Väiteltyä väittelyä

[Hanneke Kleef]

//Alue varattu Alain Astierille ja Hanneke Kleefille. Aikajanallisesti sijoittuu jonnekin maaliskuuhun//

Hanneke Kleef istui omissa oloissaan käytävällä piirrelleen lehtiöönsä. Hän ei pitänyt itseään mitenkään hyvänä piirtäjänä, ei lainkaan. Nathalie oli tosin pitänyt hänen piirrokskstaan. Pari oli jopa Nathalien huoneen seinällä. Hanneke muisteli hetken Nathalien huonetta, hän viihtyi siellä niin hyvin.

Pian hänen piirrustelunsa kuitenkin keskeytyi. Ääni, joka oli tullut tytön korviin, sai tytön pysähtymään. Hanneke nosti katseensa vain nähdäkseen samalla luokalla opiskelevan tytön. Tyttö oli blondi, jonka kasvoilla oli lähes aina ilkeä ja vastenmielinen hymy.

"Mitä sä haluut?" Hanneke kysyi. Hänen äänestään kuuli jo valmiiksi ärtymyksen. Kuin huomaamatta blondin kavereita ja muita sivustaseuraajia alkoi kerääntyä ympärille.

"Mitä sä piirrät?" blondi kysyi ivallisesti ja otti Hanneken vihon. "Kuka tää on? Tyttöystäväskö? Joku prostituoitu vai?"

"Anna se takas", Hanneke mumisi. "Se on mun. Se ei kuulu sulle. Anna se tänne."

"Mitä jos en? Mitä sitten teet?" blondi kysyi. Hanneke alkoi hengittää hiukan raskaammin.

"Annat sen vaan tänne, okei?" Hanneke pyysi. Hän nousi seisomaan. Vihko oli hänen yksityisasuansa. Se oli hänelle rakas, se oli... Se oli hänen. Hanneke sulki silmänsä ja puristi käsiään nyrkkiin. "Annat sen nyt vaan hitto vie tänne tai mä lyön", tyttö sanoi melko kovaan ääneen painottaen jokaista sanaa. Heidän ympärillään oli jo paljonpuoleisesti ihmisiä.

[Alain Astier]

((Tähän vastaaminen venähti ja paljon, pahoittelut siitä. En yhtään muista oliko minulla aiemmin mitään tarkempaa background pohjustusajatusta suunnitteilla Alainille vai en, joten.. katsotaan mitä tästäkin tulee. :D ))

Joskushan tulee niitä hetkiä, että kun olet oikein innostunut jostain et huomaa ajankulkua. Joskus tulee myös niitä hetkiä, joina on vaikea keskeyttää puheensa, koska on a) ensinnäkin kiinnostunut aiheesta b) puhuu mielellään c) kuulija on aktiivinen.

Näiden syiden vuoksi ja vähän myös toisten syiden vuoksi nopeaksi kirjastokoukkaukseksi ajateltu hetki oli venynyt luultua pidemmäksi. Ajallisesti. Poikahan oli aika nopeasti löytänyt koulun ihmistieteiden osaston, mutta… siitä se kaikki alkoi.

Keskustelut olivat mukavia, mutta Alainin oli lähdettävä. Sitä paitsi kirja, jonka hän oli lainannut kirjastosta, oli tarkoitettu makuusalitoverille. Ei tummatukkaiselle itsellensä. Edeltäpäin käytävältä kuuluvat äänet kuitenkin vetivät tämänkin Pouffsoufflen huomion puoleensa. Hän pujahti vasemmalle pois yhden vastaantulevan seurustelevan parin tieltä ja asteli sitten kädet taskuihin työnnettyä eteenpäin. Seurustelevapari siinä mielessä, että vaikkei Alain molempia tuntenutkaan, oli heidän yllä leijuva tunnelma huomattavan erilainen kuin….. edessä oleva.

Vaikka Alain oli hetki sitten työntänyt kädet housujen taskuihin, syyhysivät ne jo. Poika yritti päästä perille asetelmasta, tai ehkä enemmänkin tilanteesta, jota käytiin käytävällä. Ainoa kunnon selkeä puheenvuoro, jotka hän kuuli, viestitti siitä, että joku halusi saada jotain. Ehkä enemmänkin kuin vain halusi, suorastaan vaati. Askel askeleelta Alain kuljeskeli yleisön lomassa lähemmäs ja yritti päästä paremmin tilanteen tasalle.

”Ai millä? Noilla käsilläkö?” vaaleatukkainen tyttö kysyi ja keikautti päätään.

Alain yritti miettiä useampaa asiaa yhtä aikaa. Hän oli suoraan kävellyt tähän tilanteeseen, vähän tietoisestikin. Se oli sanomattakin selvää. Kuinka fiksua olisi yrittää vaikuttaa tilanteeseen ja millä tavoin, oli vähän monimutkaisempi pala purtavaksi.

Poika hieraisi käsiään yhteen, vilkaisi vaivihkaa olkansa yli. Jostain syystä jotkut kerääntyivät tällaiseen tilanteeseen passiiviseksi tai sitten painostavaksi yleisöksi. Alain ei mielellään mieltäisi itseään kummankaan osapuoleksi. Sitä paitsi, uhittelu oli kuulostanut aika todelta. Vakavasti otettavalta.

”Katso, ettet vahingossa pistä itteäs, kun yrität.”

Hän oli vähän myöhässä. Enemmän kuin vähän. Aika oli kortilla ja hyvät neuvot olivat kalliita. Mahtoikohan luotto riittää? Ei varmaan. Alain löi kätensä yhteen, taputti edessä seisovan kiharatukkaisen olkapäätä ja työntäytyi sitten tämän ohitse käytävän avoimeen kohtaan. Tilaan, jota ympyröi oppilasjoukko. Mitä he halusivat nähdä? Hyvä kysymys. Eivät varmaan kolmatta henkilöä, joka hieroi käsiään yhteen ja vilkuili puolelta toiselle.

”Kas, terve”, Alain tervehti ja suupielet nykivät ystävälliseen hymyyn ylöspäin, kohti kattoa ja sieltä toivottavasti kohti sinertävämpää taivasta. Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä oli tekemässä tai sanomassa, mutta ehkä tämä mukava tervehdys antaisi vähän enemmän miettimisaikaa hänelle ja itse kullekin.
Toivottavasti.

[Hanneke Kleef]

Hanneke katsoi häkeltyneenä poikaa, joka oli saapunut kehään ja tervehtinyt. Hanneke vilkuili nopeasti vuoroin vaaleatukkaista tyttöä ja vuoroin uutta tulokasta. Hän mahtoi näyttää oudolta ja heikolta. Pieni kalpea tyttö, jonka tukka oli takkuinen ja likainen. Hän oli pelokas kuin päivänvaloon joutunut menninkäinen. Hän oli vieraalla maalla, vieraassa paikassa.

Hanneke yritti sanoa jotain, muttei hän pystynyt. Sanat tuntuivat tarraavan kurkkuun kuin ongenkoukut. Ne eivät vain suostuneet tulemaan ylös ja ulos suusta. Lopulta hän tyytyi nyökkäämään ja luomaan katseensa lattiaan. Tyttö oli hiljaa. Hän pyöritteli hermostuneesti sormiaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.

Myös blondi vaikutti häkeltyneeltä, muttei Hanneke sitä huomannut. Hän tunsi kiven asettuvan rintaansa. Hänen päätään jomotti. Maailma ulkopuolella tuntui katoavan pois, haihtuvan hitaasti kuin vesihöyry konsanaan vain voidakseen tiivistyä toisaalle.

"Menkää pois ja antakaa mun olla...", Hanneke mutisi ensin hiljaa ja korotti sitten ääntään: "Antakaa mun olla!" Hän tahtoi olla taas pieni lapsi, keinua viattomasti pikku keinussa leikkien leikkejään täysin vailla tietoa maailmasta tai sen pahuudesta.

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Hanneke Kleef, Serpentard: 4 p
Alain Astier, Pouffsouffle: 3 p