//Mukaan Evelyn Clément (kirjoitin sukunimen varmasti väärin, sori!). Sijoittuu vaikka tälle päivälle (?), eli 3.4//

Rullaan, siis todellakin rullaan kirjastoa kohti. Minä tiedän, tottakai minä tiedän, Annehan saarnaa minulle siitä kokoajan, että täytän elämäni liikaa sillä, että valitan kaikille ankeasta elämästäni, koska joudun käyttämään pyörätuolia. Minkäs minä mahdan niille kahdelle syylle, jonka takia valitan? Syylle numero yksi, että näen tuijotuksia ja avuntarjontoja päivittäin noin sata. Ja syylle numero kaksi, eli sille, että minä vain nyt satun olemaan kertakaikkisesti draama quuen.

Rullaan käytävällä, ja noin puolet siellä olevista ihmisistä tuijottaa minua. Loput ovat jo tottuneet minuun. Onnekseni kukaan ei tarjoudu työntämään minua, luultavasti äreä ilmeeni edesauttaa sitä. Äreä ilme koska kokeisiin lukuni on ollut olematonta, joten olen jäljessä kaikissa aineissa. Mulkoilen kaikkia erityisen vihaisesti, mutta ymmärrän lopettaa, kun muutama ekaluokkalainen katsoo minua pelokkaasti.

Aha, nyt ymmärrän. Olen nykyään pienten jutuissa joku merirosvo, tai muu sellainen, jonka vamma on "pelottava". Minun vammani nyt on kaukana pelottavasta. Se ei edes ole ulkoinen, mutta ei sitä kukaan täällä tiedä. Paitsi Mila Molina, jolle kerroin sen, kun koitin saada lentotunteja pari vuotta sitten. Joita en saanut.

Saavun kirjastoon, ja käytän tavanomaista keinoani näyttää normaalilta, eli istun kirjastossa olevalle pehmeälle sohvalle. Nappaan hyllystä kirjan, nimeltään Loitsujen historia. Minusta tuntuu, että loitsuope saattoi mainita, että siitä voi olla apua kokeeseen. Pyörätuolini lojuu sohvan edessä, joten saan jokatapauksessa tuijotusta osakseni.

// Ihan oikein meni! Nuo tarkkeet on kyllä hiukan sekoittavia, menee helposti väärin päin. Jees, 3.4 käy mainiosti! Aaah, oot kyllä kehittynyt huimasti kirjoittamisessa! Huiii, sitten pitäisi päästä kohmeesta kirjoittelemaan xdd ihana tämä kirjoituskuume //

Ajatus. Muisto. Pieni takiainen, joka tarrautuu kiinni, jää väkisin tietoisuuteen, eikä katoa taka-alalta, vaikka kuinka yrittää pudistaa päätään. Näin kirousten leimun silmissä ja se jäi siihen vielä pitkäksi aikaa varsinaisen kiroamisen jälkeenkin. En tiedä pystyisinkö unohtamaan pimeyttä. Juuri nyt, kaikki se - pimeyden velhojen hyökkäys, valtaus ja kaatuminen - tuntui etäiseltä ja silti se pysyi varjona vierelläni. Hytisen. Pitäisi keskittyä muuhun.

Kokeet kuumottavat olan takana ja olen aivan liikaa jäljessä. Tarvitsisin lisää aikaa. Elän taikuuden ympäröimänä, mutta silti en voi saada sitä, mitä tarvitsen. Pitäisi tehdä enemmän. Pitäisi opiskella. Pitäisi ottaa itseään niskasta ja ryhdistäytyä. Pitäisi ja pitäisi ja pitäisi...

Kuljetan kättäni kirjojen kansilla. En enää muista, milloin olen viimeksi lukenut romaaneja. Jotain hauskaa, mukavaa, hömppäkirjallisuutta. Kaikki teokset, jotka lainaan, ovat vain tietokirjoja, oppikirjoja. Ehkä se on osa vanhenemista? Kaikki kiva muuttuu vastuuksi ja velvollisuuksiksi? Tuntuu niin kummalta ajatella, että enää vuosi ja olisin täysi-ikäinen, 17 vuotta. Vastahan olin aloittanut Châteaussa.

Kirjojen nimet soljuvat silmien ohitse: Peiliin piirretty nainen, Sataa suolaista vettä, Perhonen lasikuvussa, Silta yli ikuisuuden. Ajanhukkaa... pitäisi opiskella. Palaan liemikirjojen luo ja alan selata kirjojen sisällysluetteloja. Erotusmenetelmät, erotusmen- Haa! Siinä. Hortoilen kirjaston hyllyjen välillä ja kokoan kirjoja. Aluksi yritän sulloa ne kaikki reppuun muiden kirjojen joukkoon, mutta liikaa on liikaa ja joudun tyytymään kirjapinoon, joka jää leijumaan repun vierelle. Käteni osuu romaaniin ja jää roikkumaan sen ylle. Tuskin se paljoa haittaisi, jos lukisin ihan muutaman rivin? Vedän kirjan hyllystä esille. Mato. Ainakaan kirjan nimi ei ole niin houkutteleva, mutta olin ottanut sen kuitenkin jo hyllystä. Siinä se oli, käsissäni. Odotti, että avaisin sen. Ehkä se onkin juuri niitä kirjoja, joita ei avattu niin usein? Joka joutui päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen odottamaan, että joku voisi lukea sitä. Edes kerran.

Vilkaisen takakantta. Kirja kertoo nuoresta pojasta, joka ystävystyy maahisen kanssa. Kuulosti kliseiseltä, mutta mahdollisuus lukea jotain muuta kuin koulukirjoja sai minut kääntämään ensimmäiseen lukuun. Pienessä kyläpahasessa, metsien keskellä oli punainen tölli.Tarina tempaisee mukaansa, ahmin rivejä rivien perään ja eksyn kirjan lumoihin. Alan automaattisesti tallustaa kohti sohvia repun ja kirjapinon seuratessa kuuliaisesti loitsuttuna perässä.

Askel, askel ja hypyn sijaan askel... tanssahtelen kirjan lumossa sohvia kohti. Väistän tuiman oloisen kirjastonhoitajan ja jatkan matkaa. Eteneminen sujuu mainiosti ja olen jo sohvien kohdalla - TRÖMPS!

Kirja lennähtää ilmaan ja minä päädyn rähmälleni maahan. Irvistän hieman voihkaisten kiusaantuneena ja katsahdan, mihin olen kaatunut. Pyörätuoli. Miten en sitä huomannut? Nappaan kirjan käsiini ja nousen ylös vilkuillen ympärilleni. Sohvalla istuu vaaleatukkainen tyttö käsissään Loitsujen historia. Olin kai lukenut samaisen kirjan joskus reilu vuosi sitten. Koska muut oppilaat olivat kertyneet hieman kauemmas sohvista, pyörätuolin täytyi olla tytön.

"Ah, pahoittelen äskeistä. Toivottavasti en häirinnyt tai mitään... öm... voin nostaa tämän", soperran. Nostan pikaisesti pyörätuolin ja laitan romaanin samalla ilmassa leijuvan kirjapinon päälle. Äh, tälläistä ei saisi sattua, niin typerää, pitäisi keskittyä, katsoa eteensä.

"Ai! Luet loitsuja", sanon kätkeäkseni äskeisen kömmähdykseni. "Kiva kirja, vaikka hieman pitkävetistä lukea. Kuudennessa luvussa taisi kyllä olla joku huvittava kuva Felix Summerbeesta soittamassa kampiliiraa."

//Kiitos kiitos, ja anteeksi kestosta//

Oikeastaan kirja on harvinaisen tylsä. Tiedän että minulla olisi parempaakin luettavaa, mutta tiedän myös etten halua reputtaa loitsuja. Mutta pitäisi lukea myös numerologiaan, jonka reputin viimevuonna. Ja muodonmuutoksiin myös. En tiedä olisiko järkevämpää saada kaikista kelvollinen, vai yhdestä upea.

Huomaan että olen miettiessäni keskeyttänyt kirjan luvun. Jatkan.

Huomattavin kehitys loitsujen historiassa nähtiin oletettavasti 1800-luvulla.

Ja plaa ja plaa ja plaa. Koulu ei taida ihan olla minun juttuni. Päätän lukea vielä yhden luvun, ja sitten mennä takaisin oleskeluhuoneeseen. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Ihan niinkuin minusta voisi tulla mikään aurori.

Harvinaisen tylsästä luvusta opin, että loitsut kehittyivät 1800-luvulla jonkin velhon jonka nimi on liian vaikea muistaa ansiosta. Toivottavasti sitä ei kysytä kokeessa. Kun luku kestää oudon pitkään, päätän tarkistaa kuinka pitkä se oikein on. Ei olisi kannattanut. En ole vielä edes puolivälissä.

Kuuluu vaimea kolahdus lattiaa vasten. Päästän kirosanan. Pyörätuolini on kaatunut. Tunnistan tuon äänen mistä tahansa. Juuri tällä hetkellä en tarvinnut ylimääräistä huomiota. Vaikka en kyllä muutenkaan, mutta silti. Parin sekunnin päästä toinen kolahdus. Jonkinlainen tömpsähdys, pienempi, litteä esine. Kirja tietenkin. En edes tahdo katsoa, mutta siirrän katseeni jokatapauksessa pikkuhiljaa kohti paikkaa johon jätin pyörätuolini.

"Ah, pahoittelen äskeistä. Toivottavasti en häirinnyt tai mitään... öm... voin nostaa tämän", sanoo ulkonäön perusteella hieman minua vanhempi tyttö. Hän näyttää etäisesti tutulta, tai siis, varmasti olen nähnyt hänet joskus jossakin, käytävällä tai jotain.

Ja hän nostaa pyörätuolini. Hän nostaa myös kirjan jonka hetki sitten tiputti jonkinlaisen leijuvan kirjapinon päälle. Mulkaisen häntä hieman äkäisesti mutten vastaa mitään. En kuitenkaan viitsi ruveta äyskimään, toistaiseksi tyttö on vain - kompastunut pyörätuoliini jonka minä satuin jättämään siihen.

"Ai! Luet loitsuja. Kiva kirja, vaikka hieman pitkävetistä lukea. Kuudennessa luvussa taisi kyllä olla joku huvittava kuva Felix Summerbeesta soittamassa kampiliiraa", tyttö sanoo.
"Ai, tuota, kiva", minä sanon äänensävyllä jota on vaikea tulkita.