Hei hei, mitä kuuluu

[Matthias Frankowski]

//Reichard Lesauvagea pyydettäisiin mukaan, ei muita! Sijoittuu lokakuun alkuun 2017

Lokakuu oli alkanut. Ei parhaimmissa merkeissä, mutta olipa kuitenkin. Sairaalasiipi -pysäkkiä ei varmasti hyväksi voinut kutsua? Joillekin se oli, joskus, ollut. Kolmas päivä kuitenkin vaikutti jo ihan mukavalta. Yrttitiedon eilisiä läksyjä ehtisi hyvinkin tekemään vielä nyt. Tekemään ja tekemään. Piti tarkistaa pari asiaa vielä. Kirjasto kello kahdeksan olisi varmasti hyvä paikka ja aika sellaiselle teolle. En ainakaan uskonut siellä olevan turhan suurta ihmisvirtaa silloin. Enemmänkin ehkä aikuisia.

Oppitunnit alkaisivat kylläkin vasta myöhemmin, tunnin parin päästä useammilla, joten hyvinkin opettajat voisivat nytkin olla siellä vain tarkistelemassa oppituntimateriaaliensa faktoihin ja tosiasioihin pohjautumista. Toki, jotkut eivät niin varmasti tehneet. Olin jo kuullut Alainiltakin, että jotkut kertoivat vähän erilaisia asioita historiasta ja muusta kuin miten minulle niistä oli kerrottu. Jos aikuiset eivät välittäneet faktoista, niin eivät he varmaan kirjastossa tähän aikaan olisi.

Oikeastaan ei pitäisi ajatella muita. Ajatellaan vain tehtäviä, elämän kauniita asioita ja asioita, joilla oli merkitystä. Kuten esimerkiksi sitä, että miten hyvä olikin, että olin muistanut pukea koulupuvun päälle. Koulupäivänähän sitä piti myös pitää päällä, vaikka oppitunteja olisikin kuinka harvakseltaan ja myöhään. En tiennyt miksi asia oli näin, eikä kukaan ollut koskaan vaivautunut perustelemaan sitä. Perustelut olisivat vielä olleet ihan hyviä. Ne olisivat tähdentäneet ja auttaneet ehkä ymmärtämään. Nyt ne olivat vain sääntöjä ja okei, säännötkin olivat ihan mukavia.

Mukava ajatella, mukava kulkea, mukava olla elossa. Mukavaa. Käännyin mukavasta kulmauksesta mukavasti oikealle, jotta voisin astella mukavien jalkojeni kanssa, jotka mukavasti eivät kovin kauheasti kivunneet, eteenpäin kohti sitä mukavaa kirjastoa, jossa oli mukavasti vähän ihmisiä ja jonka ihmisvähyys ei mukavasti saanut minua hermostumaan. Mukavaa. Kaikesta mukavuudesta huolimatta tiesin, että pitäisi mukavasti pitää toinen käsi tukevasti laukun remmissä ja olla pysähtymättä jokaisen ikkunan luo tarkistamaan omasta heijastuksesta, että kravatti oli suorassa, kaulus ojossa ja hiukset jota kuinkin hyvin. Ei kukaan muu oikeasti kiinnittänyt tällaiseen huomiota.

[Reichard Lesauvage]

Reich ei ollut erityisen innoissaan siitä, että töihin piti herätä aamulla. Mieluummin sitä olisi nukkunut päivät ja valvonut yöt, mutta kun ei. Suurinosa porukasta teki juuri päinvastoin. Ne joita pimeys ei ollut koskettanut, ja ehkä jopa nekin joita oli. Mutta Reichard oli aina tykännyt heittäytyä täysillä siihen mitä teki, joten kenties silloin vain ajautui intensiivisemmin mukaan, sulautui tavallaan osaksi pimeää. Ja siten syksyn vähenevä valoisa aika olisi sopinut paremmin vietettäväksi taju kankaalla.

Mies olisi voinut mielellään käyttää hereilläoloajan vaikka kokonaan uuden projektinsa työstämiseen, mutta vähemmän mielenkiintoiset riistanvartijan työtkin täytyi edelleen hoitaa. Tällä kertaa joku opettaja halusi ovenavauksen jonnekin. Sen enempää ei ollut unenpöpperössä edes jäänyt mieleen koko asiasta, mutta väliäkös tuolla, kunhan tapaamispaikka oli muistissa. Eiköhän se opettaja jo ihan kysymättä selittäisi uudestaan kaiken ja nimensäkin. Se ainakin olisi tyypillistä kyseisen ammatin harjoittajille, jotka usein vaikuttivat pitävän puhumisesta.

Hieman tavallista laiskemmin askelin Reich lampsi pitkin käytävää haukotellen välillä. Mies ei kauheasti kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä, ja hätkähti vähän, kun näkökenttään oli jostakin ilmestynyt poika. Ja eikös tuo ollut vielä tutun näköinen. Se sama, jonka kanssa hän oli jutellut jästipäivänä, se ujo joka pyörtyi?
"Heii sinä, pysähdy hetkeksi!" Reich huikkasi seisahtuen itse toisen eteen tukkien reitin. Voisi olla hyvä puhua tälle ja varmistaa, oliko kaikki okei. Velho ei tosin ollut yhäkään perillä siitä, mikä koko kohtauksen oli aiheuttanut, mutta jollakin lailla se oli tainnut olla hänen syytään. Siksi äänensävy oli jopa hitusen vaivautunut, kun hän jatkoi:
"Miten menee..?"

[Matthias Frankowski]

Askeleiden kuullessa irrottauduin ikkunasta. Noloa se olisi vain myöntää kiinnittävänsä tällaiseen huomiota. Etenkin, kun vastikään olikin todettu, että kaikki olisi paikoillaan ja olemassa. Missä välissä niiden olisi muka pitänyt siirtyä tai lakkaa olemassa olemistaan? Katselin vielä hetken ajan enemmänkin sitä, miten koulupukupaitani laskeutui ja miten laukun remmi halkoi sen. Remmi ei ollut kääntynyt siis mennyt huonosti, epätasaisesti tai siis siten, ettei se laskeutuisi hyvin, eihän? Ei. Pystyin siis jatkamaan matkaa.

En vain tajunnut miksi aistini halusivat nyt leikkiä kuulevansa kaiken, koska jos näin ei olisi ollut, niin olisin ihan hyvin voinut vain kävellä ohi tai vain jäädä peilailemaan. Ajatus vain vahvistui, kun jo parin kolmen askeleen otettuani pyydettiinkin jo pysähtymään. Jatkaminen ei olisi tullut kysymykseenkään. En vain ymmärtänyt tilannetta.

Eikö se riittänyt, että pyytäisi pysähtymään tai siis ei pyytäisi tai siis käskisi tai siis jos seisahtuu jo liian lähellä ja liian keskelle käytävää ja kaikkea, niin eihän kukaan fiksu ihminen koittaisi jatkaa siitä enää matkaa? Tai siis kävellä päin? Sehän olisi epäkohteliasta ja tosi tosi tosi kamalaa. Juosta joku kumoon tai kävellä jonkun syliin tai siis.. Pysähdyin. Pysähdyin tai siis sain pysäytettyä itseni, olin kuitenkin jo jatkamassa matkaa mielessäni.

Vastassa oli aikuinen. Ääni ei ollut sitä paljastanut vaan koulupuvun puuttuminen. Ehkä pituuskin? Ainakin ei tarvinnut liikaa laskea katsetta, tosin jos pitäisi keskustella pitäisi nostaa sitä ja yh ja mistä tässä oli kyse. Olinko missannut jonkin kyltin tai viitan, jossa oli ilmoitettu, ettei tätä käytävää saisi käyttää? En uskonut siihen itse, mutta se oli ensimmäinen asia, mikä tuli mieleen, kun hieroin hermostuneena niskaani. Aikuiset. Hyvää se ei tietäisi.

”Miten menee?”

Ensireaktiot: Häh…? Mikä, minne?

Jouduin tarkentamaan katsettani johonkin, jotta pystyisin käsittelemään kysymystä paremmin. Pitäisi olla sopiva määrä harhautusta, jotten olisi vielä kello kymmeneltä tässä miettimässä, että miten kysymykseen kuuluisi reagoida. Jokin kolkutti mieltä, mutta jätin sen huomioitta. Jotain kävelyyn liittyvää siis, miten jokin menisi? En vain tiennyt mistä oli kyse.

”Eeh”, aloitin. Pitäisi sanoa jotain, jottei pitäisi myöhemmin taas todistaa kaikille muka huolestuneille aikuisille, että — kyllä vain — osaisin oikeasti puhua ja ymmärtäisinkin toisten puhetta. Pyyhkäisin vasemmalla kädellä silmänalusta, kun siinä tuntui olevan jotain ja sitten vasemman korvan yläpuolella jossain, hiuksissa…..

”En tiedä?” yritin veikata. Okei. Se oli huono vastaus, mutta ainakin totta. Jotkut tosin sanoivat, että aina pitäisi yrittää ja ei haitannut, jos vastaisi väärin, mutta… En tiennyt tuosta aikuisesta. Jokin tuttuuden tunne oli läsnä, mutta se oli nyt vähän jokaisessa, jonka huomasi aikuiseksi. Miten muut pystyivät olemaan lähellä aikuisia tuntematta itseään pieniksi ja vääriksi?

Mutta jos pitäisi kertoa siitä, että miten aikuisen ohittaisi niin olisiko vastaukseni väärä. Oliko tämä nyt jokin koetus? Katsotaan, osaatko vielä ajatella tällaisen ajatuskokeen myötä. Jos seison tässä edessä ja olen aiemmin pyytänyt pysähtymään, ja kysyn sitten, miten ohi pääsisi. Eikö silloin pitäisi pysyä paikallaan, jos siis olisi huomaavainen ja noudattaisi sääntöjä ja käskyjä, mutta.. ei aikuisiinkaan voinut enää luottaa. Ainakaan kaikkiin.

”Tosin, jos siis haluaa tai aikoo tai siis luottaa….. sanoihin, niin sitten ei pitäisi mennä…. Minnekään?”
Ja kuka haluaisikaan ajatuskokeeseen vastaavan katsovan enemmänkin housuja tai päällysvaatteita paitojaan kuin kasvoihin? Ei varmaan kukaan.

[Reichard Lesauvage]

// Tässä viimein vastausta, pahoittelut kestosta. :’) //


Reichistä vaikutti, että vastauksen saamisessa pojalta voisi mennä hetki, mutta hän päätti olla tällä kertaa kärsivällinen. Tai yrittää nyt ainakin. Ja kaipa se onnistuisikin, sillä ei hänellä ollut edes kiire mihinkään mielenkiintoiseen tapaamiseen. Miehen kulmat kohosivat vähän yllättyneenä, kun poika sitten sanoi, ettei tiennyt miten meni. Okei? Noh, saattoikohan tuon sitten tulkita niin, ettei mennyt hyvin muttei huonostikaan vai? Reichard mietti ja oli avaamassa suutaan esittääkseen jatkokysymyksen, mutta sitten poika jatkoikin vastaamista. Ja se vasta yllättävä vastaus olikin. Siis mitä että? Jos joku olisi mennyt siitä ohi juuri silloin, olisi varmastikin nähnyt kaksi aivan yhtä hämmentyneen näköistä hujoppia seisomassa vastatusten.

”Mit- mistä sinä puhut?” Reich kysyi lopulta ja haroi hiuksiaan hiukan kulmiaan kurtistaen yrittäen tajuta, miten pojan sanoma vastasi hänen kysymykseensä. Olikohan tässä nyt taas joku kielimuuri vai mitä pokkuroijan papanaa oli mennyt vikaan? Mies huokaisi vähän. Noniin, pitäisi vain pysyä kärsivällisenä ja... hetkinen! Puhuiko poju siis sittenkin vielä siitä, kun hän oli käskenyt tätä pysähtymään?
”Aah! Joo aivan, et mene minnekään! Hyvä hyvä..” Velho totesi siihen sävyyn, että nyt oli joku hehkulamppu syttynyt ja kommunikaatio sittenkin toimivaa. Hieno homma.
”Mutta siis miten sinulla menee. Niinkuin että mitä kuuluu?” Reich tarkensi kysymystä.
”Olet ainakin näköjään päässyt sairaalasiivestä pois, joten... ihan okei varmaan vai?” Mies jatkoi ja kumartui vähän koettaen vilkuilla toisen enemmän alas kuin häneen suunnattujen kasvojen ilmeitä, josko niistä saisi jotain käsitystä nuorukaisen olotilasta. Mies ei tosin olisi vannonut sen varaan, että tällä pojalla oli ollut ihan kaikki kunnossa sitä pyörtymistä ennenkään. Mutta jokatapauksessa olisi ihan huojentavaa kuulla jotain siihen suuntaan, ettei se episodi olisi järkyttänyt tuota pahemmin tai, että poika olisi toipunut siitä jo.

[Matthias Frankowski]

//Jee! Tässä viestissä on aika vähän pelin eteenpäin kuljettavia elementtejä, mutta luulen sen olevan ehkä jossain määrin ihan hahmouskollista, kun ei mene ihan ooc.. (ja kun oli alkuun vaikeuksia saada minäkertojasta taas kiinni) :3 //

Aikuinen taisi hyväksyä ajatuskokeen vastauksen. En menisi minnekään ja se olisi hyvää toimintaa. Jotkut osasivat kerrankin olla selkeitä tai oli tämä vähän mutkan takana, mutta olin kuitenkin onnistunut ja suoriutunut asiasta ihan kiitettävästi, joten voisi kai sanoa sen nyt menevän ihan hyvin….. Ei menevän, vaan kulkevan vaan siis sujuvan, hyvin.

Yritin ymmärtää, kun sama kysymys esitettiin uuden kerran. Se sai silti pian kokonaan toisen merkityksen, kun aikuinen tarkensi sitä vielä. Koe ei käsittelisi enää kävelemistä tai liikkumista vaan kuulemista. Se tuntui vähän helpommalta tosin, jos tällaisia kyseli, niin vaikutinko siltä, etten kuulisi mitään…… vai olinko jo sanonut jotain vähän epävarmempaa, väärää, koska en ollut varma kuulemastani tai vaikutin siltä, etten ollut varma ja sitten sitä nyt näin suoraan kysyttiin ja varmistettaisiin ja —

Kuulemisvaikeudet tuntuivat toivotuilta, kun aikuinen mainitsi sairaalasiivestä poispääsyn. Kylmäväre kulki selkäpiitä pitkin ja mahdolliset ja mahdottomat vaivat tuntuivat kamppailevan keskenään tulosta ja tulemattomuudesta.

Paidan hihaa nykiessäni huomasin aikuisen päällysvaatteet menevän hieman ruttuun hänen tullessaan lähemmäs tai kumartuessa lähemmäs. Mieluiten sellaisessa tilanteessa ottaa askeleen taaksepäin, kääntää katseensa pois tai olisi jossain aivan muualla. Koska se jos mikä tuntui hermostuttavalta, seistä nyt vastatusten ja sitten toinen tulee lähemmäs ikään kuin…. Jos haluaa halata, siitä pitää varoittaa ja ilmoittaa.

”Eh”, aloitin epävarmasti. Sairaalasiipikortti oli vuosien saatossa tullut todeksi ja jostain kumman syystä sieltä aina pääsi pois, kunhan vain riittävästi aikaa oli kulunut. Yritin rentoutua.

”...joo.” Yritin nyökätä ja nyökkäillä. Jos nyökätessä tulee toinen liian lähelle, voivat päät osua yhteen. Yritin ottaa sen mahdollisuuden huomioon, tai siis en ottanut huomioon vaan otin kyllä, mutta kai muutkin ottavat tällaiset asiat huomioon… Sillä yhtäkkiä nyökkäyksen lopettaminen tuntuisi vähän liian hassulta ja omituiselta, mutta jos oli liian aktiivinen ja toinen tulisi yhä lähemmäs ja lähemmäs olisi oikeasti valmis sairaalasiipeen pää vähän tärähtäneenä….. eikä suinkaan vain nyökkäilystä.

Yritin hengittää rennosti niin kuin se koko systeemi vaati. Hengitä silloin, kun tuntuu siltä äläkä pakota itseä hengittelemään silloin, kun ei tunnu siltä, mutta hengitä kuitenkin jotenkin niin kuin koko ajan, koska hengittäminen on vähän pakko, jos elossa haluaa olla, ja tietenkin sitä haluaa olla. Yritin nopealla eleellä sipaista otsalle eksyneen pituudeltaan ikävästi erottuvan hiussuortuvan pois, muualle ja hengittää suun kautta, jos se vähän auttaisi. Ei vain saanut ajatella liikaa.

[Reichard Lesauvage]

Reichistä vaikutti siltä, että poika oli kai vähän jännittynyt ja epävarma. Mutta eihän se tarkoittanut, että mikään välttämättä olisi kauhean huonosti. Ehkä tuo nyt vain oli ujo tai jotain sellaista. Ja olihan riistanvartija aika hmm iso ja mahdollisesti uhkaavan näköinen. Reichard päätti suoristaa selkänsä ja astua askeleen taakse, antoi pojalle vähän tilaa. Ei tässä nyt kimppuun oltu käymässä tai mitään sellaista.

Joo? Vastaus oli joo? Poika oli siis ihan okei. Velhon keuhkoista pihahti ulos jotain helpotuksen huokauksen tapaista.
”Hyvä! Hieno homma”, Reich totesi. Mitään pahempaa ei siis ollut käynyt, siltä se nyt vaikutti.

Periaatteessa Reichard olisi voinut tyytyä siihen vastaukseen, mennä menojaan ja olla ajattelematta asiaa enää. Se olisi ollut helppo ratkaisu. Mutta jokin häntä silti yhä häiritsi ja turhautti tässä asiassa. Kun eihän Reich vieläkään tiennyt, mitä ja miksi itseasiassa oli tapahtunut. Se oli aika outoa ja hämmentävää sellainen, että kaveri vain yhtäkkiä pökertyi. Täytyihän siihen jokin järkevä selitys olla, ja mies olisi kyllä hyvin mielellään tiennyt mikä.
”Mutta ööh...” Reich aloitti aivan kuin pojan epäröinti olisi tarttumassa häneenkin. Jokin kumma vaivaantuneisuus leijui ilmassa.
”Miksi sinä oikeastaan pyörryit silloin? Sanoiko ne parantajat jotain, että mistä se ois voinut johtua?” Velho kysyi. Olisikohan se voinut olla jokin matala verenpaine tai rautapitoisuus tai mitä niitä nyt oli? Ehkä pojun vain pitäisi syödä enemmän lihaa ja maksaa että pysyisi jatkossa pystyssä.

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Matthias Frankowski, Serpentard: 10 p
Reichard Lesauvage: 7 p