//Alue varattu Élizabeth Guérinille ja Hanneke Kleefille.//
VAROITUS : PELIN SISÄLTÖ SAATTAA HÄIRITÄ HERKIMPIÄ, SISÄLTÄÄ ITSETUHOISUUTTA

Hanneke tuijotti sairaalasiiven katossa palavaa lamppua. Hänen rintansa kohoili rauhallisesti hengityksen tahdissa. Hänen tumma, takkuinen ja rasvainen tukkansa oli pesty ja setvitty inhimillisyyden vuoksi kotitonttujen toimesta. Tietysti sairaalassa haluttiin antaa siloteltu kuva, kaunis kuva. Ei haluttu näyttää kaikkea. Hanneke aikoi ristiä kädet vatsalleen. Hän kuitenkin joutui vetämään ne takaisin sivuille, sillä ranteita kirveli ja paljon kirvelikin. Hänen koko ruumistaan kirveli. Mutta kipu puhdistaa, eikö vain? Niin hän oli aina ajatellut. Niin hän oli sanonut niille ihmisille, jotka olivat joskus välittäneet. Niin hän oli sanonut itselleen. Kipu puhdistaa. Tyttö ei voinut olla ajattelematta sitä laastarien liiman puristaessa hänen ruumistaan ja siteiden painaessa hänen ranteitaan. Kipu puhdistaa, kipu puhdistaa, se palauttaa. Se antaa voimaa, se... Tytön pää oli yksi sekamelska. Hän tahtoi itkeä, muttei voinut. Hän ei enää pystynyt, vaikka olisi yrittänyt.

Hanneke käänsi katseensa seinään. Sairaalat olivat hänelle kyllä tuttuja, liiankin tuttuja. Hän ei ollut kuitenkaan vielä Châteaun sairaalasiivessä maannut noin. Hän oli avuton. Kahlittu sänkyyn niin psyykkisesti kuin fyysistekin. Hänet oli kirjaimellisesti vyötetty kiinni. Se oli tosin hänen omaksi parhaakseen. Niin ne aina sanoivat. Aina läsytettiin. Hanneke ei ollut koskaan kaivannut sellaista holhoamista, ei ikinä. Hän oli aina vakuuttanut pärjäävänsä. Niin hän oli aina sanonut. Hän pärjäsi. Mutta pärjäsikö hän oikeasti? Oliko hän todella henkisesti aikuisempi? Niin ne olivat hänelle joskus sanoneet, selittämättä, mitä se tarkoitti. Hän ei toki ymmärtänyt omanikäisiään aina. Hän viihtyi paremmin vanhempien seurassa. Hän oli jossain mielessä ehkä kypsempi. Toisaalta taas, hän tahtoi käpertyä sänkyyn ja itkeä. Hän tahtoi olla taas pieni lapsi. Lapsena kaikki huolet eivät kasaantuneet niskaan kuin mikäkin betoni valokseen. Siellä hän tunsi olevansa. Betonin sisällä. Kykenemätön mihinkään. Hän tunsi olevansa vielä lapsi, jonka täytyi vain esittää aikuista, sillä lapsuutensa hän oli menettänyt.

Ollessaan kadulla Amsterdamissa ja yrittäessään ottaa yliannostusta, Hanneke oli miettinyt aivan samaa. Oliko hän kaikkea sitä, mitä niissä lanttulataamoissa sanottiin? Voitiinko hänet luokitella sen mukaan? Tekikö se hänestä huonomman? Ennen kaikkea;mikä meni pieleen? Oli Hanneke yrittänyt. Hän tahtoi olla normaali. Hän ei tahtonut olla mitään siitä, mitä oli. Hän tahtoi olla taas lapsi. Hän tahtoiollajoku muu. Kuka tahansa. Kaikki olivat niin kauniita, niin taitavia tai suosittuja. Mitä hän oli? Ei yhtään mitään. Hän ei ollut mitään. Kaikki olivat häntä parempia, olivat aina olleet.

Hanneke katsoi varpaitaan. Hänen kyntensäkin oli leikattu ja jalkansa muutenkin hoidettu. Tyttö tuhahti viedessään katsettaan ylös sääriään pitkin, sairaalakaavun helmalle ja lopulta vatsalle. Hanneke vihasi ruumistaan. Se ei näyttänyt hänen mielestään hyvältä, ei lainkaan. Ei varsinkaan nyt. Hän yritti nousta istumaan, mutta se sattui liikaa. Pahimmat haavat se iljettävä saksalainen lääkäri oli paikannut taoilla, mikä sattui todella paljon. Puoskarin käyttämät loitsut olivat jotain outoja. Hanneke oli ollut vielä jotenkin tajuissaan, kun hänet oli tuotu sairaalasiipeen. Ei lääkäri ollut häntä vaivautunut puuduttamaan. Tyttö oli liian sekaisin sanoakseen mitään järkevää. Hän oli menettänyt paljon verta, mutta sekään ei ollut uutta.

Hanneke luovutti hetkeksi yrityksissään nousta istumaan. Eihän siitäkään mitään tullut. Ei mistään mitään tullut. Hanneke halusi vain huutaa suoraa huutoa, riuhtoa itsensä irti sängystä, ottaa tavaransa ja rynnätä ulos. Niin hän oli aina tahtonut tehdä. Tyttö, jos olisit lintu, olisit vapaa, olisit vapaa lentämään. Lentäisit ulos häkistäsi, lentäisit pois, kauas pois, lentäisit pois, lentäisit pois, lentäisit... Pois. Pois sinä pääsisit... Sitä Hanneke tahtoi. Hän tahtoi kaiken kivun loppuvan. Hän tahtoi tuskan katoavan, häviävän. Tyttö, jos olisit usvaa tai savua, pääsisit lentämään pois...

Hanneke mietti. Hän ajatteli Nathalieta. Hän oli lentänyt pois. Hanneke sulki silmänsä. Hän saattoi vielä tuntea, miten hän oli nukkunut rakkaan Nathaliensa vieressä. Nathalie oli heistä se vahvempi. Hän oli se, joka piti Hannekesta huolta. Hän halasi Hannekea takaa. Häm antoi Hanneken itkeä ja kietoi sitten tytön syleilyynsä. Hän piti Hannekesta huolta, vaikkei kukaan muu pitänyt. Hetken Hanneke luuli kaiken järjestyvän. Heidän oli tarkoitus hommata yhteinen asunto. Hannekesta piti tulla sairaanhoitaja ja Nathaliesta lääkäri. Heidän piti ostaa yhteinen omakotitalo, ehkä adoptoida lapsi tai hankkia sellainen keinohedelmöityksellä. Heistä piti tulla onnellinen perhe, onnellinen. Mutta sitten Hanneke mokasi kaiken.

Vieroitusoireet olivat liian vahvat. Hänen oli pakko saada jostain jotain. Nathalie oli ollut raitis. Hän ei koskaan ollut ottanut mitään. Mutta hän sanoi kokeilevansa Hanneken kanssa. Hän tahtoi olla Hanneken tukena. Hanneke muistaa Nathalien vihreäksi värjätyn tukan kutittaneen hänen poskeaan, kun he halasivat viimeistä kertaa. Hanneke muistaa Nathalien siniset silmät, huulikorun ja hänen hajuvetensä tuoksun. Nathalie oli aina ollut aurinko. Hän oli hymyillyt, tuonut iloa Hannekenkin elämään. Hän oli Hanneken vastakohta. Nathalie menestyi koulussa, hän sai huippuarvosanoja, oli kaunis ja urheilullinen ja ennen kaikkea, hän oli iloinen ja hyväksyi Hanneken.

Hanneke muistaa, miten kaikki alkoi. He olivat Nathalien huoneessa. Hanneke oli vastuussa. Hänen piti osata. Hänen piti olla se, joka tuntee aineen. Hän vain annosteli väärin, Nathalielle. Hän unohti, että ensimmäisen annoksen oli oltava pienempi... Nathalien kuolema oli hänen syytään, hänen... se oli vain hänen vikansa.

Nathalien hymy, hänen naurunsa... Hän oli niin kaunis, niin energinen. Hän oli täydellinen ja sinä mokasit... Et osaa mitään kunnolla. Olet huono siinä, minkä teet parhaiten. Et oke mitään, et mitään, et yhtään mitään.

Hanneke avasi silmänsä ja onnistautui kohottautumaan istuma-asentoon. Hän hengitti nopeasti, lähes hyperventiloiden. Hän oli pidättänyt hengitystään. Hänen pulssinsa kiihtyi, hänen henkeään ahdisti. Hän tuijotti tyhjää kasvoillaan pelko. Kylmänhiki valui hänen kalpealla ihollaan. Lentäisit pois...

Élisabeth Guérinin vanhemmat saivat tiedon muuttavansa Meksikoon juuri hänen seitsemännentoista syntymäpäivänsä lähestyessä. Hän oli ollut hyvin häkeltynyt kuullessaan tästä; perhe oli asunut Pariisissa vasta kaksi vuotta ja hän viihtyi siellä niin kovin hyvin.

Mme. ja M. Guérin, jotka olivat kuin velhomaailman diplomaatteja, lopulta suostuivat lujatahtoisen tytön vaatimuksiin saada jäädä Pariisiin. Élisabethille tuntemattomasta periaatteesta hänet kuitenkin lähetettiin Châteaun taikakouluun (ehkä tätinsä Deborah Feyn, taikalienten professorin, tai yleisesti vanhempien tarpeen saada tyttärelleen tutkinto hyvässä koulussa takia) kesken lukuvuoden maaliskuussa - hän meni kuudennelle luokalle - ja aloitti opinnot heti.

Vanhempana oppilaana oli hyvä, että sai keskittyä valitsemiinsa oppiaineisiin, joista uskoi suoriutuvansa, sillä esimerkiksi tähtitieteestä Élisabeth tiesi tuskin mitään. Sen sijaan niissä aineissa, joita Élisabeth päätyi opiskelemaan, hän suoriutui melko vaihtelevasti. Välillä Élisabeth saattoi osata jopa etevämmin kuin muut luokkatasollaan ja toisesti hän vain vaipui epätoivoon, kun ei ymmärtänyt sanaakaan professorin luennoinnista.

Ei varmastikaan voinut odottaa taikakoulun opetussuunnitelman vastaavan sitä saksalaisen kotiopettajan tarjoamaa yksityisopetusta, johon Élisabeth oli tottunut. He olivat käyneet läpi asioita hyvin valikoivasti ja riippuen resursseista.

Juuri taikalienten ja -juomien kurssi oli yhtä ailahtelevaista Élisabethille kuin hän ja hänen luonteensa itsessään ja sai tämän entistä enemmän hämminkiin. Oppitunneilla eniten vaikeuksia aiheutti raaka-aineiden tunnistus. Jos Élisabeth oli keitellyt kotonaan minkäänlaisia liemiä, oltiin ne tuotu tälle valmiiksi pikottuina tarjottimella. Älykkäänä noitana Élisabeth oppi nopeasti, mutta tämän tietämyksensä eri puutteiden takia aiheutti lähes joka tunti jonkin katastrofin eikä eräänä aamupäivänä tullut kellekään yllätyksenä, kun hänet käskytettiin painumaan sairaalasiipeen.

Äkkiä Élisabeth keräsi tavaransa ja katosi luokkahuoneen ovesta, kipitti kiireesti katse lattiassa käytäviä pitkin imeskellen eukalyptuspastillia. Vastaanotolle päästyään tämä laitettiin riisuutumaan. Syntyneet vammat tutkittiin; pahin ihottuma oli erityisesti käsissä, haavaumia oli muuallakin kehossa. Élisabeth jäisi yhdeksi päiväksi siipeen lepäämään tulehdusten ehkäisemiseksi, myrsyliuutteesta valmistettua salvaa tulisi levittää kolme kertaa päivässä ja mahdollisten kipulääkkeiden otto oli sallittua.

Sitten Élisabeth vaihtoi ylleen sairaalakaavun ja hänet ohjattiin leposaliin ja laitettiin petiin. Élisabethin viereisellä vuoteella lepäsi Hanneke Kleef, jonka kanssa hän kävi samoilla oppitunneilla, mutta eivät he Élisabethin mielestä olleet koskaan puhuneet toisilleen. Élisabeth piti tyttöä hyvin hiljaisena ja etäisenä ja tämän ulkomuoto tuntui kuihtuneelta verrattuna muihin oppilaisiin.

Élisabeth istuutui mukavasti vuoteelle ja asetellessaan tyynyä selän taa kysyttiin, että tarvitsisiko hän nyt mitään ja Élisabeth pyysi vettä kauniisti ranskaksi, vaikkei puhtaasti, sillä kuulosti aika saksalaiselta. Hän seurasi sairaalahenkilökunnan jäsenen kävelevän pois ja pian palaavan hetken kuluttua vesikannun ja lasin kanssa. ”Merci beaucoup!” ja hänelle toivottiin olon paranemista. Hän jäi kahden Hanneke Kleefin kanssa ja vilkaisi tyttöä kaataessaan itselleen vettä, mutta sen jälkeen keskittyi ottamaan kolme isoa hörppyä. Hän hengitti syvään ja laski lasin pöydälle.

Hanneke Kleef istui ja Élisabeth katsoi tätä uudestaan tarkkaillen. Hän tuntui olevan huonovointisempi kuin miltä tämä Élisabethin silmissä tavallisesti näytti, mutta Hannake oli samalla huolitellumman oloinen, eikä Élisabethia hymyilyttänyt, vaikka koki tarvetta olla mukava tätä kohtaan. Élisabeth puntaroi vaihtoehtojaan.

Élisabeth ajatteli, ettei ollut niin taitava sosiaalisesti varsinkaan uusien ihmisten kanssa ja epäili vahvasti Hanneken pysyvän hyvin vaiti, jos puhuisi tälle... mutta eihän hän tuntenut Hannekea ollenkaan! Olisi kamalan outoa, jos Élisabeth ei puhuisi luokkakaverilleen, ja Élisabethin tulisi antaa mahdollisuuksia toisille. Sitä paitsi Arthur Rimbaudin runokokoelmaa, joka hänellä oli mukanaan, oli jäljellä vain kahden runon verran. Ei hän voisi tuhlata ainoaa huvitustaan aivan heti.

Hän silmäili laihaa tyttöä ja pohti, mitä tälle oli tapahtunut ja mikä tällä oli vaivana ja sitten hän huomasi siteet tämän ranteissa ja uskoi tietävänsä vastauksen. Täytyi ottaa uusi hörppy vettä ja lasi tuli tyhjäksi.
”Hei”, Élisabeth aloitti tasaisesti kulautettuaan veden alas kurkusta. ”Sinähän olet myös kuudennella, etkö olekin Hanneke Kleef?” Hän ei ollut täysin varma oliko kuullut nimeä juurikaan kuin professorien suusta. ”Minä olen Élisabeth Guérin Serdaiglesta.”

Tytön ranteet vetivät jälleen Élizabethin katseen luokseen ja tämä pakottautui tuijottamaan pois vastakkaiseen seinään. Élisabeth ei tiennyt kannattiko hänen kysyä asiasta; se saattoi olla liian herkkäluonteista. Vähintään odottaminen olisi järkevää. ”Olen aika uusi, kun aloitin nyt maaliskuussa. En tunne hyvin Châteauta. Muutin Ranskaan pari vuotta sitten”, hän päätti kertoa, ”Hanneke on aika erikoinen nimi, sinäkään et taida olla paikallinen vai olenko väärässä? Mistä olet kotoisin?”

Hanneke Kleefistä oli tuntunut ensin kevyeltä, sitten raskaalta ja sitten taas kevyeltä. Ensin hän tunsi melkeinpä sielunsa irtoavan ruumiista, sitten hoidon ansiosta tuo sielu rysähti takaisin valtavien kipujen kera ja lopulta kipulääkkeet alkoivat vaikuttaa. Hanneke alkoi tuntea olonsa koko ajan kevyemmäksi ja kevyemmäksi, sillä lääkkeet alkoivat vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. Hän alkoi voida paremmin ja mieli keveni piristävien takia. Edelleenkin hänen sisustansa tuntui kuitenkin tyhjältä. Ajatukset kaikuivat ontolta tuntuvassa pääkopassa saaden aikaan valtaisan kolinan, joka jyräsi alleen muun maailman. Hanneken oli vaikea keskittyä muuhun kuin siteillä peitettyjen ranteiden tuijottamiseen.

Tuo ruokottomuus, likaisuus. Kaikki se oli vain piilotettu. Se oli vain viety pois ihmisten silmistä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tuo tapa, jolla kaikkea kuvottavaa kohdeltiin, oli itsessään kuvottava. Toisaalta, kai haavat oli vielä hyvä peittää. Hanneke sai hengitystään tasattua. Hän yritti rauhoittua. Ei kai tuolla ollut mitään hätää, kaikki taisi olla hyvin. Vai oliko sittenkään? Kellon sekuntiviisari tuntui valuvan taaksepäin sietämättömän tikityksen saattelemana. Tuo tikitys kalahti kolkkona huoneessa ja liittyi Hanneken pään jyskeen muodostamaan kuoroon.

Viereiselle sängylle jossain vaiheessa ilmestyneen tytön tuottama ääni sai Hanneken melkein repimään hiuksia päästään. Hän kuuli, miten tyttö joi vettä. Hänen verkkokalvoillaan tuntui tulvivan erilaisia kuvia. Kirkas neste valui alas viereisen sängyn tytön kurkusta, kello kulki taaksepäin, siteet, veri, terä, ovi, lääke… Sama rumba toistui uudestaan ja uudestaan. Kuvat alkoivat tulla päällekkäin muodostaen irvokkaan sekamelskan, josta edes etevin taiteen tulkitsija saattaisi saada selvää. Kaikki pyöri, kunnes…

Tervehdys. Viereisen sängyn tyttö oli sanonut hei ja jatkoi kysymyksillä. Kaikki pysähtyi Hannen päässä. Kello tuntui pysähtyvän. Aikako oli loppu? Hanneken päässä ei enää jyskyttänyt. Orkesterin kappale lieni loppu. Sairaalasiipi tarkentui tytön silmissä, kun hän käänsi katseensa viereisessä sängyssä istunutta ruskeahiuksista tyttöä.

Hanneken oli pakko painaa mielessään kelausnappulaa. Filmi alkoi surrata takaperin, kunnes se pysähtyi oikeaan kohtaan. Mitä tuo tyttö oli kysynyt? Aivan, tietysti. Hän oli kysynyt Hanneken luokkaa ja sanonut tämän nimen… Hetkinen, mistä tyttö tiesi hänen nimensä? Kyllä Hannekekin tiesi, että tuo toinen oli Élisabeth Guérin. Sieltä se kyllä tulikin. Tyttö itse esitteli itsensä. Miksi hän oletti, ettei Hanne tiennyt hänen nimeään? Totta kai Hanneke tiesi. Kuitenkin oli jotenkin outoa, että tuo toinen tunsi nimen Hanneke Kleef.

”Oon mä kutosella”, Hanneke Kleef vastasi hitaasti taistellen jokaisen tavun, jokaisen kirjaimen ja jokaisen äänteen kanssa. Hän tunsi suunsa olevan kuin puuroa, ei sieltä mitään meinannut saada ulos. Ei sillä, että sieltä olisi tarvinnutkaan. Ei Hanneke Kleef yleensäkään puhellut paljoa ihmisille. Sosiaalisuus oli turhaa hänenkaltaisilleen. Ainakin hänen omasta mielestään.

Élisabeth kertoi jotain siitä, miten uusi oli koulussa. Hanneke myhäili mielessään ja yritti keskittyä kuuntelemiseen, vaikka ajatukset tahtoivat harhailla. Olihan tyttö vasta jokin aika sitten ollut kuolemassa jossain lattialla. Guérin kertoi myös muuttaneensa Ranskaan pari vuotta sitten. Sitten hän sanoi Hanneke-nimeä erikoiseksi. Hän epäili, ettei Hannekekaan ollut syntyperäinen ranskalainen, vaan jostain muualta. Olipa tyttö varsinainen Hercule Poirot, Hanneke mietti ja naurahti itsekseen.

Hanneke Kleef käänsi katseensa toisen tytön kasvoihin ja yritti tarkentaa kuvaa verkkokalvoilleen. Tyttö näkyi hetken kahtena, kunnes kaksi yhdistyi sumeaksi massaksi, joka tarkentui pikku hiljaa. Hanneke tahtoi edes yrittää hymyillä, mutta hän ei pystynyt. Hän huojui hiukan sängyllä, mutta pysyi silti istuma-asennossa.

”Synnyin Alankomaissa. Ne paskiaiset ei vaan enää tahtonu mua sinne niin oon nyt täällä. Mä en kelvannu mihinkään muuallekaan”, Hanneke sanoi ja pyyhkäisi vaivalloisesti siteeseensä kyneleen, joka oli muodostunut kotimaata ajatellessa. ”Mut sinänsä ymmärrän, en mäkää haluu itteeni. Miks sä jouduit Ranskaan?”

Hanneke mahtoi näyttää surkealta olennolta siinä sängyllä hiukan huterasti istuessaan. Toisaalta hän oli huolitellumpi kuin aikoihin, mutta hän oli myös kalpea ja näytti puolikuolleelta. Tyttö sai viimein väännettyä kasvoilleen ystävällistä tavoittelevan hymyn. Hän tahtoi silti yrittää. Eihän tässä surkeassa maailmassa kannata muuta kuin miellyttää muita. Pian hymy kuitenkin katosi. ”Mitä se sua ees liikuttaa?” Hanneke kysyi Élisabethilta ja tuhahti. Hän käänsi katseensa taas käsiinsä. Miksei se onnistunut? Miksi…