//Päivämäärä käy loistavasti! Pahoittelen myöhäistä vastausta, olen hoitanut ongelmia terveyteni kanssa muutaman kuukauden, mutta pääsen nyt taas jatkamaan pelejä normaalisti...(Apua, anteeksi kans siitä, että tämä viesti on kauhistuttavan... dramaattinen. Noahilla on vain taipumusta melodramaattisuuteen ja ajattelin että se sopisi tilanteeseen XD)
Noah Andersson oli väsynyt, kyllästynyt ja peloissaan. Noahin koko elämä oli heittänyt kuperkeikkaa eikä kukaan ollut kokenut olevansa turvassa joulukuun tapahtumien jälkeen. Tilanne oli tosin rauhoittunut, vaikkakin monissa asioissa oltiinkin menty ojasta allikkoon. Koulun johtoon oli noussut kamalaakin kamalampi Shwillinger, joka oli muuttanut koulun käytännöt takaisin 1800-luvulle. Noahin pää meinasi räjähtää pelkästään hänen ja hänen sääntöjensä ajattelemisestaan. Mies edusti kaikkea sitä, mitä Noah ei vain voinut sietää. Shwillinger karkottaisi varmaankin kaikki jästisyntyiset tekosyyn varjolla ensimmäisen tilaisuuden saadessaan. Noah pelkäsi jo kesää kotona, jonne tällä ei ollut mitään asiaa. Tyttö oli viettänyt viimeaikoina aivan liikaa aikaa peloissaan. Tänään hän oli päättänyt kuitenkin yrittää rauhoittua ja purkaa ahdistustaan ampumalla aseella pieniä metallineliöitä yksin koulun lähistöllä siaitsevilla vuorilla. Kuulostaa todellakin terveellisetä.
Noah sonnustautui tyttöjen makuusalissa tavalliseen harjoitteluvaatteisiinsa: Mustiin ihonmyötäisiin housuihin, oranssiin ihonmyötäiseen pitkähihaseen, tuulitakkiin ja räiskyviin juoksukenkiin. Hän solmi vaalet, hieman tavallista tyyliään lyhemmäksi leikatut hiuksensa pienelle poninhännälle. Noah asetteli asekotelonsa tapansa mukaan kitarakoteloon. Hänen pitäisi mainita, että lähtisi soittamaan ulos. Oli uskomatonta, että hänen tupatoverinsa uskoivat tuon valkoisen valheen. Noah ei omistanut kitaraa, ei osannut soittaa kitaraa ja vielä vähemmän hän jaksaisi raahata sitä vuorille akustiikkaa varten. Tosin niin kauan, kun kukaan ei kyseenalaistanut tätä tarinaa, Noah ja hänen harrastuksensa olivat turvassa.
Juostessaan vuorenrinnettä ylös Noah tunsi tuttuakin tutumman poltteen reisissään ja kiristi tahtia. Hän rakasti juoksemista. Hän nautti siitä, kun tuuli ujelsi hänen kovissaan ja siitä, kun hänen lihaksensa ja keuhkonsa huusivat epätoivoisesti happea. Se sai hänet tuntemaan olonsa niin vapaaksi, ettei hän voinut kertakaikkiaan käsittää sitä tunnetta. Juostessaan hän kilpaili itsensä kanssa ja vaipui onnelliseen transsiin, jossa kukaan tai mikään ei voisi vaikuttaa häneen. Jotain hän kai pakeni aina tänne vuorillekin, olipa sitten kyse unohtuneista läksyistä tai vaikkapa riidasta ystävien kesken. Juokseminen oli keino unohtaa ja ottaa eytäisyyttä äänistä ja ihmisistä, jotka muuten vaivasivat häntä. Ja jos Noah tällä hetkellä jotain kaipasi, se oli pakomatkaa pois koulun ahdistavien seinien ja kamalien muistojen keskeltä.
Noah oli asettautunut tavalliseen paikkaansa, erääseen solaan jossa ei ollut oikeastaan mitään muutamaa isompaa kivenlohkaretta lukuunottamatta. Noah kävi asettamassa maalit riviin kiven päälle ja latasi pienoikiväärinsä. Hän otti valmiusasennon ja ampui lippaan tyhjäksi. Latasi ja ampui uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Hän päästi irti kaikesta häntä vaivaavasta ja antoi keskittymisen ihanan tyhjyyden viedä hänet mukanaan takaisin Liverpooliin, tutulle ampumaradalla jossa haisi kumi ja historiallisten ratojen muskettien ruuti. Kuinka paljon hän kaipasikaan tuota pientä paikkaa valtavassa kotikaupungissaan.
Kesken kuudennen lippaan Noah kuuli yskäisyn. Hän tunsi kuinka kaikki veri hänen kehossaan valahti jalkoihinsa tehden niistä paksut ja kömpelöt. Oli ollut typerää tulla tänne. Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei hän voinut luottaa siihen, ettei häntä seurattaisi. Hän ei ollut toiminut järkevästi, vaan mielihalujensa mukaan. Hän oli käyttäytynyt typerästi ja holtittomasti. Typerä, itsekäs, ajattelematon Noah, hän soimasi itseään. Joudut lähtemään kotiin, missä sinusta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Olet vain taakkana ja häpeän aiheena.
Noah nosti aseen piipun kohti taivasta ja kääntyi hitaasti. Jos häntä vastakkain olisi joku vuorille piiloutunut pimeyden velho, niin hän saisi ammuttua tätä jalkaan ja kutsuttua apua. Jos hänen takaansa löytyisi koulun rehtori, hän voisi samantien pakata tavaransa ja lähteä kotiin. Mutta Noahin kääntyessä, hänen takaansa ei löytynyt pimeyden velhoa tai epäilemättä vähintäänkin koulun yhtä pimeää rehtoria vaan tyttö. Noahin tupatoveri, johon hän ei ollut koskaan kummemmin tutustunut. “Mitä teet täällä? Seurasitko sinä minua?”, Noah kysyy tuijottaen tyttöä tuimasti. Tämä ei näytä välittömän vaaralliselta, mutta näytti kantavan mukanaan... jousipyssyä? Noah hymähti itsekseen. Hänen tietääkseen jousipyssytkin olivat kiellettyjä koulussa. Tästä tulisi mielenkiintoinen iltapäivä.