//Peli sijoittuu Andin ja Alin kotiin Tarareen, päivänä 25.12.2017 ja ajallisesti riimuseikkailun jälkeen. Haasteen peli 2/120. Saatte vielä monen pelin verran kärsiä surkeaa otsikointitaitoani xD

Andi palasi aarteenmetsästysretkeltään takaisin kotiin innoissaan. Hän kertoi äitille, mitä isi oli hänelle lahjaksi antanut ja meni sitten omaan huoneeseensa, jossa saattoi vain hihkua innosta seuraavat hetket, he menisivät Lontooseen. Ihan oikeasti! Andi ei ollut käynnyt Iso-Britanniassa ei sitten… lapsuutensa. Miksiköhän isi heidät nyt sitten päätti aivan yllättäen viedä Lontooseen? Ei ainakaan Fionaa tapaamaan, sillä tuo ei tahtonut Andia nähdä, oli sen hyvin selvästi sanonut edellisellä kerralla, kun he olivat kohdanneet. Andi kun oli liian luonnoton hänen lapsekseen. Onneksi isi oli jättänyt Fionan Andin syntymän jälkeen, hän ei olisi tahtonutkaan kasvaa sen naisen lapsena.

Isi palasi kotiin iltapäivällä, Andi näki sen ikkunastaan. Kun isi oli lähellä kotiovea, syöksyi Andi niin nopeasti kuin vain pääsi juoksematta alakertaan ja hyppäsi isin kaulaan, kun tuo astui sisälle. “Kiitos”, hän lausui innoissaan, yrittäen pitää äänenvoimakkuutensa normaalina, isi ei oikein pitänyt, jos hänen korvanjuuressaan huudettiin. Hetken kuluttua hän laski irti isin kaulasta ja putosi takaisin lattialle. Isi oli kumminkin sen verran pidempi. Äitikin tuli tervehtämään isiä ja Andi joutui väistämään olohuoneen puolelle, jotta ei olisi tiellä. Ei se haitannut, hänellä ja isillä olisi kyllä kohta aikaa keskustella. Andi istahti isin nojatuolin käsinojalle odottelemaan.

Alphonse palasi kotiin, vietettyään päivänsä vanhalla työpaikallaan, jossa entiset työtoverit tosiaan ahersivat joulusta huolimatta. Hänen vierailunsa oli ilmeisesti piristänyt noita. Kotiin palatessaan hän sai yhden innokkaan apinan kaulaansa, ennen kuin ehti edes kunnolla sisälle asti. Al naurahti halatessaan tyttöä takaisin, tuolla oli selkeästi ollut menestyksekäs aarteenmetsästys. Ei hän ollutkaan vähempää tyttäreltään odottanut. Andrean jälkeen häntä tuli tervehtimään Isabelle, jota hän suukotti, sekä nuoremmat lapset, joille hän myöskin antoi isot halaukset. Tervehtimisten jälkeen hän suuntasi olohuoneeseen, johon hänen esikoisensakin oli hetkeä aikaisemmin mennyt.

Al istuutui nojatuoliin, jonka käsinojalla esikoinen istuikin. “Ilmeisesti onnistuit seuraamaan vihjeitä. Oliko hankaluuksia?” hän kysyi naurahtaen. Oli hänellä jonkinlainen aavistus siitä, että tyttö ei ollut kauheasti syksyn aikana muinaisruotsiaan käyttänyt ja siihen tulisi nyt muutos, sillä ei tuo taitoaan voinut menettää. Tuo saisi kevään aikana oppia ensimmäiset muinaisruotsiksi lausuttavat loitsunsa, tai oikeastaan… “Huomasitko, että viestit olivat muutakin kuin vain vihje, jos laitat ne uuteen järjestykseen?” hän kysyi tuolta, vaikka ei odottanutkaan sellaista huomiota, etenkään, kun tyttö ei vielä tiennyt loitsuista oikeastaan mitään.

Isi tulikin pian olohuoneeseen istumaan, kuten Andi oli odottanutkin. Tuo kehui onnistuneesta aarteenetsinnästä ja kysyi oliko hänellä ollut ongelmia sen kanssa. Andi pyörähti käsinojalta isin syliin ja hymyili. “Pieniä, mutta ei kauheasti”, hän vastasi, ehkä hieman vähätellen. Hän ei todellakaan kertoisi isille, kuinka huonoksi hän oli syksyn aikana muinaisruotsin taitonsa päästänyt. Hän ei tahtonut isin pettyvän, koska isi oli nähnyt niin kovasti vaivaa opettaakseen Andille muinaisruotsin taidon (jonka osaamisen tärkeyttä tyttö ei tietenkään epäillyt, sillä isi varmasti tietää parhaiten).

Isin seuraavat sanat saivat tytön jännittymään hieman. Olisiko hänen pitänyt huomata jotain? Isin ilmeeseen vilkaisu kumminkin sai rentoutumaan, ilmeisesti hänen ei ollut tarvinnut tajuta sitä. Päänsä sisällä hän kumminkin soimasi itseään, kun ei ollut sellaista mahdollisuutta ottanut huomioon. Hän kaivoi riimusauvat taskustaan ja katseli niitä, yrittäen miettiä, mitä isi mahtoi tarkoittaa. Hän ei keksinyt, mitä muuta näillä riimuilla voisi tehdä.

Al tiesi tyttärensä vähättelevän, mutta ei sanonut mitään. Tuo oli selvästi tullut isäänsä ja tahtoi näyttää hyvältä muiden edessä. Jopa oman isänsä, vaikka ei tyttö oikeasti tavannut valheita kertoa. Puolitotuuksia kylläkin. Aivan kuten isänsäkin. Kuinka sellaisesta olisi voinut olla muuta kuin täynnä ylpeyttä? Valitettavasti muilla lapsilla, vaikka ihania olivatkin, ei ollut samanlaisia ominaisuuksia, mutta ei Al oikeastaan sitä ihmetellytkään, geeneillä oli vaikutuksensa.

Andrea kaivoi riimusauvat taskustaan ja katseli niitä pohtivana. Tuo ei selkeästi ollut ajatellut asiaa. Al laittoi sauvat tytön kädessä uuteen järjestykseen ja jäi odottamaan, ymmärtäisikö tyttö nyt. “Viisaus menneiden on oppi tulevien polvien. Kun valo haihtuu, löytyy kauneus pimeän ja älköön jumalten lapsi nälkää nähköön, sillä ei kylminkään yö ei saa Pimeän lasta taipumaan”, hän kuiskasi hetken kuluttua tytön korvaan.

Andi ei keksinyt sauvojen toista merkitystä, vaikka isi järjesti ne uudelleen ja lausui sanat vielä hänen korvaankin. Hieman erilaisina. Andi toisti isin sanat ensiksi englanniksi, kuten isikin oli ne lausunut ja sitten muinaisruotsiksi, kuten riimuissa. Ja jälkimmäisen myötä tapahtui jotakin. Takkatuli sammui ja huone muuttui pimeämmäksi, kuin olisi vielä siihen aikaan päivästä pitänyt ilman takkatultakaan olla. Oikeastaan vilkaisu ympärille näytti, että koko huone oli oikeastaan pienesti erilainen kuin se oli hetkeä aikaisemmin ollut. Jotakin oli kadonnut ja jotakin tullut lisää. “Oh”, hän lausahti ihmeissään ja katsahti isäänsä samalla, kun loitsu (joka tuo selkeästi oli ollut) haihtui. “Mitä se oli?” hän kysyi isiltä, joka luultavasti tietäisi, kun tuo oli kerran sen hänelle näyttänytkin.

Alphonse ei joutunut pettymään tyttäreensä, sillä tuo keksi lausua sanat muinaisruotsilla. Ilmeisesti tyttö sai loitsun toimimaan heti ensimmäisellä, tuon ihmettelevästä oh:istä päätellen. Sitten tuo kysyi mitä se oli. Al hymyili hieman salaperäisesti tyttärelleen. “Sen sinä saat selvittää ihan itse”, hän vastasi. Ei lapsi mitään oppisi, jos kaikki vastaukset annettaisiin valmiina käteen. Tytön tulisi selvittää asiat itse. “Näitkö… ketään?” hän kumminkin kysyi, antaen pienen vihjeen. Ei hän olettanut tytön ensimmäisellä kerrallaan näkevän, mutta jonakin kertana tuo vielä näkisi ja silloin tuolle viimeistään selviäisi loitsun tarkoitus.

Isi ei kertonut, mistä oli kysymys. Kuulemma hänen pitäisi itse selvittää asia, niinkuin monen muunkin asian suhteen. Ei se häntä haitannut, yleensä se tarkoitti sitä, että Andi saisi lukea joitain uusia kirjoja isin työhuoneessa, jotain aikaisemmin kiellettyjä. Se oli kivaa. Vähän niinkuin uusi aarteenmetsästys, joten Andi nyökäytti vain päätään, isin sitten kysyessä, että oliko Andi nähnyt ketään. Andi kurtisti kulmiaan, ei hän tietääkseen ollut? Olisiko hänen pitänyt? Miksei hän nähnyt? Hän tiesi, että isiltä olisi turha kysyä vastauksia, että hänen tulisi nuo itse löytää.

Sitten hän muisti taas aarteenmetsästyksessä saamansa lahjan. “Isi, miksi me menemme Lontooseen?” hän kysyi isiltä, sillä ei ollut keksinyt tuolle matkalle mitään kunnollista selitystä.

Andi selkeästi hyväksyi sen, ettei saisi vastausta kysymyksiinsä etsimättä niitä itse. Kuten jo mainittua, tyttö tuli selkeästi isäänsä. Mikä oli hyvä, ei Al olisikaan tahtonut tuosta äidin kaltaista persoonaa. Tällaisena tyttö oli paljon mielenkiintoisempi. Ja hyödyllisempi Alin omille tavoitteille, kun tytön kiinnostuksen vain suuntasi oikeisiin asioihin varovaisesti tökkimällä, saamatta tuota huomaamaan, että häntä ohjailtiin asioiden pariin. Parempi, kun tuo luulisi kiinnostuneensa asioista ihan itse.

Sitten lapsi kysyi, miksi he olivat menossa Lontooseen. Al hymyili lempeästi. “Saattaa olla niin, että järjestin meille tapaamisen taikaministeriössä”, hän vastasi. “Nimiasioissa”, hän lisäsi tietäen tyttären kyllä ymmärtävän, mitä hän tarkoitti.

Isi sanoi heidän menevän taikaministeriöön, hän ei ehtinyt kysymään lisää, kun isi jo jatkoi tarkentamalla tapaamisen syytä. Nimiasioissa… Eli… He menisivät vaihtamaan hänen nimeään? Hänen silmiinsä syttyi uusi innon tuike, jonka kaltaista ei niissä ei ollut ennen nähty. Ei niin kirkasta ja iloista. “Entä Fiona?” hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän tiesi tuon oleen ennen asialle suurin este, kun tuon nimi oli yhä Andin huoltajissa, vaikka tuo ei oikeasti välittänytkään enää pitää edes yhteyttä Andiin. Ei sitten Andin oltua neljävuotias. Fiona ei tahtonut nähdäkään tytärtään.

Al tiesi tehneensä oikein, nähdessään tytön innon. Jonka jälkeen tuo kysyi äidistään, Alin entisestä vaimosta. “Älä huoli, sovin asian hänen kanssaan jo. Hän tulee kyllä antamaan suostumuksensa”, Al vastasi tuolle. Fiona ei pilaisi hänen lapsensa onnea, tuolla ei olisi enää valtaa viedä hymyä Alin tyttären kasvoilta. Andrean ei tulisi koskaan olla muuta kuin onnellinen. Toki Al oli hieman pettynyt, kun poika paljastuikin tytöksi, mutta toisin kuin Fiona, ei hän tuota kumminkaan kieltänyt. Ja oli paljastunut, että tyttö pärjäsi paljon paremmin asioissa, kun sai olla tyttö, eikä joutunut esittämään muuta. Kuinka Al olisi voinut kieltäytyä täydellisestä tyttärestä, jos toinen vaihtoehto olisi ollut luultavasti kapinoiva poika?