// Oikeesti kuin kamalaa, et tää on jäänyt vaan jonnekin luonnoksiin, eikä sitä koskaan oo lähetetty... nyt itteä niskasta kii! Hyvänen aika...
(Tähän alkuun piti jotain ollennaista pistää, mutten tietysti löytänyt sitä valmista pohjaa) Mutta kumminkin, odottelen Benjamin Blanchardia kumppaniksi tähän peliin, kaikella hyväntahtoisella elämänkokemuksellaan. Ja tosiaan, erittäin miellyttävää peliä teikäläiselle!
Aika: Kesäloma, heinäkuu?
Paikka: Ranta Antibeksessa, Nicin kotikaupungissa.
Varoitus: Sisältää isällisiä ohjeita nuorelle seurustelun ajoittaneelle pojalle siihen liittyvine piirteineen... Lisätään näitä kenties pelin edetessä, jos tarvetta ilmenee.
Juoni: Suurin käännekohtana on - ei, ei, ette saakkaan tietää, muhahhaa, mutta lukekaa toki, mistä puheen ollen päästäänkin itse kirjoittamiseen... //


Oli kesäpäivä. Sellainen kesäpäivä, jolloin aurinko soi lämpönsä porottaa helteisenä monta tuntia, pikkulapset mankuivat jäätelöä ja uimarannat notkuivat väenpaljoutta. Nicolas Cartier oli yksi tuosta väestä, joka ajautui rannalle muiden mukana. Monista muista poiketen hän kaipasi kuitenkin rauhallista hetkeä, joten hän jätti pian äidin säätämään aurinkorasvansa kanssa ja suuntasi askeleensa erään etäisemmän puun varjoon.

Siihen mennessä, kun hän ehti puulle, Sonia oli todennäköisesti jo kerennyt uimaan. Sisar nyt ei tahtonut pysyä paikallaan muutenkaan, saati sitten tällaisena päivänä. Nicolas saattoi kuvitella siskonsa härnäämässä, että Nic - jota sisar kutsuisi Tohveliksi - muuttuisi vielä salamanteriksi, kun ei kerta ollut tällä säällä uimassa. Tai ehkä Nic - yhäkin Tohveli - olikin kaktus, kun kerran pärjäsi ilman vettä niin pitkään. Poika naurahti itsekseen ja kävi maahan makuulle. Rannalla oli varmaan omat siivoojansa, luulisi että näinkin mukava paikka olisi hyvin voinut olla roskien peittämä, mutta eipä ollut ja hyvä niin.

Valo heijastui puun oksista, lehtien läpi, leikkien niiden pinnalla ja pyrkien yhä alemmas ja alemmas, mutta poika onnistui suojautumaan sen häikäisyltä. Nicolas seurasi puun kasvua rungosta oksien haaroihin, katseli kuinka lehtien vihreä näkyi kirkasta sinistä taivasta vasten ja yritti etsiä taivaalta pilviä, joita ei näkynyt mailla halmeillakaan.

Kumpa kitara ei olisi jäänyt kotiin, sillä olisi mukava soittaa nyt. Tosin täällä olisi liiankin paljon yleisöä. Vaikka ihmiset viihtyivätkin lähempänä merta, saattoi Nicolas yhä kuulla heidän äänensä etäisen kaiun ja yhtä hyvin nuo ihmiset olisivat voineet kuulla hänen soittonsa. Yksi kuulija olisi todennäköisesti teettänyt toisen ja lopulta poika olisi saanut enemmän huomioita osakseen kuin olisi kaivannut.

Poika pudisti ajatuksen pois ja harhaili taas tuijottamaan taivasta. Kesä oli alkanut mukavasti. Kaiken sen koulustressin, kaaoksen ja pimeän taikuuden jälkeen mikään ei voisi olla mukavampaa kuin olla rauhassa, turvassa... kotona. Kaipa Antibes oli tosiaan koti nykyisin, vaikka Nic ei voinutkaan olla kaipaamatta takaisin Pauhun. Pitäisi kyllä nähdä kesän aikana Anselmia. Ja muitakin kavereita. Ehkäpä Nic voisi vierailla Anselmin luona Paussa? Hän voisi samalla kiertää ohi tutun kotitalon, käydä vaikka istumassa siellä vanhalla leikkikentällä tai ostaa taas kerran juustoa lähiliikkeestä. Haikeus tarttui muistojen mukana, eikä halunnut lähteä vaikka aurinko valaisikin taivaalla. Mahtaisikohan tähän tottua ikinä? Tai sitten kun tottuisi nykyiseen niin asiat muuttuisivat taas? Soniakin vanheni koko ajan, vuoden päästä hän saattaisi lopettaa koulun ja siinä vaiheessa pitäisi kai itsekin muuttaa omilleen. Derek puhui Pariisiin muuttamisesta. Onkohan hän jo muuttanut? Pitäisi varmaan lähettää joskus joku pöllökin. Damion kyllä väitti pöllöjä hitaiksi, mutta toisaalta Derekin tuntien hän tuskin olisi ostanut puhelinta. Olisi kyllä pitänyt miettiä kesäsuunnitelmia aikaisemmin. Olisin voinut saada töitäkin... ehkä vielä voisi yrittää hakea muutamaan paikkaan? Koulun ohjelmat olivat vain vieneet yllättävän paljon energiaa, puhumattakaan Sonian ongelmista. Siskosta sai kyllä aina olla huolehtimassa.

Nicolas veti syvään henkeä. Ainakin tämä päivä oli mukavan rauhallinen. Pitäisi nauttia siitä. Nic sulki silmänsä. Maa oli yllättävän tasainen tässä kohtaa. Poika kuunteli jonkin aikaa ihmisten ääniä. Jotkut huusivat jotain pallosta ja kannustivat toisiaan, pienen lapsen ääni helisi innostusta hänen selittäessä näkemästään ravusta tuttavalleen ja jossain kaukana Nic oli kuulevinaan koiran haukuntaa. Tähän voisi oikeastaan melkeimpä torkahtaa.

Ah, quelle chaleur.

Antibesin ranta tulvi ihmisistä. Oli turisteja, lapsiperheitä ja yksinäisiä auringonpalvojia. Jästien matkaradioissa soi RTL, Oüi FM ja Chérie. Kellukkeisiin ahdetut pikkulapset kiljuivat vedessä ja potkivat toistensa hiekkakakkuja mataliksi minkä ehtivät. Aurinko porotti korkealla, eivätkä pilvet peittäneet sitä hetkeksikään. Oli täydellinen hellepäivä. Blanchard ei kuitenkaan pitänyt tälläisiä kelejä täydellisinä, sillä näin kamala kuumuus tarkoitti palanutta ihoa päivän lopussa. Auringonpistoksen saaminenkin lieni mahdollista.

Armoton paahde ei kuitenkaan estänyt miestä menemästä ulos palamaan, kun hän oli hyvässä seurassa. Kuten monena muunakin kesänä, niin myös tänäkin kesänä, Benjamin oli kyläilemässä ystävänsä Èmeline Cartierin ja tämän lasten luona. Miehestä oli mitä ihaninta nähdä Èmelineä pitkästä aikaa ja oli hänestä mukavaa viettää aikaa Sonian ja Nicin kanssa. Töissä kun sitä ei oikein voinut tehdä.

"Varovasti sitten Sonia! Kuulitko? Sanoin, että varovasti! Voihan pyhä.. ei se kuule mitään", Benjamin yritti sanoa vettä kohti juoksevalle tytölle, joka ei tietenkään kuunnellut. Mies kääntyi täysjärkisten seuralaistensa puoleen ja oli jo pian levittämässä vilttiä sopivalle kohdalle. "Kyllä se viltti pitää vähän tänne päin laittaa, kun tuossa on muutama käpy ja tuollainen kivi, ai ne voi siirtää, totta." Èmeline sanoi Benjaminia hölmöksi.

"Tässä olisi aurinkorasva, Nicolas hei, Nicolas?" Benjamin puhui, mutta huomasi pojan kadonneen. "Käsittämätöntä", mies puuskahti. "Lähti noin vain, eikä edes aurinkorasvaa laittanut." Benjamin istui viltille Èmelinen viereen. Mies katsoi tarkkaan vedessä olevia ihmisiä ja yritti etsiä Soniaa joukosta. Kun hän lopulta näki tytön, niin hänestä tuntui hieman rauhallisemmalta.

"Benjamin, est-ce que tu peux m'aider? En saa rasvattua kunnolla selkääni", Èmeline sanoi. "Häh? Eh, itse asiassa ajattelin juuri mennä etsimään Nicolasta", Blanchard selitti ja nousi äkisti ylös. "Katsos kun vähän ihmetyttää tälläinen. Siis katoaminen." Benjamin ajatteli, että ehkä olisi nyt vain parasta lopettaa puhuminen ja lähteä etsimään sitä poikaa. "Nähdään pian."

Benjaminilta kesti jokunen hetki lähteä etsimään Nicolasta sellaisesta paikasta, johon poika kaikista todennäköisimmin menisi rannalla. Se ei siis tosiaankaan ollut verkko, jonka luona pelattiin lentopalloa tai jäätelökioski. Tosin kyllähän hän olisi jäätelökioskille voinut mennä, pourquoi pas? Tajuttuaan mistä etsiä, Benjamin myös lopulta löysi. Poika ei edes ollut ollut kovinkaan kaukana, joten Blanchard oli harhaillut rannalla ja hikoillut paahteessa turhaan jonkin aikaa.

"Terve mieheen!" Benjamin lausahti puun alla loikoilevalle Nicolakselle. "Saako tähän istua? No istun nyt, vaikka ei saisikaan." Mies liittyi nuoremman seuraan ilman lupaa ja istui tämän viereen nurmelle. Paikka, jonne Nicolas oli mennyt, oli varsin rauhallinen ja mukava. "Me emme olekaan ehtineet paljoa jutella vielä, oliko sinulla jotain suurempia suunnitelmia nyt kesää varten?"

//Haluaisin niin tietää, että mikä olisi paras ranskalainen käännös tuolle "terve mieheen" tervehdykselle..

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Nicolas Cartier, Cerfeur: 3 p
Benjamin Blanchard: 3 p