoleen. ”Jotta pääsemme tupaan, tarvitsemme salasanan. Tämän kuun salasana on seuraavanlainen: N'ayez pas peur. Muistakaa se, muuten tupaan ei ole asiaa. Mutta älkää kertoko sitä missään nimessä muille!” Professori varoitti. Salasanan lausunnan aikana muotokuva oli väistynyt ja paljasti takanaan olevan kapean käytävän, joka johti gryffondortupaan. Nainen lähti johdattamaan oppilaat sisälle.

Nuorimpien oppilaiden joukosta kuului ihastuneita huokaisuja, kun suuri, kotoisa tupa avautui heidän eteensä. Joka puolella oli nahkaisia nojatuoleja ja sohvia, sekä pieniä istuintyynyjä. Tuvan keskiosissa oli muutama pöytä, jonka päälle oli tällä hetkellä katettuna pientä naposteltavaa. Pöydän päällä oli puna-kultainen pöytäliina ja tuvan muukin väritys oli samankaltaista: verhot, matot ja muu sisustus. Tuvan edustalla oli takka ja takaosassa kahdet pienet portaikot, joista toisista pääsi tyttöjen ja toisista poikien makuusaliin. ”Tervetuloa tupaan, gryffondorit!” Professori Molina aloitti ”Kuten jo aikaisemmin sanoin, olen koulun vararehtori Mila Molina ja toimin myös gryffondorin tuvanjohtajana ja koulun ennustajana. Oppitunteja en pidä lainkaan, mutta minut tavoittaa entisen luokkahuoneeni vierestä, työhuoneestani, koulun luoteistornista” Seuraavaksi nainen piti pienen esittelyn itsestään, jonka jälkeen hän esitteli oleskeluhuoneen ja sen lähiympäristön. Hän kertoi missä oli lähin vessa, pöllölä ja yleinen olohuone sekä miten pääsi takaisin Suurten saliin. Nainen kertoi, missä hänen työhuoneensa sijaitsi ja niiden oppilaskunnan jäsenten nimet, joihin he voisivat olla yhteydessä tarpeen tullen. Hän kävi läpi koulun säännöt sekä kertoi kaikki ne mahdollisuudet, joilla pystyi vaikuttamaan oman tuvan pistetilanteeseen.

Kello oli jo puoli kaksitoista, kun rouva Molina lopetti esittelynsä. "Muistakaahan vielä, että koulu ei ala vielä huomenna, vaan vasta ensiviikon maanantaina. Olemme kehitelleet teille huomiseksi mielenkiintoista ohjelmaa ja toivon teidän olevan ala-aulassa aamulla kello yhdeksän." Professori kertoi ja toivotti oppilaille hyvää yötä. Hän asteli ulos tuvasta ja toivoi koko sydämensä pohjasta, että oppilaat tottelisivat häntä ja kävisivät nukkumaan. Oli tärkeää, että kaikki gryffondoroppilaat olisivat paikalla huomenna.

London Morel asteli gryffondorjonon peräpäässä kohti tupakäytävää. Hän oli kuullut professori Molinan tupaansaattojaarittelut jo kahdesti eikä häntä kiinnostanut kuulla samoja asioita muotokuvista ja muista koulun ihmeistä enää kolmatta kertaa. Sitä paitsi jonon etupää oli tarkoitettu ensiluokkalaisille, jotka tälläkin hetkellä seurasivat tuvanjohtajaansa innokkaasti ja kyselivät mitä itsestään selvempiä kysymyksiä. London käytti aikansa tupatovereittensa kanssa pelleilemiseen ja pari kertaa matkan aikana he saivatkin pienen huomautuksen häiriköinnistään. Pojat miettivät, mitä professori mahtaisi tuumata, jos heidän taskuissaan olevat sontapommit lennähtäisivät jonon etupäähän, naisen jalkoihin. Sitä he eivät nimittäin olleet päässeet vielä kertaakaan koettamaan.

Pienen matkan jälkeen (ensiluokkalaisille matka saattoi tuntua hieman pidemmältä) kaikki tuvan asukit olivat ahtautuneet kodikkaaseen gryffondortupaan ja professori Molina pääsi aloittamaan tylsistyttävän puheensa koulunsäännöistä sekä käytännön tavoista. Nainen osoitti puheensa pääasiassa ensiluokkalaisille ja Londoninkin oli aika silmäillä tarkemmin uusia tulokkaita. Gryffondortuvan uudet typykät eivät olleet lainkaan hassumpia, päinvastoin, joukosta löytyi yllättävän monta silmää miellyttävää yksilöä. Varsinkin tuosta vaaleahiuksisesta saparopäästä poika piti kovasti, mutta myös nuo kaksi punahiuksista (kaksosiako he olivat?) olivat varsin näpsäkän näköisiä. Londonin katselut kuitenkin keskeytyivät, kun hän näki professori Molinan pään yläpuolelle loitsitun sontapommin. Ilmeisesti joku pojan kaveri oli käyttänyt Siipiirdium lentiusaa. Tempaus aiheutti pienoista huvittuneisuutta gryffondoroppilaiden parissa, mutta professori itse ei huomannut mitään, vaan kävi esittelyt järjestelmällisesti loppuun saakka.

Pienen odottelun jälkeen tuvanjohtaja poistui tuvasta ja oppilaat puhkesivat hirvittävään älämölöön, joka sisälsi kuulumisten vaihtelua, naurua, illan ohjelman suunnittelua, laulua sekä aivan päätöntä huutamista. Osa oppilaista innostui hyppimään sohvilla, osa siirtyi syömään pöydille aseteltuja makeisia ja osa meni nukkumaan. London suunnitteli iltaa kavereittensa ja muutaman uuden oppilaan kanssa. Hän ei todellakaan menisi nukkumaan vielä moneen tuntiin.