Pimeitä pelkoja ja loitsittu vapaus

[Evelyn Clément]

// Kyllä, sain aloitettua tämän ropen vihdoin! Tosiaan, tämä olisi tarkoitettu Evelyn Clémentille ja Lucy Beckettille. Ajoittuu Pimeyden voimien valloituksen ajoille, iltapäivään, vaikka tammikuun alkuun? //

Kun olin aiemmin lukenut lehdistä juttuja pimeyden voimien aktiivisuudesta, radikalisoitumisesta ja levottomuuksista, en ollut koskaan uskonut, että ne koskettaisivat minun elämääni. Isäni oli varataikaministeri. Räyhääjiä meille oli joskus aiemminkin lähetetty. Olihan se ymmärrettävää, etteivät kaikki voineet olla samaa mieltä kaikesta ja politiikka jakoi mielipiteitä. Mutta kaikki ilkivalta oli aina ollut pientä ja vaaratonta. Pimeyden velhojen epäonnistunut isku joulun jälkeen kotiini oli kuitenkin muuttanut uskonut hattaraisesta pilvilinnasta, kuplasta, jossa olin elänyt.

Minut lähettettiin ennen uutta vuotta koululle. Kaikki olivat vakuuttaneet, että siellä olisi turvallisempaa, järkevämpää ja he lähettäisivät kyllä pöllöjä. En saanut yhtäkään pöllöä. Ja päädyin keskelle pimeyden voimien valloitusta, kontrollia ja säätämistä.

Nielaisen. Vedän syvään henkeä. Jos teen tämän, saattaisin vielä joutua ikävyyksiin. Olin yrittänyt olla huomaamaton, sopeutua ja välttää pimeyden velhojen juttuja niin paljon kuin mahdollista. Kunhan kukaan ei yhdistäisi minua isääni, perheeseen tai muuta, niin kaipa asiat järjestyisi. Perheeni oli turvassa. Pakko olla.

Alohomora, ajattelin ja työnsin luokan oven auki. Hulluutta, mielenvikaisuutta... niin paljon epäonnea, kurjuutta ja kriisiä. Juuri sitä tunnuttiin kaipaavan. Yritettiin syöstä ihmiset epätoivoon, pimeään ja sitten ohjailla toivottuun suuntaan. Pujahdin luokkaan. Tunteet olivat tiellä, satuttivat. Niiden avulla ihmisiä saatiin satutettua. Herkkyys oli säälittävää. Olin säälittävä. Pitäisi ajatella järkevästi, keskittyä loogisuuteen.

Minun pitäisi harjoitella loitsuja. Ei kirouksia, ei uhkauksia, pimeyden velhoja tuijottamassa niskaan. Hetken aikaa voisin olla yksin. Katson luokkatilaa: pulpetit ovat riveittäin, taululla on joitain liituläikkiä ja kaikkialla leijuu hieman pölyä. Tilassa ei olla varmaan käyty pitkään aikaan, eikä toivon mukaan ketään tulisi käymäänkään minun lisäkseni.

Jatkuva epävarmuus oli rasittavaa. En tiennyt, mitä en saanut tehdä. Olin aina uskonut opettajiin. Professori Kärmes oli kyllä ollut melkoinen, puhumattakaan Delacroixista, mutta ehkä yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta auktoriteetit olivat minulle... uskottavia. Nyt asiat olivat toisin. Kaipasin jotain... päätäntävaltaa? Etäisyyttä? Vapautta? Loitsut olisivat pieni mahdollisuus siihen suuntaan. Ainakin hetken voisin kai olla vain ilman kurjuutta, ikäviä ajatuksia, negatiivisuutta. Tehdä jotain hyödyllistä.

Heilautan sauvaa ja vanha tuttu levitaatioloitsu nostaa pulpetit sivuun. Irvistän pienelle kolinalle. Tuskin sitä kukaan kuitenkaan huomaisi. Sanattomat alkoivat kuitenkin jo sujua. Beaxbatonksissa niitä käytiin vasta kasilla, mutta Château oli tässäkin asiassa matkinut Tylypahkaa. Ainakin se oli parempi olla ajoissa. No niin, joku loitsu. Mitä haluisinkaan harjoitella? Jotain kivaa... Pyöräytin sauvaani ja muutama värikäs kupla lennähti ilmaan. Ajattelin sitä, miten mukavaa oli ollut, kun olin harjoitellut kuplaloitsuja Lily-Bellan kanssa Serpejen tupahuoneella joskus 2015? Aikoja sitten... Miten haastavaa se oli aluksi ollut. Miten asiat olivat muuttuneet sen jälkeen.

Heittelin kuplia ilmaan. Hmm... jotain haastavampaa. Ajattelin kesää. Puutarhan paviljonkia, lampea ja tyyneyttä. Kukkasia ja lintuja. Orkideous. Kimppu kukkasia muotoutui sauvan kärjestä. Hmm, saisikohan loitsua laajennettua? Kukkaset eivät tulisikaan kimpussa vaan levittyisivät maahan? Loitsua varmaan pitäisi muuttaa, soveltaa, tai yhdistää johonkin toiseen loitsuun...

Ajattelin lintuja, mustaleppälintuja, joita kotipuutarhassa oli. Niillä oli punertava pyrstö ja muuten ne olivat tummia. Yritin nähdä linnun edessäni, pyrähtämässä puusta toiseen. Heilautin sauvaa ja hieman alkuperäismalliaan pienempi lintu pyrähti sauvan kärjestä. Keskityin luomaan toisen ja kolmannen. Ne jäivät hypähtelemään ilmaan, ja alkoivat sirkuttamaan keskinäisessä orkesterissaan. Hymyilin hieman. Ne saivat elää vapaasti. Toisaalta Gampin mukaan tuskin mikään taiottu oli elollista... Vain kuvajaisia. Jos vaikka yrittäisin taikoa ruokaa syötäväksi, voisin yhtä hyvin syödä tyhjää, koska sitä ei oikeasti ollut olemassa. Niiden konkreettisen oloisella ulkomuodolla tuskin olisi väliä. Niitä ei vain ollut. Ehkä pitäisi olla siitä sentään kiitollinen. Olin olemassa, tietoinen, tässä ja nyt, vaikka ikäviä asioita tapahtuikin ympärillä.

[Lucy Beckett]

Lucy ei halunnut viettää käytävillä yhtään enempää aikaa kuin oli pakko. Käytävät olivat pelottavia. Ne olivat paikkoja, joissa kuka tahansa saattaisi tulla vastaan. Ne olivat olleet jännittäviä paikkoja ennenkin, sillä ei koskaan voinut tietää, keneen törmäisi, mihin keskusteluun päätyisi kieli solmussa. Mutta nyt. Nyt käytävät olivat suorastaan pelottavia pimeyden velhojen pitäessä koulua vallassaan ja partioidessa sen sokkeloissa. Etenkin kylmäävien muistojen metsäretken jälkeen Lucy halusi vältellä pimeyden velhoja parhaan taitonsa mukaan. Hän pelkäsi, että hänen käytöksensä metsässä saattaisi ajaa hänet vielä ongelmiin.

Hän kiirehti askeliaan puristaen olkalaukkuaan. Sydän tuntui rinnassa raskaalta mutta yhtä aikaa kiivaalta. Pelko valpasti hänen aistinsa. Pieninkin kaavunkahahdus saattaisi olla pimeyden velho, häilyvinkin varjo mielipuolinen uhka. Hän koki olevansa turvassa vain sairaalasiivessä madame Rousseaun luona tai Serdaiglen tuvassa, ja niihinkin hän kantoi mukanaan säikyt säpsähdykset ja alituisen epävarmuuden.

Vaikka hän oli yrittänyt olla huomaamaton ja yhdentekevä, suuri kiukku oli noussut hänessä aina, kun hän oli joutunut kohdakkain pimeän velhon kanssa. Hän ei osannut selittää, mistä niin kipinöivä, kitkerä viha oikein nousi. Pisteliäät, uhmakkaat sanat olivat livahtaneet hänen suustaan, ennen kuin hän oli ehtinyt ajatella. Vielä hänelle ei ollut käynyt mitään, mutta hän pelkäsi, että se oli vain ajan kysymys.

Jatkuva pelko oli uuvuttavaa. Hän tunsi olonsa jatkuvasti raskaaksi ja väsyneeksi. Väsyneeksi tähän kaikkeen. Hän olisi vain halunnut opiskella. Tämä oli hänen viimeinen vuotensa. Opinnot olivat jääneet hävettävän vähälle huomiolle, ja ajatus päättökokeista valoi häneen sulaa kauhua. Päättökokeet ranskaksi ilman kunnon opiskelua. Pimeyden velhojen rukkaama “opetussuunnitelma” teki vain hallaa kokeisiin valmistautumiselle. “Uusi ja parempi opetussuunnitelma” sai Lucyssa kapinahengen nousemaan: jos hänelle tyrkytettäisiin pimeää taikuutta ja sen ajatusmaailmaa, hän kieltäytyisi opiskelemasta, jättäisi läksyt tekemättä! Hän ei voinut hyväksyä sellaista.

Autiolla käytävällä kaikui vieno linnunlaulu. Se tuntui sydäntäsärkevältä painostavan pelon ja hiljaisuuden keskellä. Koko keho tuntui sähköistyvän. Lintuja? Sisällä linnassa? Tammikuussa? Miksi? Oliko se ansa? Sydäntä kouraisi, kun hän mietti, miten joku ykkös-kakkosvuotinen voisi hairahtua seuraamaan linnunlaulua ja joutua pimeyden velhojen piinattavaksi. Hiljaa hän seurasi kevättä lupailevaa ääntä. Paras tarkistaa, mistä oli kyse.

Hän painautui seinää vasten ja kuunteli ovenraosta sydän korvissa jyskien. Pitikö hänen nyt...? Eiköhän olisi voinut antaa asian olla? Ei voinut. Jos hän voisi estää jonkun muun kärsimyksen pikaisella ovenraosta tähdätyllä tainnutusloitsulla, se olisi sen arvoista. Luokkahuoneessa oli joku. Pakko oli kurkistaa, hän ei nähnyt kunnolla. Hiljaa hän raotti ovea nähdäkseen paremmin.

Huoneen hämärissä seisoi tuttu hahmo. Hän oli nähnyt tytön kylpyläretkellä ja metsässä, silloin tällöin käytävillä. “Evelyn...?” hän ihmetteli hiljaa ja luikahti ovesta sisään painaen sen perässään kunnolla kiinni. “Mitä sinä teet? Täällä?” Hän katseli lintuja, kukkia ja kuplia. Kaiken sen näkeminen tuntui surulliselta. Hänestä tuntui, että hän tiesi vastauksen kysymykseensä ilman Evelynin vastaustakin. Tämä oli pakopaikka. Pakopaikka kaikelta synkältä ja pahalta.

//Anteeksi, että vastaaminen on kestänyt näin kauan! Huhtikuu oli yhtä hullunmyllyä, ja nyt alkaa vihdoin rauhoittua.//

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Evelyn Clément, Serpentard: 4 p
Lucy Beckett, Serdaigle: 3 p