Hevoskotkaa auttamassa

[Réna Dubois]

Réna Dubois ja hänen tupalaisensa Helene Michel kiiruhtivat linnaa päin kovaa vauhtia. Réna oli tavannut Helenen kasvihuoneilla, kun hänen oli pitänyt hakea unohtunut yrttitiedon kirjansa. Helene oli ollut siellä tutkimassa jotain kasvia, opettajan luvalla tietysti, kun Réna oli pölmähtänyt sisään iloisena siitä että ovi oli ollut auki. Hän oli hämmästynyt huomatessaan Helenen, mutta tointui nopeasti, keskittyen vain pysymään kaukana kasvista jota hän tutki. Rénan etsiessä kirjaansa, joka lopulta (Rénan kauhuksi) löytyi lihansyöjäkasvi pöydän alta, hän puhui Helenen kanssa kaikenlaisestä. Réna oli hieman ihmeissään Helenen kertoessa hänen olevan täällä tutkimassa tätä kasvia vapaasta tahdostaan. Kuka nyt sellaista tekisi?

Kun Réna oli löytänyt kirjansa, Helene ilmoitti lähtevänsä samaa matkaa, huomatessaan että oli jo melkein ulkonaliikkumiskiellon alkamisen aika. Näin he siis lähtivät kasvihuoneelta. He eivät kuitenkaan ehtineet kauas, ennen kuin Helene jäi katsomaan jotain mustaa joka makasi maassa. Rénaa ärsytti. Tämäkö oli hyvä aika tutkia jotain maassa lojuvaa joutavuutta?

"Tule nyt, me myöhästymme! Ovet menevät kiinni minä hetkenä hyvänsä." Réna hoputti. Helene kuitenkin vastasi vaisulla äänellä, "Réna, minä luulen että tämä on nuori hevoskotka.. Pitäisikö meidän auttaa sitä?". Nyt Rénakin kiinnostui, ja unohti kiireensä. Hän astui lähemmäs ja huomasi sen tosiaan olevan nuori hevoskotka, joka näytti eksyneeltä. "Missäköhän sen emo on?" Réna mietti hiljaa. Pärjäisiköhän se kauaa ilman emoaan? Rénalla ei ollut aavistustakaan, minkä ikäisinä hevoskotkat alkoivat hankkia oman ravintonsa.

"Meidän pitäisi viedä se suojaan" Helene sanoi. Réna mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Eläin tarvitsi suojaa. "Mihin?" Réna kysyi. Tätä Helene oli jo selvästi ajatellut ja osoitti kasvihuoneille päin. "Tuolla on varasto kasvienhoitovälineille. Se varmaan kävisi. Ei sitä nyt linnaankaan voi viedä, eihän." Réna nyökkäsi. Sitä ei tosiaankaan voinut viedä linnaan.

He siis lähtivät kuljettamaan vastahakoista olentoa kasvihuoneita päin. Hevoskotka oli hämmentynyt ja peloissaan, mutta antoi silti tyttöjen käsitellä sitä. Réna oli huojentunut siitä, sillä hän oli pelännyt, että hevoskotka saattaisi vahingoittaa heitä. He veivät hevoskotkan varastoon, jonka oven Réna avasi yksinkertaisella alohomora loitsulla, ja miettivät mitä heidän pitäisi tehdä. Lopulta he päättivät, että toisen oli parasta mennä hakemaan ruokaa ja jokin alusta jolla hevoskotka voisi nukkua, sillä maa oli kylmä ja epämukava.

Réna päätti, että hänen olisi parasta lähteä, sillä Helene oli huomattavasti etevämpi eläimien kanssa, kuin hän. Niin Réna siis lähti ja kohtasi heti seuraavan ongelman. Miten ihmeessä hän pääsisi sisään? Ovet olivat jo kiinni, eikä niihin kyllä riittänyt pelkkä alohomora tällä kertaa.

Onnekseen Réna kuitenkin huomasi, että muutama opettaja oli tulossa Pouldlardinen suunnasta, ilmiselvästi humalassa ja puhuen kovaan ääneen. Réna suuntasi itseensä hämäysloitsun, joka ei tosin ollut kovin vahva, ja lähti hiipimään opettajien perässä. Kun he siis saapuivat ovelle, Réna pujahti sisään heidän perässään ja meni piiloon lähimmän pylvään taakse. Häntä kuitenkin hermostutti, sillä hän oli ollut helposti nähtävissä ja jos joku opettajista ei ollut humalassa, hän olisi hyvin voinut huomata Rénan. Hän kuitenkin toivoi, ettei kukaan ollut huomannut.

Réna poisti hämäysloitsun, sillä ei ollut tarpeeksi vahva pitääkseen sitä yllä koko ajan. 'Katsotaampa. Tarvitsen ruokaa ja lämpimän nukkumis alustan hevoskotkalle. Mistä perhanasta minä ne hankin?' ajatteli Réna ja katsoi ympärilleen kuin voisi niin löytää vastauksen, mutta siellä se ei ainakaan ollut. Sitten Réna kuitenkin muisti, että tyrmissä oli varasto rikkinäisille ja vanhoille tavaroille. Ehkä sieltä löytyisi jonkinlainen peitto tai muu pehmeä alusta. Hänellä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, mistä hän ruokaa hankkisi, sillä hän ei tiennyt missä keittiö sijaitsi.

Niin hän lähti hiipimään tyrmiä kohti ja piiloutui aina kun näki jonkun tulevan. Hän laskeutui alas tyrmään, katsoi ympärilleen ja toivoi, että muisti oikean suunnan varastoon. Sitten hän lähti menemään suuntaan, jossa toivoi varaston olevan.

[Frederic T. Coudert]

Keskipitkä mieshahmo askelsi käytävää pitkin. Yksitellen, sammuivat kynttilät hänen kulkunsa mukaan, jättäen jälkeensä kiemurtelevia savuvanoja. Mies oli ärsyyntynyt saamastaan tehtävästä ja hänen liikkeensä olivat äkkinäisiä. Ikkunoista kuulsi keväinen, kylmänkalpea valo, kun linnan lämpötila oli alkanut laskea hämärän tullessa. Päivisin niin valoinen ja elävä linna oli muuttunut synkäksi, täynnä rapinaa ja kuiskaavia ääniä.
Yhtäkkiä jostain läheltä kaikui naurua. Mies pysähtyi kuulostellen, rypistäen otsaansa mieli täynnä epäluuloa. Oikea käsi puristui tiukemmin pitelemänsä taikasauvan ympärille. Sen päässä hehkunut valo sammui välkähtäen sanattoman loitsun vaikutuksesta. Vaanivin, mutta tottunein askelin, mieshahmo liikkui ääniä vastaan. Supatuksen ja hihityksen tullessa juuri oikealle kohdalle, hän sytytti jälleen valonsa. Kahden nuoren pojan hyväntuulisuus katosi kuin seinään, kun he vaivoin tukahduttivat huudahduksensa.

"Hyvää iltaa herrat," totesi miehen säyseä, mutta luja ääni. Sävy voitonriemua on tuskin peiteltävissä. "Iltaa.. professori Coudert", pidempi kahdesta pojasta vastaa, näyttäen edelleen siltä, kuin olisi juuri kohdannut aaveen. – Tai oikeastaan, aaveen kohtaaminen olisi ollut hänestä varmasti kovin paljon miellyttävämpää. "Minnekäs teillä on noin kiire?" Professoriksi nimitetty mies utelee. Gryffondorit pälyilivät toisiaan rauhattomina. "Tupaan," toinen heistä mumahti, pää painuksissa. Aikuisen velhon kasvot olivat tuimat, ja heikko valo saa poikien mielikuvituksen valloilleen. Professori näytti entistäkin hyytävämmältä.
"Noh, alkakaa mennä. Suorinta reittiä. Älkääkä erehtykö kuvittelemaan, etten tiedä, jos poikkeatte jonnekin muualle," ehdoton ääni saneli jäykästi. Gryffondorit kääntyvät oitis tulosuuntaansa lähes juosten, eivätkä hetkeäkään epäilleet professorin sanoja. "Kauniita unia," professori mutisi itselleen, kun pojat olivat ehtineet jo kauas. Rennolla kädenheilautuksella hän sammutti käytävän loputkin kynttilät.

Kierros linnassa oli miltei ohitse. Väsymys sai professori Coudertin askelet ponnettomiksi. Muita luvattomia hämärällä kulkijoita professori ei ollut tavannut, mistä hän oli hyvin kiitollinen. Nuorien jahtaaminen sydänyönä ei kuulunut hänen suosikkipuuhiinsa. Miehen kämmen myötäili kylmää koristeellista kaidetta, kun kierreportaat johdattivat hänet takaisin ensimmäiseen kerrokseen. Viileä tuuli puhalsi tilan lävitse. Jossakin ylempänä paukkasi ikkuna. Mies ei kuitenkaan välittänyt, vaan haluasi päästä mitä pikimmin makuutiloihinsa.
Eräs häiritsevä yksityiskohta kiinnitti kuitenkin velhon huomion hänen askeltaessaan. Kuin kiusoitteleva aavistus, joka ei päästänyt otteestaan. Tyrmiin vievä raskas ovi oli hieman raollaan. Mies pysähtyi jälleen kuuntelemaan. Mitään epätavallista hän ei kuitenkaan havaitse. Uteliaisuus ja ehkä myös velvollisuudentunto otti hänestä vallan, kun professori palaa taaksepäin astuen tyrmiin valolla tietään valaisten.

Tyrmien ilma oli tavallista paksumpaa. Käytävät kapenivat ja huoneet vaihtuivat. Sokkeloisen maanalaisen kerroksen lämpötila oli entistäkin kylmempi, mikä piti professorin huolellisesti hereillä. Mies alkoi tuntea hitaasti ylimääräisen kierroksensa turhaksi. Väsymys tuntui raskaalta. Velhon ajatukset risteilivät seuraavan päivän oppitunneissa, samalla kun hän kuunteli omien askeliensa tasaista kolketta. Mies sai kuitenkin pian uutta ajateltavaa, kun hänen silmiinsä osui siivu haaleaa valoa. Se purkautui ulos kulman takaa rauhattomasti väreillen. Professori hidasti askeliaan pysähtyi noin kymmenen jalan päähän käännöksestä ja kuunteli.

[Réna Dubois]

"Valois" Réna kuiskasi käveltyään sisemmälle tyrmään, jossa ei ollut ollenkaan valoa. Hän huomasi lattiassa olevan kohouman juuri ajoissa ja seisahtui, ettei kompastuisi siihen. Hän tiesi, että valo saattaisi paljastaa hänet ohi kulkevalle opettajalle, mutta hän ei voinut muuta, sillä hän kompuroi koko ajan, jos ei nähnyt mihin kulki. Hän oli jo monta kertaa ollut vähällä kaatua. Eikä hän halunnut herättää koko linnaa kirkaisemalla tai tekemällä jotain muuta yhtä typerää.

Réna katseli ympärilleen ja oli melko vakuuttunut, että oli menossa oikeaan suuntaan, mutta tyrmän käytävät tosin näyttivät kaikki aivan samoilta. Rénan piti vain toivoa, että muistaisi reitin. Muuten hän olisi hukassa.

Réna oli juuri astumassa eteempäin, kun kuuli äänen takanaan. Réna siis yritti katsoa taakseen samalla kun astui eteensä, eikä siis nähnyt tai muistanut lattiassa olevaa kohoumaa. Hän siis löi jalkansa siihen, kirkaisi ja kaatui kyljelleen maahan. Se siitä hiljaisuudesta.

Kaatuessaan hän oli kolauttanut päänsä, mutta tiesi, että hänen pitäisi mennä piiloon, sillä joku oli varmasti kuullut hänen kirkaisunsa. Réna siis nousi ylös ja meni lähimmän oven taakse. Siellä hän muisti sauvassaan olevan vielä valoa, joten hän sanoi "Pimi" ja jäi pimeyteen. Réna uskoi kuulevansa askelia oven takaa, mutta ei ollut varma siitä, sillä hänen päässään tykytti ikävästi, eikä hän luottanut kuulemaansa. Hänen pitäisi mennä aamulla hoidattamaan itsensä, hänhän oli saattanut saada aivotärähdyksen tai jotain sellaista. Jalassakin tuntui ikävästi.

Hän oli odottanut tunnilta tuntuvan ajan, joka tosin saattoi olla vain viisitoista minuuttiakin, mutta lopulta hän oli vakuuttunut ettei ulkopuolella ollut ketään. Hän siis kuiskasi uudestaan "Valois" kääntyi huoneeseen päin. Häneltä pääsi tahaton henkäys, kun hän näki mihin oli tullut.

Hän oli vahingossa tullut varastoon, jota oli koko ajan etsinytkin. Siinä se oli, täynnä käyttämättömiä ja rikkinäisiä tavaroita. Réna seisoi hetken ihmetyksen kangistamana, mutta sitten hän alkoi etsiä tarvitsemaansa. Varastossa oli tuoleja joista puuttui jalka, rikkinäisiä sohvia, yksi katki mennyt sänky (Réna ihmetteli miten kukaan oli pystynyt siihen), sekä paljon muuta. Lopulta hän löysi tarvitsemansa rikkoutuneen lipaston alta. Se oli peitto, joka oli todella pölyinen, mutta muuten aivan täydellinen hänen tarkoitukseensa. Ilosena löytämästään hän nosti peiton ja oli lähtemässä.

Yhtäkkiä hänen lävitseen kulki pyörryttävä tunne. Hän kaatui maahan, taas, mutta onnistui pitämään kiinni tajunnastaan. Hän nousi istumaan seinää vasten päätään pidellen ja toivoi, että pyörrytys menisi ohi pian. Hän olisi pulassa, jos pyörtyisi tänne.

[Frederic T. Coudert]

// Pahoittelen viivästystä ja hieman lyhyttä viestiä. Yritän saada pelin jatkumaan edes jotenkin. //

Muutaman minuutin kuluttua Frederic kävi kärsimättömäksi. Mitään erityisiä merkillepantavia ääniä hän ei ollut kuullut, joten hän kyllästyi odottamaan. Tyrmien iänikuisen kalahtelu ja ujelluksen alta oli vaikea erottaa pienempiä ääniä. Ei Châteaussa olisi mitään vaarallista, jollei sinne tieten tahtoen jotain sellaista haluttaisi tuoda. Tyrmien katon kaarien syvennykset loivat mustia varjojaan, kun Frederic suoristautui ja kulki niiden ohitse.
Kulman takaa avautui näkymä uuteen sarjaan tyrmien kaaria, pitkälle eteenpäin aina useiden jalkojen päähän. Pimeässä jokainen kulma ja kaarre näytti pahaenteiseltä. Fredericin ei kuitenkaan tarvitsisi kävellä koko käytävän mitalta, sillä valo sykähteli paljon lähempänä. Aivan hänen vieressään oli puinen ovi, huolellisesti raollaan. Olikohan se jokin kujeileva oppilas tai ehkä vain kotitonttu? Asialle tulisi oitis selvyys. Frederic otti muutaman tyynen harppauksen ja tönäisi kyynärpäällään oven auki. Ovi kitisi ja narisi auetessaan, rämähtäen vähän turhankin äkkinäisesti saranoidensa päällä.

Huone näytti unohtuneelta. Yksi tyrmien lukuisista (ja pölyisistä) varastoista täynnä arkista rompetta, kun muutakaan säilytyspaikkaa ei ollut. Holvin tutkiminen ei ollut kuitenkaan professorin ykkösvaihtoehtoja, nimittäin oven sivustalla seinään nojasi hento tyttö. Hänellä oli sauva, josta valo oli ollut peräisin. Professori arvioi hänet nopeasti ykkösluokkalaiseksi, mutta ei saanut meileensä oliko nähnyt häntä koskaan. Fredericin sydänalassa läikähti hienoinen hämmennys, mutta hän tiesi mitä tehdä.

Sauva katosi kaavun laskoksiin, ihan varmuuden vuoksi. Viitta viisti lattiaa laajassa kaaressa kääntyen, kun professori laskeutui polvensa varaan. "Oletko kunnossa?" Professori kysyi totisena, silmät tytön katsetta tavoitellen, mutta sanat tuntuivat juuttuvan puoliksi kurkkuun. Niin kuin liian pienen paidan kaulus hiertäisi kaulaa. Huone oli varmaan ollut vailla siistijäänsä ehkä useita vuosia, joten pölyä oli varmastikin kosolti. Hän ei tuntenut oloaan kovinkaan mukavaksi. Tyttö näytti professorin silmään pahoinvoivalta, mutta hän päätti varmistaa pystyikö tämä puhumaan ja ehkä esittäytymään. Jatkokysymyksille olisi aikaa myöhemmin. Milläköhän asialla hän oli?

[Réna Dubois]

//Ei haittaa! Kyllä nämä lyhyemmätkin viestit ovat mukavia, eikä tästäkään kummoinen tullut.//

Réna sai yhtäkkiä aavistuksen, aivan kuin joku olisi tullut huoneeseen. Itseasiassa, nyt kun Réna ajatteli, hän oli melko varma että ovi oli narahtanut. Hän oli siis nostamassa päätään, katsoakseen oliko hän kuullut oikein, kun joku sanoi "Oletko kunnossa?". Heti kun tämä henkilö oli puhunut, Rénan pää lakkasi nousemasta. Miksi juuri nyt?

Réna pakotti itsensä katsomaan, kuka oli paljastanut hänet. Puhuja oli äänen perusteella aikuinen mies, luultavasti opettaja. Juuri se, mitä Réna ei kaivannut. Kun hän kohotti päänsä, hän näki ehkä kolmekymppisen miehen, jonka Réna muisti olevan taikaolentojen hoidon opettaja. Réna oli kuitenkin hieman epävarma muististaan, sillä hän muisti taikaeläinten hoidon opettajan olevan helposti ärsyyntyvä ja yrmeä, sellainen jonka luulisi suuttuvan huomatessaan oppilaan olevan poissa vuoteestaan illalla. Hän katsoi toista silmiin ja sanoi hämmentyneenä, "Mi-minua vain vähän pyörryttää. Taidan olla eksynyt.". Tämän sanottuaan Réna kuitenkin muisti kädessään olevan peiton, jonka oli löytänyt varastosta, ja katsahti siihen, luultavasti syyllisen näköisenä. Hän ei aikoisi esitellä itseään ellei toinen kysyisi, muutenhan, kun Réna oli kuitenkin ulkona tuvasta yöllä, toinen voisi ilmoittaa hänen rikkomuksestaan.

Pyörrytys tuntui kuitenkin onneksi helpottavan. Onneksi, sillä pyörtyminen ei vaikuttanut kovin hyvältä ajatukselta täällä. Réna ei halunnut näyttää heikolta toisen silmissä, joten hän lähti nousemaan ylös seinää vasten. Heikotus ei kuitenkaan ilmeisesti ollut mennyt kokonaan ohi, sillä se iski heti kun Réna yritti nousta. Réna siis horjahti, mutta ei kaatunut, kiitos seinän josta hän piti kiinni. Réna kuitenkin pääsi hetken ponnistelun jälkeen seisomaan, tosin nojaten seinään koko ajan. Hänellä oli todella heikko olo, eikä se ollut hänen mieleensä.

Noustessaan seisomaan Rénan mielessä kävi kuitenkin, että jos mies tosiaan oli taikaolentojen hoidon professori hän voisi mahdollisesti auttaa Rénaa. Ajatus tosin häipyi hyvin pian, eihän hän pystyisi kertomaan hevoskotkasta opettajalle. Hän tosin voisi yrittää selvittää professorilta, missä ruokavarasto oli. Hän ei tosin tiennyt, kuinka helposti toinen olisi huijattavissa.