Jouluisa riimuretki

[Andrea Drake]

//Tämä on Andin yksin peli ja sijoittuu hänen kotiinsa 25.12.2017

Andi nousi aamulla paljon tavanomaista innokkaampana sängystä ja yritti hillitä vauhtiaan, sillä juosta ei portaissa saanut, vaikka kuinka olisi joulu. Andi oli jo menossa olohuoneeseen etsimään lahjojaan, kun kuuli äitin huutelevan keittiöstä. Tietenkin pitäisi ensiksi syödä aamupala, sillä äitin mielestä lahjojen avaamisen jälkeen olisi liian innoissaan syödäkseen. Joten Andi kääntyi olohuoneen ovensuussa ja pää hieman painuksissa menikin sitten keittiöön, jossa äiti syötti Antoinea. Ei joulun aamiaistarjonnassa todellakaan valittamista ollut, äiti laittoi aina parhaansa joulun aikaan.

“Missä isi on?” Andi kysyi, saatuaan kasattua lautaselleen ruokaa ja kaadettuaan appelsiinimehun lasiinsa. Yleensä isi oli jo tähän aikaan hereillä äitin kanssa.
“Missä lie. Lähti aikaisin, sanoi kyseessä olevan jotain työjuttuja”, äiti vastasi, keskeyttämättä veljen ruokkimista. Andi ihmetteli tuota hieman. Oliko opettajillakin muka työjuttuja jouluna? Ei kuulostanut kovinkaan hyvältä, kun oppilaidenkin pitäisi olla joululomillaan. Mutta ei Andi ääneen tuota kyseenalaistanut, hymyili vain syöden aamupalansa vähän tavanomaista nopeampaan vauhtiin, jonka jälkeen juokse olohuoneeseen.

Andi keräsi kuusen alta lahjakasasta kaikki paketit, joissa oli hänen nimensä ja siirtyi availemaan niitä takan ääreen. Siinä istuessaan tyttö avasi pakettinsa varoen repimästä papereita, hän ei pitänyt lainkaan repeävän paperin äärestä, mitä hänen vanhempansa pitivät hupsuna. Yllätyksekseen Andi oli saanut professori Molinaltakin lahjan, ja tuo väitti, ettei kuolannut isin perään. Niin varmaan. Aivan viimeisenä Andi avasi isin erityisen lahjan. Isillä oli tapana antaa Andille aina jokin erityinen lahja, alkeeminen kaava tai muuta, joka Andin tuli ratkaista. Andi rakasti noita lahjoja. Paketista paljastui keppi. Keppi, johon isi oli selkeästi kirjoittanut riimuin jotakin. Riimusauva! Äkkiä Andi ponnahti pystyyn, nosti kaikki lahjat syliinsä ja siirtyi huoneeseensa, jossa laski kaikki, isin lahjaa lukuunottamatta, lattialle.

Andi kävi sängylleen makaamaan ja alkoi tutkailemaan keppiä etsien kohdan, josta lukeminen tulisi aloittaa. Tietenkin. Isi oli kirjoittanut sen sitten muinaisruotsiksi. Andi huokaisi ja kaiveli sanastoa muistoistaan, hän ei ollut kesän jälkeen käyttänyt muinaisruotsia lainkaan ja sen kyllä huomasi. Ehkä hänen pitäisi alkaa taas käyttämään sitä, jotta tämä ei olisi niin vaikeaa. Lopulta viestin ratkaisuun meni kokonainen tunti, isi olisi pettynyt, jos tietäisi kuinka huonoksi tyttö oli taitonsa päästänyt. Mutta nyt hänen täytyisi vain selvittää, mitä viesti tarkoitti. “Kun valo haihtuu, löytyy kauneus pimeän.”

[Andrea Drake]

Loppujen lopuksi ratkaisu ei niin kauhean vaikea, kun oli saanut sanat ymmärretyksi. Tietenkin viesti johti hänet isin työhuoneeseen. Erään tietyn hyllyn, kirjan, luokse. Kirjan, josta Andi oli pienempänä ollut hyvin kiinnostunut, mutta isi oli kieltänyt koskemasta sanoin “ehkä sitten, kun olet vähän isompi”. Andi otti kepin mukaansa ja lähti jälleen alakertaan, hiipien keittiön ohitse isin työhuoneeseen. Suljettuaan työhuoneen oven perässään saattoi hän huokaista helpotuksesta. Kukaan ei ainakaan häiritsisi isin työhuoneessa, jos isi ei tulisi takaisin kotiin.

Andi meni kirjahyllylle ja kurkotti kirjaan, jonka luokse vihje oli ohjannut. Hän selasi kirjan läpi, mutta ei löytänyt siitä mitään vihjettä. Ei hän voinut erehtyä! Ei vain voinut. Hetken pohdittuaan Andi siirsi tuolin kirjahyllyn eteen, nousi sille ja yritti nähdä hyllylle, josta oli kirjan ottanut ja totta tosiaan, sielä oli toinen riimusauva. Hän otti sen varovaisesti kirjojen takaa ja puntaroi hetken, että uskaltaisiko lukea kirjan, vaikka isi oli aikoinaan sen kieltänyt. Eikös Andi ollut jo vähän isompi? Lopulta hän päätti kumminkin laittaa kirjan vain takaisin hyllyyn, isi sanoisi kyllä, kun hän on tarpeeksi vanha kirjaa lukemaan. Itse hän päätyi istumaan isin nojatuoliin selvittämään tätä uutta vihjettä. Joka sekin tietysti riimuin kirjoitettua muinaisruotsia. Isi tosiaan tahtoi hänen osaavan sitä, vaikka ei kokenut samanlaista kiinnostusta nuorempien sisarusten kielen opetukseen. Isi ei puhunut nuoremmille edes latinaa, josta oli tehnyt heidän ensimmäisen yhteisen kielen. Se oli yhä heidän kielensä, jota kukaan muu ei osannut.

Mutta niin… Andin tulisi palata takaisin riimusauvan pariin, selvittämään, minne isi häntä seuraavaksi johdattaisi. Hän voisi kyllä jäädä tälle nojatuolillekin istumaan ja lukemaan jotakin vähemmän kielettyä, alempien hyllyjen, kirjaa. Jos häntä ei olisi kiinnostanut minne isi tahtoi hänet johdatella. Hetken kuluttua Andi tajusi sanojen merkityksen. “Älköön jumalten lapsi nälkää nähköön.”

[Andrea Drake]

Keittiöön siispä seuraavaksi vei Andin askelet. Äiti oli sielä vieläkin Adéle oli ilmeisesti juuri noussut ja äiti antoi tuolle ruokaa. Isin tämä vihje oli hankalampi, se ei kertonut tarkkaa sijaintia, jossa seuraava vihje olisi, joten Andi joutui etsimään. Mistä äiti ei olin pitänyt, vaikka tyttö yrittikin olla sotkematta. Pari kaappia pengottuaan tyttö pohti hetken ja meni sitten etsimään äitin keittokirjahyllyltä, kun edellinenkin oli kerran kirjojen takaa löytynyt. Ja siellähän se uusi riimusauva tosiaan olikin. Andi istui keittiön pöydän ääreen tutkailemaan uutta vihjettä, napaten käteensä samalla omenan korista.

“Mitä ihmettä sinä teet?” äiti keskeytti Andin pohdinnat, joten Andin oli pakko nostaa katseensa ja hymyillä äitille. “Isi järjesti aarteenetsinnän minulle”, hän vastasi ja nosti keittiöstä löytynyttä riimusauvaa hieman ilmaan. Äiti pudisti hieman päätään, tuo ei ymmärtänyt Andin ja isin jutuista oikeasti mitään. Andi oli kyllä joskus yrittänyt jutella äitin kanssa alkemiasta ja riimuista, mutta äiti ei osannut edes riimuaakkosia, saati keskustella niitä sen ihmeellisempiä. Äiti oli niin outo! Mutta äiti ei kuulemma olltukaan käynyt koulua vaan hänen omat vanhempansa olivat toimineet opettajina hänelle ja tädille.

Sitten Andi saattoi palata takaisin vihjeensä pariin, kun äiti keskittyi nuoremmista huolehtimiseen. “Viisaus menneiden on oppi tulevien polvien.”

[Andrea Drake]

Se vihje oli jo vähän turhankin helppo, minne muuallekaan se olisi vienyt kuin kirjastoon. Etenkin, kun isin työhuoneessa oli jo yksi vihje ollut, ei isi varmaan samaan paikkaan kahta laittaisi. Joten, Andi sanoi äitille taas heippa ja suuntasi kirjastoon, miettien, mikähän kirjoista olisi kaikkein vanhin. Kirjastossa ei ollut isin vanhimpia kirjoja, niitä joita Andi ei saanut lukea. Oikeastaan kirjastossa ei ollut paljoakaan vanhoja kirjoja, oliko Andi sittenkin erehtynyt? Andi päätti kumminkin kävellä kirjastossa ja käydä kirjat läpi ajatuksella.

Muutamien vanhempien taakse hän kurkkikin löytämättä kumminkaan mitään. Lopulta hän puuskahti ja istahti matolle. Ehkä vihje ei ollutkaan niin helppo, kuin hän oli kuvitellut. Hän luki vihjeen uudelleen ja uudelleen, kaatuen matolle makaamaan. Makuultaan oli jotenkin niin paljon helpompi pohtia asioita, sai uutta perspektiiviä tai jotain. Ja toimi se tälläkin kertaa. Hän muisti erään melko uuden kirjan, jonka isi oli kehottanut lukemaan, vaikka se oli ihan uusi, oli sisällä lähinnä vanhoja asioita.

Andi nousi lattialta, meni kurkkaamaan kyseisen kirjan taakse ja tosiaan, sielä se oli. Seuraava vihje. Andi palasi matolle makoilemaan, yrittäessään tulkita jälleen yhtä vihjettä. Matto oli niin ihanan pehmeä makuualusta. Tämän sauvan teksti oli erilaista, isi oli värjännyt kirjaimet punaisiksi kaivertamisen jälkeen. Mitä se tarkoitti? Andi ei tiennyt. Muinaisruotsi alkoi kumminkin pikkuhiljaa sujumaan taas. “Ei kylminkään yö saa Pimeän lasta taipumaan.”

[Andrea Drake]

Tämä vihje oli hankala. Hyvin hankala. Se ei tuntunut viittaavan yhteenkään Andin tuntemaan kirjaan. Eikä mihinkään paikkaan. Pimeän lapsi… Ei Andi yhtään pimeän lasta tuntenut. Paitsi… Ei kai isi oikeasti tarkoittanut? Andi nousi maasta ja meni kurkkimaan ikkunasta, vaikka tiesikin, ettei tältä puolen taloa näkyisi lampea tai sen vierustalla olevaa venevajaa.

Ei Andi muutakaan keksinyt, joten hän meni pukemaan ulkovaatteet päälle ja suuntasi järvelle. Järven rannassa Andi pysähtyi. Isi ei voinut tarkoittaa, että hänen pitäisi mennä lampeen, joka oli täynnä isin pimeitä olentoja, joten Andi meni sen sijaan venevajaan, jossa ei venettä ollut koko hänen elämänsä aikana ollut. Sen sijaan sielä oli pöytä, jonka päällä ol hyvin yksinkertaisen näköinen kirjekuori. Lähemmäs mentäessä paljastui, että sen päällä luki Andin nimi. Joten Andi otti sen ja avasi. Hän otti ulos viisi paperinpalasta ja hänellä kesti hetki tajuta, mitä ne olivat. Kyseessä oli liput jästien lentokoneella Lontooseen, päiväys seuraavalle kesälomalle ja lipuissa kaikkien perheenjäsenten nimet. Andi hihkaisi innoissaan, vaikka ei oikeastaan tiennytkään, miksi isi oli päättänyt antaa hänelle - ja koko perheelle - liput Lontooseen. Oli sitä vähemmän jästimäisiäkin keinoja matkustaan, mutta ei, Andi ei todellakaan valittaisi!

//Ja siinäpä se peli. Kiitos minulle oikein mahtavasta pelistä netittömän päivän iloksi (kirjoitettu koko peli eilen) xD

[Mila Molina]

Olipas mukava yksinpeli! Andi sai kivan joululahjan.

Andrea Drake: 11 + 5 = 16 p