// Shaan Felix mukaan. Myös muut ovat tervetulleita liittymään peliin. //

Eletään lukukauden neljättä kouluviikkoa, on maanantai. Neljättä luokkaa serpentardin tuvassa käyvä Ronja Blomroos avaa väsyneenoloisena kirjaston lasiset pariovet ja astuu sisään. Tyttö inhoaa maanantaipäiviä ja sen huomaa tuon kasvoilta; ilme on tavallista kireämpi. Lähes poikkeuksetta Ronjan jokainen maanantaiaamu alkaa katastrofaalisesti, ja niin kävi myös tänään. Ensiksi tyttö ei ollut herätä herätyskellonsa soittoon ja sitten kun hän heräsi, hän oli myöhästyä aamiaiselta. Tyttö oli ehtinyt ottaa vain kupillisen teetä ja pienen kroissantin, kun aamupalatarjoilut olivat loitsittu jo pois pöydästä. Kroissantin Ronja oli syönyt, mutta tee jäi juomatta, sillä se oli kaatunut tupakaverin kouluhousuille tytön yrittäessä poimia lattialle pudonnutta lautasliinaansa. Kun Ronja palasi takaisin tupaansa, hän ei löytänyt omaa taikasauvaansa ja toinen kenkäkin oli ehtinyt kadota jonnekin. Niinpä tyttö asteli nyt kirjastoon ilman kenkiään, sukkasiltaan ja ilman taikasauvaa, turvattomana. Tyttö oli varma, että joskus hän taatusti jättäisi vahingossa kaikki vaatteensa tupaansa ja lähtisi alusvaatteisillaan aamupalalle. Ja vaatteista puheen ollen, tyttö oli pukenut tänään liilanvärisen koululiivinsä nurin kurin päällensä.

”Terve vaan..” Ronja tervehti tympeästi lasiovilla vastaan tullutta kirjastonhoitajaa, joka oli toivottanut tytölle pirteästi hyvää huomenta. Tyttö talsi taikaolentojen hoidon kirjoja sisältävien hyllyjen keskelle, L-kirjaimen kohdalle ja pienen etsinnän jälkeen nappasi käsiinsä Kata Lùtinin kirjoittaman kotipiirin taikaolentoja käsittelevän kirjan. Kului muutama minuutti ja Ronjalla oli käsissään suuri röykkiö taikaolentoja käsitteleviä kirjoja. Voi, kunpa tyttö olisi ollut näin ahkera asioimaan kirjastossa myös edellisinä lukuvuosinaan, vaan näin ei ollut. Nytkin tyttö asioi kirjastossa vain siksi, että neljännesluokkalaisille ei enää pidetty pakollisia oppitunteja, vaan S.U.P.E.R-tutkintoon on valmistuttava itsenäisesti. Ja sehän sopi Ronjalle paremmin kuin mainiosti. Vaikkei kirjasto ollutkaan se tytön lempipaikka koulusta, vietti hän siellä mieluummin aikaansa kuin esimerkiksi taikuudenhistorian uuvuttavilla oppitunneilla. Ronja kasasi vielä yhden opuksen kirjapinonsa päälle (pino alkoi jo tuntua raskaalta) ja kuuli sitten äänen sivummalta.

”Anteeksi kun häiritsen, mutta osaisitteko te vanhempana kertoa, missä sijaitsevat jästitiedon kirjat aloittelijoille?” Ronja käännähti äänen suuntaan ja huomasi vaaleahiuksinen, langanlaihan ja pouffsoufflen tupavaakunaa liivissään kantavan tytön esittäneen kysymyksen hänelle. Ronja katsoi tyttöä nyrpeänä. Tämä oli maailman huonoin hetki jästitietoa käsittelevälle kysymykselle. ”Näyttääkö siltä että olen joku jästitiedon ekspertti?” Ronja tiuskaisi. Harvoin hän kohteli muita oppilaita näin kylmästi, mutta maanantaina kaikki oli toisin. ”Enpä taida olla myöskään kirjastonhoitaja, joten miksi kysyt minulta? Menehän nyt siitä” Ronja sanoi äkäisenä ja viittoi tyttöä siirtymään sivummalle. Sitä Ronjan ei kuitenkaan olisi kannattanut tehdä, sillä hänen kahdentoista kirjan pino alkoi huojua uhkaavasti ja kaatui pian maahan äänekkäästi jymähtäen. Kirjat levisivät pitkin lattioita, osa meni hyllyjen alle ja osa levisi kirjaston pääkäytävälle asti. ”Merde!!” Tyttö huusi ja talloi hermostuneena maata. Se oli päivän kymmenes kirosana hänen suustaan.

// Katsotaan, miten tämä pelaaminen muistuu mieleen... //

Isä oli kirjoittanut hänelle kirjeen, saksaksi, ihan vain ettei taito unohtuisi kaiken muun opiskelun tuoksinassa. Tonyn täytyi kyllä myöntää ettei hän ollut juurikaan vaivannut päätään professorien määräämillä kotitehtävillä saatika itse oppitunneilla. Silti koulua oli käytävä ja se kaikki tuntui hänestä sillä hetkellä niin puuduttavalta.

Elämä sisäoppilaitoksessa oli kovin erilaista kuin kotona. Kotona hän jakoi talon kahden hullun veljen, viiden, hyvin harvoin täysipäiseltä vaikuttavan kissan ja pullantuoksuisten vanhempiensa kanssa, täällä hän jakoi huoneensa muiden ekaluokkalaisten kanssa. Eikä se juurikaan tuonut uutta näkökulmaa maailmaan. Kaiken lisäksi täällä tytöt vaikuttivat yksitoikkoisilta, vain lähimmilleen avautuville. Kuinka kateellisena Tony katseli nytkin kirjaston nurkkapöydässä istuvia serpentardtyttöjä, jotka olivat vilkaisseet häntä vain nopeasti ja jatkaneet sitten kuiskutteluaan. Olivatko kaikki serpentardtytöt sellaisia? Tony tunsi koulupukunsa nuhjuiseksi ja päätti jatkaa äkkiä matkaansa kirjastossa.

Tony vetäisi hyllystä kaksi saksan sanakirjaa. Hän ei tiennyt vielä mitään taikasanastoa saksaksi ja näytti siltä, että hänen täytyisi opetella se ihan vain isän mieliksi.

"Näyttääkö siltä että olen joku jästitiedon ekspertti?" kuului äkkiä jostain hyllyn toiselta puolelta ärhäkkä äänensävy ja Tony terävöitti kuuloaan, lähtien hiljakseen kiertämään omaa hyllyään. Näköpiiriin paljastui tyttö, joka huitoi jollekin ekaluokkalaiselle hätäisesti, mutta lopetti heti äärettömän suuren kirjapinon alkaessa horjumaan. Vanhemman serpentardtytön kirjat olivat siinä samassa lattialla ja tämä kirosi niin, että jopa nurkkapöydässä kuiskuttelevat serpentardtytöt kääntyivät katsomaan. Tony päätteli nopeasti, että toinen tarvitsi apua (totta kai tarvitsi) ja hän nosti lähimpänä olevan kirjan ja jäi se, käsi ojossa odottamaan, mikä olisi toisen siirto. "Näytät muuten ihan kamalan tutulta", Tony selitti samantien iloisesti. "Olen paras muistamaan kasvoja, mutta nimet, Tony teki kädellään huitaisun päänsä yläpuolella, tuppaavat katoamaan hieman kuin höyryjuna tunneliin. Vana vain jää jälkeen!"

Tony irvisti kipua kuvastavasti. "Olen muuten Tony", hän jatkoi lähes samaan henkäisyyn. Hän toivoi hetken erittäin hartaasti, että vanhempi ei hätistäisi häntä tiehensä samalla tavalla kuin oli tehnyt toiselle ekaluokkalaiselle. Hermostuksissaan Tony raapi sanakirjansa selkämystä, tuomiota odottaen, lopetti kirjan raapisen, koska se oli aika nössö ele ja jatkoi hymyilyä. Jospa avoin asenne tehoaisi paremmin.

((Kävin täällä eilen lueskelemassa, mutta ei ollut kirjoitusinspistä. Nyt ehkä marssitan Shaaninkin paikalle vihdoin. :D))

Shaan piileskeli erään hyllyn takana Rauniolinnu Sipiksen kirjoittama Huispaus kautta aikojen kädessään. Oikeastaan hän ei varsinaisesti piileskellyt, vaan ennemminkin kyykisteli perimmäisen hyllyn alariviä tutkimassa, jos hyllystä vaikka löytyisi muutakin huispausaiheista luettavaa. Juoksuttaessaan sormiaan kirjojen selkämyksillä ja lukiessaan niiden toinen toistaan tylsempiä otsikoita Shaan kuuli melua hyllyn toiselta puolelta. Melu ja kirjasto eivät oikein sopineet yhteen, joten Shaan nousi ja hivuttautui kurkistamaan hyllyn toiselle puolelle. Oli suorastaan epäreilua, että toiset saivat huutaa kirjastossa, kun hän itse sai aina kuulla kirjastonhoitajalta valituksia liian kovasta äänestään.

Hyllyn toisella puolen seisoi kaksi tyttöä Serpentardista ja sivummalla yksi tyttö Pouffsoufflesta. Pouffsoufflelainen näytti olevan kovasti livistämässä paikalta, kun vanhemman näköinen serpentardilainen oli selvästi kaikkea muuta kuin suopea hänen kyselyilleen. Jästitiedon kirjoja tämä kai oli ollut kysymässä, sen verran Shaankin oli kuullut. Paikalla oleva toinen serpentard-tyttö puolestaan vaikutti siltä, että oli auttamassa vanhempaa oppilasta keräämään kirjansa, jotka lojuivat lattialla... lattialla, jolla Shaan erotti myös vanhemman tytön sukkaparin ilman kenkiä. Puhumattakaan siitä, että tytön liivi oli väärin päin. Tyttöhän vaikutti melkein sellaiselta tunarilta, ettei ollut ihme, jos pouffsoufflelainen oli luullut tätä auttavaiseksi pouffsouffle-kaheliksi. Ei sillä, että Shaanilla olisi ollut mitään erityistä Pouffsouffleja vastaan, mutta kaikkihan sen Serpentardissa tiesivät, että pouffsoufflet olivat tunareita.

Siitä päätellen, mitä paikalle tullut nuorempi tyttö selosti parhaillaan höyryjunista ja muusta omituisesta, he molemmat olisivat voineet sopia Pouffsouffleen. Ei Shaanilla mitään ennakkoluuloja ollut, tietenkään, mutta.... No jaa, hänellä oli ensisilmäyksen perusteella jo aika reippaastikin ennakkoluuloja kyseisestä kaksikosta. Jos totta puhuttiin, taaempana seisoskeleva pouffsouffle näytti perin juurin normaalilta kahteen serpentardiin verrattuna.

Ongelmana tässä oli se, että Shaanin silmien edessä oli selvästi neito pulassa. Vaikka Shaan ei ollut aikeissakaan iskeä näitä pouffsoufflemaisia serpentardityttöjä, hän koki silti velvollisuudekseen auttaa kirjojen keräämisessä. Huokaisten Shaan siis astui hyllyn nurkalta ja käveli ripeästi tyttökaksikon ja kirjakasan luo.
"Kaksitoista kirjaa", Shaan totesi melkein kuin itsekseen laskettuaan kirjat lattialta. "Sinun täytyy olla melkoinen lukutoukka. Tarvitset varmaan apua tuon kirjakasan kokoamiseen?"
Vastausta odottamatta Shaan kumartui pinoamaan kirjoja lattialta kädessään olevan huispauskirjan päälle. Sitten hän muisti kuulleensa vaaleatukkaisen tytön esittäytyneen Tonyksi (melko miehekäs nimi kauniille tytölle, ajatteli Shaan) ja päätti itsekin esittäytyä:
"Olen muuten Shaan. Hauska tutustua."

Ronja Blomroos seisoi järkyttyneenä paikallaan, purren hammastaan. Jos se typerä pouffsouffle olisi pitänyt nokkansa vain omissa asioissaan, olisin välttynyt tältäkin katastrofilta. Tyttö ajatteli, aivan kuin kaikki muutkin tämän päivän ongelmat olisivat edellisen oppilaan syytä. Ronja potkaisi raivoissaan lattialla makaavan Viehättäviä faktoja yksisarvisista -nimisen kirjan niin pitkälle kuin jaksoi; kirja kopsahti käytävän toisella puolella olevan loitsukirjoja sisältävän hyllyn kupeeseen. Taikasauva savusi tytön kouluhousujen taskussa (sauva on aiemminkin reagoinut voimakkaisiin tunnepurkauksiin) ja hän repi kahdelle letille solmittuja hiuksiaan raivoisasti. Pouffsoufflen oppilas oli kadonnut jo muualle, mutta pian Ronja sai uutta seuraa. Hyllyn toisella puolella oleskellut - tietenkin kaikki edelliset puheet kuullut - tyttö asteli Ronjan luo ja poimi yhden kirjan syliinsä. Ronja katsahti tätä ja tunnisti oppilaan uudeksi serpentardoppilaaksi, mutta nimeä hän ei muistanut millään. Muistikatkos näytti vaivaavan molempia.

”Näytät muuten ihan kamalan tutulta. Olen paras muistamaan kasvoja, mutta nimet tuppaavat katoamaan hieman kuin höyryjuna tunneliin. Vana vain jää jälkeen!” Tyttö kertoi iloisenoloisena. Ronja katsoi tuota kysyvällä ilmeellä. Tuo oli hänen mielestään maailman huonoin vertaus, jonka oli koskaan kuullut; miten tunnelissa oleva höyryjuna ja nimien muistaminen liittyivät millään tapaan toisiinsa? Uusi tyttö esitteli heti perään itsensä Tonyksi. Ronja mulkaisi tyttöä, aivan kuin tuokin olisi tehnyt jotain väärää, ja poimi vuorostaan pari kirjaa lattialta käsiinsä. ”Olen Ronja B…” Ronja vastasi epäselvästi. Jos Tony alkaisi ilkkua hänen ruotsalaisperäiselle nimelleen, Ronja pistäisi vastaan samalla mitalla; Tony nimittäin oli pojan nimi. Olivatkohan tytön vanhemmat vinksahtaneet?

Ronja noukki Jättiläiset ja peikot -kirjasta irronneet kannet lattialta ja riiputti niitä kädessään. Hän koetti etsiä lattialta kirjaa, jolta kyseiset kannet puuttuivat, mutta kirjaa ei näkynyt mistään. Tyttöä ei muuten kiinnostaisi, vaikka kannet päätyisivätkin hyllystöön ilman sisältöä, mutta muutaman hyllyrivin päässä seisoskeleva kirjastonhoitaja sen sijaan muistutti siitä, että puuttuva osa oli löydettävä. Kirjastonhoitaja oli nimittäin ennenkin poistanut Ronjan tuvalta pisteitä sopimattomast käytöksestä johtuen. Hetken tuskailtuaan Ronja kuuli uuden äänen toiselta puoleltaan: ”Kaksitoista kirjaa.” Kuului ääni ja Ronja katsahti puhujaan päin. Puhuja ei näyttänyt tutulta. "Sinun täytyy olla melkoinen lukutoukka. Tarvitset varmaan apua tuon kirjakasan kokoamiseen?" Sanat kuuluivat hoikalle, tummahiuksiselle pojalle, jonka Ronja tunnisti uudeksi serpentardintuvan asukiksi. Pojan äänessä ei ollut sarkasmia, mutta silti tuo lause kävi Ronjan hermoille.

”Vaikuttaako siltä että olen joku serdaigle? Ei, en ole!” Ronja täräytti takaisin, eikä vastannut pojan kysymykseen. Tyttö katsoi kuinka poika ryhtyi yllättävän ystävällisesti, vastausta odottamatta, pinoamaan lattialle levinneitä kirjoja käsivarsilleen. Tuo esitteli itsensä Shaaniksi. ”Minä olen Ronja B. Serpentadintuvasta ja neljännellä luokalla” Tyttö kertoi ja painotti selkeästi sanaa neljännellä. Oli hienoa olla yksi koulun vanhimmista.

Vanhempi serpentard oli jo sentään esitellyt itsensä Ronjaksi aivan kuten äidin aikoinaan lukemassa Astrid Lindgrenin sadussa. Tony ei kuitenkaan uskonut saavansa tästä Ronjasta ystävää kuten oli uskonut lapsena saavansa oikeasta Ronja Ryövärintyttärestä. Lisäksi kaikki tytön tähän mennessä keräämät kirjat vaikuttivat hyvin syvälle asiansa ytimeen pureutuvilta eikä sellainen ollut koskaan oikein sopinut Tonylle. Hän piti enemmän yksinkertaisista asioista eikä opiskelu ollut koskaan kuulunut niihin. Koskaan.

Kirjojen kolina oli varmasti kuulunut halki koko kirjaston ja seuraava utelias oppilas liittyi heidän seuraansa. "Sinun täytyy olla melkoinen lukutoukka. Tarvitset varmaan apua tuon kirjakasan kokoamiseen?"

Tony piti pojan tunkeilevasta asenteesta tarjota apuaan. Shaaniksi esittäytynyt poika ei tosin vaikuttanut hädässä ilmestyneeltä pyhimykseltä eikä tämä vastannut millään tavalla Tonyn oppimaa kuviota, jossa pojat olivat aina tilanteesta riippumatta poikia. Tyttö oli tosin huomannut, että monet velhokouluaan täällä käyvät pojat olivat ylpeytensä lisäksi erittäin siistejä. Puhumattakaan siitä, miten kieroon he katsoivat Tonyn ryppyisiä hamelaskoksia ja repsottavia kauluspaitoja. Tavaroiden hukkaaminen tuskin edes kuului hänen tupansa oppilaiden sanavarastoon. Hän oli tähän mennessä hukannut jo yhdet sukat, liemien ensimmäisen tunnin monisteen ja sulkakynän, jonka oli varmasti nähnyt vielä eilen. Eikä vuosi ollut kuin aluillaan. Ronja tosin toi jonkinlaista lohtua asetelmaan. Tämä oli sentään hukannut kenkänsä.

Vanhempi tyttö tuntui tosin pitävän heitä tungettelevina ensiluokkalaisina. "Minä olen Ronja B. Serpentadintuvasta ja neljännellä luokalla." Tony ei voinut sietää vastakkainasettelua, mutta yritti silti ottaa Ronjan sanat mahdollisimman posiitivisella asenteella vastaan. Tyttö huomasi kuitenkin kaikkien ystävyyshalujensa jääneen junasta.

"Sitten tunnet linnan varmaan läpikotaisin. Tiedät käytävien välissä olevat oikoreitit ja sen sellaista", Tony yritti virittää keskustelua. Hän tosin alensi viimeisen lauseen kohdalla ääntään ja vilkaisi huolestuneesti ympärilleen, peläten kai jonkin sortin kiinni jäämistä. Käytäväkartat tuntuivat lähes alinomaa suosivan sokkeloisia portaikkoja ja matkaamista läpi ylibuukattujen käytävien, joilla vanhemmat oppilaat tavallisesti tallasivat alemmilla luokilla olevat alleen.

”Vaikuttaako siltä että olen joku serdaigle? Ei, en ole!” vanhempi tyttö äyskähti Shaanille, joka säpsähti tämän kiukkuista äänensävyä. Hänhän oli sentään tarjonnut apua. Ei tytöllä ollut mitään syytä kiukutella hänelle. Shaan huomasi väkisinkin ärtyvänsä, kun häneen suhtauduttiin penseästi kaikesta ystävällisyydestä huolimatta.

"No, ainakin serdaiglet ovat mukavia", Shaan mutisi happamana. Tyttö esitteäytyi Ronjaksi ja jatkoi vielä olevansa neljännellä luokalla. Kun Ronja korosti ikäänsä, Shaan pyöräytti silmiään. Miten ikä muka teki tytöstä yhtään paremman tai vaikutusvaltaisemman? Shaan ei ainakaan kohtelisi kunnioittavasti ketään, joka tiuski avuntarjoajille, eikä edes osannut laittaa kenkiä jalkaansa. Hetki hetkeltä Shaan piti Ronjasta yhä vähemmän, vaikka tajusikin että vanhemmalle oppilaalle ryppyileminen oli typerää ja että Ronjalla oli luultavasti vain huono päivä. Shaanin pinna oli kuitenkin valitettavan lyhyt, eikä poika osannut ärtyneenä ottaa huomioon mitään muuta kuin oman kiukkunsa. Niinpä Shaan nousi seisomaan, vaikka oli juuri kumartunut poimimaan kirjoja auttaakseen Ronjaa. Tarkemmin ajatellen häntä ei huvittanut kerätä kirjoja, kun kerran apu ei kelvannut.

Toinen tyttö, joka oli esittäytynyt Tonyksi, jaksoi silti yrittää jutustella väärällä jalalla nousseen Ronjan kanssa. Shaan katsahti Tonya ja risti kätensä puuskaan. Tuo outo tyttö vaikutti edelleen pouffsoufflelta, vaikka tällä olikin nuhjuisessa koulupuvussaan serpentardin tunnus. Ehkä tyttö oli sekoittanut koulupukunsa jonkun kanssa. Oli vähän kuin olisi seurannut kahta eri planeetalta olevaa ihmistä, vaikka Tony ei ollutkaan enää ihan niin pirteä kuin aiemmin. Ehkä jopa sellaiset ihmiset vetäytyivät vähän taaksepäin saadessaan äkäisen vastaanoton.

"Sitten tunnet linnan varmaan läpikotaisin. Tiedät käytävien välissä olevat oikoreitit ja sen sellaista", Tony viritti keskustelua. Shaan ei ärtymykseltään meinannut kiinnittää mitään huomiota tytön sanoihin, mutta tajutessaan Tonyn utelevan oikoreittejä, hän alkoi kiinnostua itsekin keskustelusta. Neljäsluokkalainen Ronjahan tietäisi varmasti kaikki kiinnostavat salakäytävät.

Käydessään sisäistä kamppailua itsensä kanssa, Shaan yritti saada kiukkunsa kuriin. Hän hyötyisi siitä, että olisi hyvissä väleissä jonkun vanhemman serpentardin kanssa. Mutta Ronja voisi olla aika vaikea, kun tyttö oli niin kärttyinen... eikä Shaania erityisemmin huvittanutkaan tutustua äkäiseen tyttöön. Niinpä Shaan, joka ei edelleenkään osannut päättää mitä tekisi, sieppasi viereisestä kirjahyllystä kirjan ja syventyi selaamaan sitä kuin se olisi maailmankaikkeuden mielenkiintoisin opus. Mutta koska Shaan ei oikeasti katsonut kirjaa, vaan yritti kuunnella keskustelua, hän ei lainkaan huomannut sen kannessa olevaa nimeä: Joka kodin tuholaisopas, kirjoittanut Gilderoy Lockhart. Kirja, jota erityisesti hänen äitinsä rakasti, mutta jota Shaan inhosi jouduttuaan aidosti kokeilemaan sen tuholaisentorjuntavinkkejä.

Ronja ei huomannut, että kumpikaan oppilaista olisi ottanut nokkiinsa hänen ylpeilyään iällään. Shaanissa hän alkoi kuitenkin pikkuhiljaa havaita pienoista ärsyyntyneisyyttä. Poika pyöräytti silmiään ja hänen kasvoiltaan oli hävinnyt se ystävällisyys, minkä Ronja oli ollut näkevinään vielä minuutti sitten.

"Sitten tunnet linnan varmaan läpikotaisin. Tiedät käytävien välissä olevat oikoreitit ja sen sellaista" Se pieni vaaleahiuksinen tyttö, Tony, sanoi salaperäisesti vilkaisten ympärilleen. Tony oli aivan oikeassa, salareiteistä ei ollut tapana huudella kaikille. Ronja röyhisti rintaansa. Hän piti siitä, että häntä tiesi asioita enemmän kuin muut. ”Olet oikeassa, tiedän kaikki koulun salareitit” Ronja liioitteli. Tosiasiassa hän ei tiennyt kuin muutaman. ”Tiedän, mikä on nopein reitti tupakäytävältä aulaan sekä miten pääsee nopeinten koulualueelta Poudlardineen. Tiedän myös missä sijaitsee koulun salahuone” Ronja kertoi salaperäisesti. Tyrmissä oleva wc:n ovi, jossa kerrotaan wc:n olevan epäkunnossa, ei todellisuudessa johda vessaan vaan huoneeseen, jossa muutamat oppilaat tapaavat viettää vapaa-aikaansa. Tosin olosuhteet huoneessa eivät ole lainkaan yhtä hulppeat kuin Yhteisessä olohuoneessa. ”Sitten on muutama muukin paikka, mutta niistä en saa kertoa. Minut kirotaan Avada Kedavralla, jos kerron” Ronja kertoi ja virnisti. Jokainen sai itse päättää kuinka monta prosenttia uskoi tytön sanoista.

Ronja vilkaisi hieman sivummalle siirtynyttä Shaania joka luki kiinnostuneen oloisena jotain kirjaa, minkä Ronja tunnisti oitis kansivärityksen perusteella Gilderoy Lockhartin kirjoittamaksi. Tyttö tirskahti. ”Tiedäthän Lockhartin?” Hän kysyi pojalta virnuillen ”Hän on varastanut muiden kirjoittamat kirjat omiin nimiinsä ja muuttui sitten täysin hulluksi. Ajattele, tuokaan kirja ei ole oikeasti hänen kirjoittama, eikä tosiasiassa tiedä tuholaistorjunnasta yhtään mitään” Ronja kertoi. Tytön äiti oli muinoin ollut suuri Lockhartin ihailija kuten kaikki muutkin hänen ikäisensä naiset. ”Tottakai, jos tykkät Lockhartista, niin omapa on asiasi” Pientä vinoilua oli yhä havaittavissa Ronjan puheista, mutta hän puhui jo hieman ystävällisemmin. Tyttö oli toistaiseksi unohtanut kaikki aamun katastrofit.

Tony ei voinut olla huomaamatta, kuinka Shaan vetäisi auttavan kätensä äkisti takaisin. Ronja oli toki vanhempi oppilas ja tuntui puhuvan enemmän kuin ajatteli sanojensa vaikutusta nuoremmissa oppilaissa, mutta Tony oli joka tapauksessa päättänyt pysyä kannallaan siitä, että tuttavuus olisi kannattavaa. Shaan saisi tehdä, mitä halusi. Tytön täytyi mielessään toki myös pyörtää puheensa siitä, että Shaanissa olisi ollut jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Pojat todella pysyivät poikina, tilanteesta riippumatta. Vaikkei Tony väittänytkään uskovansa sukupuolten välisiin kaavoihin tai käyttäytymismalleihin oli hänen myönnettävä, että tapahtumat toistivat itseään liiaksi ollakseen sattuman varaisia. Joka tapauksessa oli hetkellisesti parempi olla välittämättä pojan omasta perääntymisestä. Omapahan on mielipahansa.

”Olet oikeassa, tiedän kaikki koulun salareitit”, Ronja vastasi ja näytti ylpeältä. Tony tosin uskoi, että rehentelisi tiedoillaan itsekin jos hänellä jotain sellaisia olisi. Tällä hetkellä hän ei uskonut tietävänsä juuri mitään muuta kuin seisovansa kirjastossa, kyselevänsä salareiteistä ja näyttävänsä turhan innokkaalta kuulemaan lisää. ”Tiedän, mikä on nopein reitti tupakäytävältä aulaan sekä miten pääsee nopeinten koulualueelta Poudlardineen. Tiedän myös missä sijaitsee koulun salahuone”, Ronja jatkoi ja Tony kuunteli yrittäen painaa mieleensä jokaikisen sanan. ”Sitten on muutama muukin paikka, mutta niistä en saa kertoa. Minut kirotaan Avada Kedavralla, jos kerron."

Tony kohotti kulmiaan aidosti hämmästyneenä, sillä jopa hän oli oppinut tietämään, mitä tuo loitsu tarkoitti eikä hän halunnut vaarantaa kenenkään henkeä. Oli tosin myönnettävä, miten paljon häntä alkoi kiinnostaa tapaaminen sellaisen oppilaan kanssa, joka voisi kertoa hänelle enemmän koulun salareiteistä. Paljon enemmän. Niistäkin, joiden kertominen eteenpäin ei ollut luvallista ellei sitten välttämättä halunnut päästä eroon samalla myös itsestään.

Ronjan kysymys Lockhartista herätti Tonyn ajatuksistaan vaikkei se ollutkaan osoitettu hänelle vaan edelleen samassa hyllyvälissä olevalle Shaanille. Tyttö oli jo täysin unohtanut pojan läsnäolon ja oli jopa hieman vihainen, että Ronja kiinnitti huomionsa tähän sen sijasta, että olisi kertonut enemmän tietämistään salareiteistä. ”Hän on varastanut muiden kirjoittamat kirjat omiin nimiinsä ja muuttui sitten täysin hulluksi. Ajattele, tuokaan kirja ei ole oikeasti hänen kirjoittama, eikä tosiasiassa tiedä tuholaistorjunnasta yhtään mitään. Tottakai, jos tykkät Lockhartista, niin omapa on asiasi.”

Tony ei ollut vielä koskaan kuullut Ronjan puhumasta Lockhartista, joka kuulosti melko katalalle ihmiselle. "En ole koskaan kuullutkaan Lockhartista", Tony hämmästeli ja ennen kuin hän ehti ajatella sen enempää hän sanoi sen, mitä juuri ajattelikin. "Kuinka kukaan edes haluaa lukea hänen kirjojaan jos hän on kerran pelkkä huijari?"

Shaan ei uskonut Ronjan tietävän oikeasti niin paljon linnan salakäytäviä kuin tyttö väitti tietävänsä. Mutta koska Shaan ei ollut varma, häntä vaivasi edelleen uteliaisuus. Oikoreitti aulasta tupakäytävälle olisi todellakin hyödyllinen osata, koska Shaan ei vieläkään osannut pouffsoufflelaisen Laszlon selostamaa reittiä ulkoa. Silti häntä epäilytti vanhemman serpentardin väite. Eihän kukaan loitsisi avada kevadraa, koska siitä päätyisi suorinta tietä Azkabanin velhovankilaan. Jopa Shaan tiesi sen, olihan hän kuitenkin velhoperheestä ja lukenut velhojen lehtiä. Poika piti kuitenkin suunsa kiinni ja oli selaavinaan nappaamaansa kirjaa.

Ronjan tirskahdus havahdutti Shaanin.
”Tiedäthän Lockhartin?” tyttö kysyi, ilmeisen huvittuneena. Shaan rypisti kulmiaan. Mistä Ronja oli Lockhartin keksinyt? Lipevä kirjailijantekele ei liittynyt salakäytäviin mitenkään. Paitsi...
Shaan vilkaisi käsissään pitelemäänsä kirjaa äkillisen oivalluksen täyttäessä hänen mielensä. Hän oli napannut Lockhartin tuholaisentorjuntaoppaan hyllystä. Asian tajuttuaan Shaan sulloi kirjan äkkiä takaisin hyllyyn ja tunsi poskiensa punehtuvan. Jos kirjastonhoitaja olisi sattunut paikalle, hän olisi varmaan katsonut hyvin pahasti Shaanin tapaa tunkea kirja väärään paikkaan kirjahyllyssä, puhumattakaan siitä, että äkillisen änkeämisen seurauksesta kirjan sivuja rypistyi enemmän kuin yksi.

”Tottakai, jos tykkät Lockhartista, niin omapa on asiasi”, Ronja vinoili lopulta, selostettuaan ensin puolet Lockhartin elämänkerrasta. Ainakin selostus oli Shaanista tuntunut puolen elämänkerran mittaiselta, koska poika tiesi sekuntien venyessä näyttävänsä yhä enemmän idiootilta.

"En minä pidä Lockhartista", Shaan korjasi oitis, kiusallisen tietoisena siitä, että kukaan tuskin uskoisi häntä ilman hyvää selitystä. "Mutta onnistuin tuhoamaan meidän perheen tuholaisentorjuntaoppaan, ja äiti suuttui hirvittävästi. Hän ihailee Lockhartia, vaikka se mies onkin saamaton nilkki. Siksi minun pitää kopioida hänelle koulun kirjasta pari hyödytöntä tekstiä."
Shaan nosti leukaansa ja näytti uhmakkaalta. Kaikki, mitä hän oli sanonut, oli valetta, mutta toivottavasti Ronja uskoisi häntä. Ainakin vale oli Shaanin itsensä mielestä ihan kelvollinen. Oli ihan tarpeeksi nöyryyttävää, jos Ronja saisi ensikohtaamisella käsityksen, että Shaan oli Lockhartin suuri ihailija. Onneksi sentään Tony näytti autuaan tietämättömältä Lockhartista, eikä siten muodostaisi omia päätelmiään Shaanista kirjan perusteella.

Ronja oli näkevinänsä Tonyn kasvoilla pientä innostuneisuutta tytön kertoessa koulun salareiteistä. Vai näkikö hän vain harhoja? Kun Ronja kertoi Avada Kedavralla kiroamisesta hän oli näkevinään Tonyn kasvoilla kauhistuneen ilmeen. Vai kuvitteliko hän vain taas? Olisi surku, jos tuo pieni tyttö nyt pelkäisi henkensä edestä. Shaanin kasvoilla Ronja oli sen sijaan näkevänsä sen saman tyhjän ilmeen kuin aikaisemminkin. Ei kai Lockhart kiinnostanut poikaa oikeasti?

Shaan kielsi pitävänsä Lockhartista. Pojan kasvot olivat hieman punastuneet ja hän näytti hieman yllättyneeltä ja nolostuneelta. Ronja tirskahti. ”Turhaan koetan piilotella sitä, näin jo mitä luit!” Ronja huudahti pojalle joka oli työntänyt kirjan takaisin hyllyyn. Tyttö ei huomannut sitä, että kirja oli laitettu väärään väliin. Häntä nauratti, mutta kuunteli silti pojan selityksen siitä, että hänen äitinsä tuholaisentorjunta opas oli hajotettu, ja pojan täytyi kopioida tuolle koulun kirjasta muutama tekstinpätkä. ”No, saitkos kopioitua?” Ronja kysyi siristäen silmiään. ”Taidat olla maailman nopein kopioija” Tyttö sanoi sarkastisesti viitaten siihen, ettei kukaan olisi voinut tuossa lyhyessä ajassa saada kopioitua mitään. Ronja ei silti osannut lainkaan epäillä pojan selityksen todenperäisyyttä, hän irvaili vain. Tyttö piti siitä, että poika oli kutsunut Lockhartia saamattomaksi nilkiksi.

Tony sen sijaan oli täysin tietämätön Lockhartista. ”Kuinka kukaan edes haluaa lukea hänen kirjojaan jos hän on kerran pelkkä huijari?" Tuo kysyi ja Ronja kohotti olkiaan. Tosin oli hänellä muutama pieni aavistus vastaukseksi. ”Todennäköisesti siksi koska hän on niin… grhm… komea” Tyttö vastasi hieman epäröiden. Jos totta puhuttiin, Lockhart ei todellakaan ollut mies Ronjan makuun. ”Ennen ei tiedetty, että hän oli valehtelija, siksi hän oli niin suosittu. Nykyään hänen suosionsa on laskenut todella paljon." Edes tytön äiti ei enää välittänyt tuosta miehestä, mikä todella merkitsi sitä, että mies oli täysi tyhjäntoimittaja.