//Ruth tänne kiitos. :) En koskaan osaa keksiä otsikkoja, nyyh. :( Lupasin yllättävän paikan, joten tässä sitä nyt ollaan. Näköjään sain myös melko yllättävän juonen aikaiseksi ;)//

Astelin kierreportaita pitkin tähtitornihuonetta kohti. Olin käynyt siellä taannoin alkuviikosta siivoamassa ja tiesin, että siellä oli kylmä, joten olin pukeutunut suhteellisen lämpimästi. Minulla oli päälläni mustat farkut, harmaa neuletakki ja sen alla pitkähihainen musta paita. Lisäksi olin ottanut mukaani viltin, jos tuo edeltä mainittu vaatevalinta ei olisi riittävä.

Oli lauantai ja kukaan ei ollut lauantaisin koululla, mutta siinä se idea olikin. Olin halunnut kutsua sairaanhoitajan, Ruthin sellaiseen paikkaan, jossa kukaan ei voisi meitä häiritä. Koulun tähtitorni mielestäni täytti oikein hyvin viikonloppuisin sen kriteerin.

Vihdoin saavuin ylös ja avasin painavan oven. Viileä tuulahdus tuntui minussa heti, kun astuin sisään. Menin penkille istumaan ja käärin viltin ympärilleni ja aloin odottamaan toisen tuloa. Ensimmäisen kerran olin kuullut Ruthista noin puolisen vuotta sitten eräältä ystävältäni. Olin silloin hakenut paikkaa Chăteausta ja saanut sen. Silloin aloin valittamaan ystävälleni, että minulla ei ollut minkäänlaista romantiikkaa sitten muutamaan vuoteen. Siihen hän sitten tokaisi tietävänsä, että Chăteaussa oli töissä eräs Ruth, joka oli kuulemma homoseksuaali. Aloin sitten kysellä häneltä lisää ja yhdessä vaiheessa hän totesi, että tuo Ruth oli kyllä minua 17 vuotta vanhempi. Olin kuitenkin stalkannut... Hetkinen, ei katsellut netistä hänen kuviaan ja sanoin, että se ei haitannut. Että jos meillä synkkaisi niin ei se siitä ainakaan minun puolestani olisi kiinni. Kyllä sitä suurempiakin ikäeroja on nähty.

Nousin ylös ja siirryin katselemaan aikani kuluksi ikkunasta ulos. Enhän minä mitään tähdistä tiennyt, mutta täytyi kyllä sanoa, että kauniita ne ilman muuta olivat ja niitä oli ihan kiva katsella. Pienenä, kun isomummini, joka oli minulle hyvin läheinen kuoli, nimesin hänelle oman tähden taivaalta ja juttelin sille. Se tapa kesti useita vuosia, mutta vanhemmiten se sitten jäi. Kyynel vierähti poskelleni, kun siinä aloin ajatella kaikkia niitä minulle tärkeitä ihmisiä, jotka olivat menehtyneet. Mieleeni tuli myös hyvä ystäväni lapsuus ja teini ajoilta, joka oli kuollut auto-onnettomuudessa. Olin itse ollut samassa autossa, mutta minulle siitä jäi vain arpi ja lievä aivotärähdys, joka ei enää vaikuttanut elämääni. Mutta muuta peruuttamatonta oli tapahtunut. Koko lapsuus ja teini aikani paras ystäväni menehtyi. Mietin, että kuinka maailma saattoikaan olla näin epäreilu. Hän oli yksi maailman kilteimmistä ja hyväsydämisimmistä ihmisistä, joita olin koskaan tavannut. Hän ei olisi koskaan halunnut kenellekkään mitään pahaa. Ei edes hänen alakoulu aikaisille kiusaajilleen... Ja hän oli vain 15-vuotias. Karistan ajatukset mielestäni ja keskityn vain katsomaan tähtiä. Ehkä se lohduttaisi mieltä, että uskoisi Jumalaan, että voisi varmasti tietää että hänkin olisi onnellisina jossain. Jatkoi elämäänsä. Mutta minä en uskonut Jumalaan. Enkä ollut koskaan uskonutkaan. Minä pystyin vaan suremaan ja itkemään ja ajattelemaan, kuinka epäoikeudenmukainen maailma on, mutta toki myös muistelemaan menneitä hyviä hetkiä heidän kanssaan, jotka olivat jo edesmenneet.

//Hahhaa, Ruth taas varmaan imee kaiken mielenkiinnon tästä pois. :D Hmm, en ole varma, että olisiko in-game mahdollista, että Ruthista löytyy kuvia noin vain netistä, koska ei hän ole esimerkiksi koskaan ollut töissä missään jästiammatissa.. Mutta ehkä joidenkin jästisukulaisten facebookista tai muualta voisi löytyä! Hui mikä stalkkeri. :o Ja hmm, jos ulkona näkyy tähtiä _hyvin_, niin päättelenpä tästä, että on ilta. <3

Ruth veti paksun villapaidan päälleen ja istui sänkynsä laidalle huokaisten syvään. Miksi hän vaivautui tällä tavalla? Miksi hän oli raahaamassa itsensä jonnekin tähtitorniin palelemaan, jos hän olisi yhtä hyvin voinut jäädä lämpimään huoneeseensa jonkin kivan kirjan kanssa. Hänellä oli itse asiassa aika mielenkiintoinen kirja kesken ja pieni divaani huoneiston toisella puolella taisi olla sitä mieltä, että Ruthin täytyisi jäädä siihen lukemaan. Ja kuka oikein oli tämä Courtney Laurent, joka oli kutsunut Rousseaun tähtitorniin seurakseen? Rousseau ei välttämättä olisi halunnut ottaa selvää, mutta hän ei halunnut vaikuttaa epäkohteliaaltakaan. Nainen ei myöskään halunnut antaa suurempaa valtaa ajatuksilleen, jotka olivat niin kovasti häntä viime aikoina käskeneet jäämään yksikseen ja jumittumaan omaan kotiinsa tai huoneistoonsa.

Niinpä Rousseau nousi ylös sängyltänsä ja haki kirjahyllyn laidalta taikasauvansa ja avaimensa. Hän myös vilkaisi itseään peilistä, ennen kuin lähti huoneistostaan. Peilistä Ruthia tuijotti hänen oma hieman väsynyt kuvajaisensa. Kasvoillensa hän ei mitään mahtanut, mutta hieman sekaisin olevia hiuksia hän yritti sukia parempaan suuntaan. Kirjava villapaita ei tuntunut sopivan yhteen hänen hieman harmaan mielensä kanssa, eikä se ollut aivan samaa tyyliä kuin muut Ruthin vaatteet. Sitä Rousseau ei kuitenkaan jäänyt miettimään. Tärkeintä oli, että paita lämmitti, sillä tähtitornissa oli iltaisin melko kylmä.

Matkallaan tähtitornille, Ruth yritti saada mieleensä Laurentin kasvot, mutta ei oikein onnistunut siinä. Kaipa hän oli naisen tavannut joskus viime vuoden puolella nopeasti, mutta siitä oli jo kauan aikaa. Rousseau ei myöskään ollut varma siitä, että oliko nainen professori vai joku keittäjä tai vaikkapa opinto-ohjaaja. No oli miten oli, niin Ruthilla ei valitettavasti ollut tästä tarkkaa tietoa. Hän ei myöskään tietänyt, että miksi jollakin, jota hän ei tuntenut, oli hänelle asiaa.

Torniin vievät portaat olivat kapeat ja pitkät. Tornin huippua lähestyessä seinillä alkoi näkymään erilaisia julisteita tähdistä ja planeetoista sekä upeista tähtisumuista ja galakseista. Ruth ilahtui hieman huomatessaan, että satelliiteista ja sukkuloistakin oli muutama kuva. Erilaisista kaukoputkista ja observatorioistakin oli infoa muutamassa julisteessa, mutta niitä Rousseau ei jäänyt katselemaan. Hän avasi observatorioon vievän oven ja sulki sen perässään.

Tila oli suuri ja omalla tavallaan kaunis. Keskellä huonetta oli suuri kullan värinen kaukoputki ja sen yläpuolella kaartui valtava kupolikatto. Tornissa oli melko hämärää, sillä vain oven lähellä oli valoa. Rousseau kuitenkin erotti selkeästi ikkunan ääressä olevan nuoremman naisen. "Bonsoir", Ruth tervehti ja otti pari rauhallista askelta kohti huoneen keskustaa. "Taisimme tavata joskus lokakuussa, vai mitä?" Ruth oli kokonaan unohtanut neiti Laurentin, sillä hän ei ollut törmännyt naiseen oikein missään sen jälkeen. Tai ehkä hän olikin nähnyt tämän useaan kertaan, mutta ei vain ollut kiinnittänyt huomiota. "Aloitit täällä silloin ja taisin kätellä sinua, mutta en valitettavasti ollenkaan muista, että minkä aineen professori olet tai että oletko edes professori", Rousseau selitti, mutta ei kuulostanut siltä, että olisi ollut asiasta kovin pahoillaan.

//Heh, no enpä usko. :D Ja no siis Courtney on selvästikkin alentunut hirmu stalkkeriksi. Voi ei... Ja no, tämä Cortneyn ystävä on nähtävästi kuullut jotain juoruja Ruthista. :") Juu siis herranjestas unohdin mainita vuorokaudenajan, no päättelit ihan oikein. :)//

Katselin vieläkin ikkunasta ulos. Aloin kuulla portaikosta askeleiden ääniä. Se oli varmastikin Ruth, sillä koululla ei muita viikonloppuisin kuljeskellut. Sipaisin hiukseni korvan taakse, mutta en vaivautunut pyyhkimään kyyneleitäni. Sillä jos hän paheksuisi tunteellisuuttani, niin sitten ei ollut väliksikään. Yhtäkkiä minulle iski mieleeni liuta kysymyksiä: Mistä oikein olin ajatellut puhua hänen kanssaan? Oliko hyvä puhua ihan arkisista asioista vai mistä? Jos Ruth kysyisi minulta, miksi olin halunnut tavata hänet, mitä oikein vastaisin?
Tiesiköhän hän edes, kuka olin. Tuskinpa. Eipähän tällainen siivooja ole kovinkaan huomattava näky koulun käytävillä. Paitsi, että olin Chăteaun ainoa siivooja. Kotitonttujen lisäksi. Mutta niihin minua oli vaikea sekoittaa. Yritin rauhoittaa itseäni vain ajattelemalla, että miksi Ruth olisi keskellä viikonloppua suostunut tulemaan kylmään torniin, jos häntä ei voisi vähempää kiinnostaa. En uskonut, että kukaan voisi olla niin kohtelias, että tulisi täysin vastenmieliseen tapaamiseen vai kohteliaisuudesta.

No, eipä se niin vaarallista ollut. Päätin mennä täysin sillä asenteella, että voin vaan olla oma itseni, eikä minun tarvinnut esittää mitään. Jos toinen ei pitänyt siitä niin eipä hänellä silloin ollut väliäkään. Tuolla asenteella olin jo pitkään elänyt, sillä teini-iässäni olin ajatellut aivan liikaa, mitä muut ajattelivat ja minulta oli siksi jäänyt paljon asioita kokematta. Se kadutti jälkikäteen, mutta menneet olivat menneitä. Asia, jota pystyin tekemään oli oppimaan virheistäni.

Katselin tauluja seinillä. Niissä oli kuvia erikoisista tähtikuvioista ja planeetoista. Muuta selkoa en niistä saanut, sillä en todellakaan tiennyt tähtitieteestä mitään. Ehkä pitäisi joskus kysyä asioita aiheeseen liittyen ammattilaiselta, joka varmasti tietäisi vastaukset kaikkiin minua askarruttaviin kysymyksiin aiheeseen liittyen.

Ovi kolahti takanani ja käännyin sen suuntaan. Ruth oli tullut sisään ovesta. Hän oli onneksi älynnyt myös pukeutua lämpimästi. Minusta nimittäin itsestäni alkoi tuntua, ettei neuleeni riittänyt. Onneksi minulla oli sentään viltti mukanani. "Bonsoir", Ruth tervehti minua ja vastasin tervehdykseen. Hän jatkoi: "Taisimme tavata joskus lokakuussa, vai mitä? Aloitit täällä silloin ja taisin kätellä sinua, mutta en valitettavasti ollenkaan muista, että minkä aineen professori olet tai että oletko edes professori".
"Luulisin, että joskus silloin. Ja kiitos vain hyvin imartelevaa, että voisin mennä professorista", naurahdan ja jatkan: "Mutta ei, olen siivooja. Kotitontut eivät olleet tehneet töitään tarpeeksi hyvin, joten pientä lisätyövoimaa tarvittiin". Hymyilin kohteliaasti ja istahdin penkille. Toinen ei selvästikkään ollut muistanut minua, mutta ei se mitään. Olin tosiaankin hieman huomaamaton koulun käytävillä.

Neiti Laurent kertoi, että ei suinkaan ollut professori vaan koulun siivoja. Ruthin kulmakarvat kohosivat hieman ja hänen huuliltaan karkasi yllättynyt "oh". Laurentin mukaan kotitontut eivät olleet tehneet töitänsä tarpeeksi hyvin ja siksi hänet oltiin palkattu avuksi. Rousseau ei ollut perehtynyt kotitonttujen töihin koululla kovinkaan tarkasti, mutta hän kyllä tiesi, että he olivat aina pyyhkineet sairaalasiiven pölyistä ja muista tomuista oikein hyvin. Gryffondorien tornikin oli yleensä varsin siisti, vaikkakin välillä hieman epäjärjestyksessä. Ruth ei kyllä uskonut, että epäjärjestys olisi ollut kotitonttujen huolimattomuutta, vaan pikemminkin oppilaiden aikaansaamaa.

"Noh, hyvä, että heillä on nyt sinut apunaan", Rousseau totesi ja katsoi hieman tarkemmin Laurentia, joka oli hetki sitten istunut lähellä olevalle penkille. Hän oli oikein sievä ja melko nuori. Jonkin verran yli kolmekymmentä vuotias, Ruth arvioi, eikä enää sen enempää kiinnittänyt huomiota toisen ulkonäköön.

"Sinulla oli ilmeisesti jotain asiaa, kun kerta pyysit minut tänne", Rousseau sanoi suoraan hetken kuluttua ja kääri villapaitansa hihoja hieman alemmaksi, sillä tähtitornin viileys alkoi tuntumaan sormenpäissä. Ruth epäili, että Laurentilla oli jotain työhön liittyvää asianaan, mutta toisaalta kuka halusi puhua työasioista viikonloppuiltana ja vieläpä tähtitornissa? Kun nainen alkoi miettimään tätä hieman, niin sitä enemmän kysymyksiä vain nousi hänen mieleensä.

//Herranjestas kun mulla kesti kauan vastailla, anteeksi siitä.//

Hetken aikaa naista katsottuani tajusin, että herranjestas, tuo ei kyllä ollut se nainen, josta ystäväni oli puhunut. Olin aiemmin katsonut todella huonosti, kuka oli edes tullut huoneeseen. Enkä siis näköjään ensimmäiselläkään tapaamiskerralla. Hän varmasti kyllä oli minua reilu 15 vuotta vanhempi, mutta ei todellakaan näyttänyt samalta, kuin ystäväni näyttämien kuvien nainen. Tämä oli näyttänyt erittäin nuorelta ikäisekseen. Ei siis todellakaan sillä, että Rousseau näyttäisi mitenkään kovin vanhalta, mutta silti... "Anteeksi, minun pitää nopeasti hoitaa yksi asia," sanon asiallisesti. Astelen rappukäytävään ja suljen oven perässäni. Otan puhelimeni käteeni. Kyllä vain, minulla on sellainen. Lähinnä sitä varten, että voin pitää yhteyttä jästi-ystäviini ja näppäilen kyseiselle ystävälleni viestin: "Mikä ihmeen juttu se oli se juttu mun työkaverista?! Ei tämä nainen todellakaan oo se". Lähetän viestin ja vastaus tuleekin nopeasti ja se kuuluu näin: "Hahaa, ne kuvat oli mun pikkuserkun tädistä, menit oikeesti lankaan? No, mutta ei kai se nyt kovin paha voi se sun työkaverikaan olla. Vai? " Hymähdän turhautuneesti luettuani viestin. Lähinnä sille, että olin oikeasti mennyt lankaan. "Soitan illalla", vastaan vain viestiin ja menen takaisin huoneeseen.
"Anteeksi keskeytys, niin tosiaan en ole oikeastaan jutellut täällä uudessa työpaikassa juuri kenenkään kanssa, eikä kukaan oikein ole muutenkaan kerronut koulun toimintatavoista ja rehtori Molinasta ei ainakaan ole seuraa", naurahdan. Lausahdukseni oli ollut oikeasti aika uskottava äkkiä keksityksi ja osakseen kyllä tottakin. Huokaisin mielessäni, kun minun ei tarvinnut ruveta selittämään koko noloa sekaannusjuttua.

//Hmm, elektroniikka ei kyllä koulun alueella toimi, mutta.. Ehkä tällekin löytyy jokin rationaalinen selitys - vaikkapa jokin taika. En tiedä, heh heh hee. Ja taidanpa tässä tosi kivasti vaihtaa kerrontaa kesken tarinan. Siitä on niin kauan, kun olen viimeksi kirjoittanut, joten ehkä saan tekstiä enemmän aikaiseksi näin..

Neiti Laurent ei vastannut kysymykseeni, vaan ilmoitti sen sijaan, että hänellä oli yksi asia hoidettavaan. Vaikka hieman mietin, niin en osannut ollenkaan sanoa, että mikä asia hänellä voisi olla juuri nyt hoidettavana tai että miksi hän päätti lähteä hoitamaan sitä juuri nyt, kesken tämän tapaamisen, jonka hän itse oli järjestänyt. Tämä ja se, että en keksinyt järkevää selitystä, ärsytti minua. En kuitenkaan huomauttanut asiasta tai tuonut ilmi pientä närkästyneisyyttäni, sillä Laurent oli ilmoittanut asiasta niin kohteliaasti. Nyökkäsin vain ymmärtäväisesti ja seurasin katseellani, kuinka nainen meni tähtitornin portaikkoon ja sulki oven perässään.

Oven kolahdettua kiinni, huokaisin ja pudistelin päätäni. Oliko tämä jokin nuorempien ihmisten juttu vai miksi en ollenkaan ymmärtänyt tälläistä. Pyydetään vain jonnekin, eikä edes kerrota, että miksi ja sitten kun kysytään, niin sitä lähdetään hoitamaan muita asioita. Vaikka juttu olikin pieni ja aika harmiton, niin tunsin turhautuvani ja ärsyyntyväni vain enemmän ja enemmän, kun yritin ymmärtää. Huomattuani tämän, yritin saada jotain muuta ajateltavaa, sillä tiesin, että onnistuisin varmasti pilaamaan fiilikseni kunnolla, jos lähtisin jollekin typerälle itsesäälipolulle. "Yhy, yhy, kerrankin kun päättää nähdä muita ihmisiä, niin saa vain pettyä, yhy yhy, elämäni on kurjaa." Ei, sille linjalle en lähtisi nyt, vaikka hieman tekikin mieli ja vaikka se olisi ollut niin helppoa.

Menin suuren kaukoputken luokse ja katselin sitä kiinnostuneena. Olin viimeksi käyttänyt ikivanhoja kaukoputkia opiskellessani Tylypahkassa, enkä siksi enää muistanut ollenkaan, että miten näitä vanhuksia käytettiin. Sen sijaan jästien hieman digitaalisemmat kaukoputket olivat minulle tutumpia. Olin päässyt käyttämään niitä useastikin erään tähtitieteestä kiinnostuneen ystäväni kanssa ja tähtien tutkiminen oli osoittautunut ihan mukavaksi ajanvietoksi. Jossain kohtaa niin mukavaksi, että sitä saattoi jo kutsua harrastukseksikin. Edessäni oleva kaukoputki oli kaikessa muinaisuudessaan ja koristeellisuudessaan henkeäsalpaava näky ja minun olisi ehkä tehnyt mieli katsoa sen okulaarin läpi, jos tähtitornin katto vain olisi ollut auki.

Kiertelin hitaasti tornissa katsellen erilaisia julisteita ja siellä täällä olevien kirjojen kansia. Yhden kirjan avasinkin, mutta en ehtinyt selata sitä pitkälle, sillä neiti Laurent palasi takasin tähtitorniin. Laitoin kirjan takaisin paikalleen ja käännyin Laurentiin päin, joka pahoitteli keskeytystä. Nyökkäsin jälleen lyhyesti, enkä vaivautunut kommentoimaan hänen pahoittelujaan. Courtey selitti, että hän ei ollut puhunut Châteussa ollessaan erityisemmin kenenkään kanssa ja että kukaan ei kuulemma ollut kertonut koulun toimintatavoista riittävästi. "Ja rehtori Molinasta ei ainakaan ole seuraa", hän lisäsi vielä naurahtaen.

Hymähdin mukamas huvittuneena. "Niin, ei varmaan sinun ikäisellesi", totesin ja hymyilin hieman. Molinasta ei kyllä ollut seuraa melkein kenellekään, jos olin aivan rehellinen. Ehkä minulle, mutta vain välillä, hyvinä kausina - joita oli nyt viime aikoina ollut paljon! "Ja ikävä kuulla, että et ole oikein puhunut muiden kanssa, sinulla on ollut varmaan aika tylsää ja yksinäistä", sanoin myötätuntoisesti ja katsoin nuorempaa naista silmiin. "Mutta onhan sinulla tässä aikaa tutustua muihin", sanoin. "Ja toimintatavat, hmm, eihän niissä kai mitään erikoista ole. Kai nekin vain oppii ja omaksuu, kun täällä on", selitin ja toivoin, että olin ymmärtänyt Courtneyn sanat oikein. En nimittäin oikein ollut varma siitä, että mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti näillä hämäräksi jääneillä toimintatavoilla. "Mutta jos sinulle on jokin epäselvää, niin kerro vain. Selitän ja autan kyllä, jos vain osaan", naurahdin ja jätin pienen hymyn kasvoilleni.

//Juu, tuota tämän asian tajusinkin myöhemmin, enkä nyt oikein itsekään tiedä, miten Courtney sen oikein teki. No, se on ihmenainen näköjään. :D

Huokaisen mielessäni helpotuksesta, kun toinen ei ihmetellyt poistumistani kummemmin. Tai ei ainakaan kysellyt siitä.
"Niin, ei varmaan sinun ikäisellesi", hän hymähti sanoilleni Molinasta. En sanonut asiasta enää mitään, mutta kuulemieni mukaan, hänestä ei tainnut olla oikein kenellekkään seuraa. Ainakaan kovin mukavaa sellaista. Tai ehkä ne olivat vain juoruja, en tiedä. "Itse olen kyllä viihtynyt täällä ihan hyvin", totean ja jatkan: "Oppilaista osa on ollut hieman epäkohteliaita, mutta siihen olen kyllä aikaisemminkin tottunut, kerrankin eräässä työpaikassani eräs oppilas sylki aina suoraan kenkieni viereen. Onneksi täällä ei sentään ole sellaista porukkaa". Vilkaisen ikkunasta ulos ja pohdin, paljonkohan kello mahtoi olla. Oli varmaan jo aika myöhä, mutta kohteliaisuuttani en voinut vielä häipyä. "Juu eivätköhän ne toimintatavat selkene ajan myötä", totean. "Eivätkä ne oletettavasti poikkea paljoakaan muiden koulujen toimintatavoista, missä olen ollut töissä".

//Olen pahoillani, että tämä on näin lyhyt ja että joudun jättämään tämän pelin valitettavasti kesken. Syynä se, että joudun valitettavasti poistumaan Chateausta inspiraationpuutteen ja muiden omien syiden takia. Tulen jatkamaan roolipelaamista edelleen, mutta eri paikoissa. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, nimittäin voi olla, että joskus vielä jollain hahmolla palaankin tänne, mutta en tiedä. Kiitos kuitenkin pelistä <3