//Alue varattu Rebecca Hopelle, Ruth Rousseaulle ja Günther Schwillingerille.//

Günther Schwillinger istui tyytyväisenä toimistossaan. Hänen toimistossaan. Hänen jykevä mahonkityöpöytänsä komeine koristeineen, komeat tuolit, verhot ja kaikki muu olivat hänelle luksusta. Hän tunsi itsensä melkeimpä aateliseksi tässä huoneessa, joka uhkui saksalaisuutta, ylpeää saksalaisuutta. Hänen kirjahyllyissään olevista kirjoista löytyi niin taika- kuin jästimaailman luomuksia. Aina poliittisista teoksista lääketieteellisiin kirjoihin saakka. Tietyt kirjat hän säilytti kuitenkin asuintiloissaam, jotteivät ne olisi kaikkien nähtävillä.

Günther oli saanut puristettua rehtori Mila Molinalta vaikka mitä. Hän hymähti ajatellessaan kollegansa, Ruht Rousseaun pienempää toimistoa tai pienempiä asuintiloja. Ihan oikein. Hän nimenomaan oli lääkäri, ei Rousseau. Günther ansaitsi mielestään tietyntasoista arvostusta, olihan hän sentään paras lääkäri maailmanhistoriassa, jos häneltä kysyttiin.

Günther heilautti sauvaansa, jolloin vanha gramofoni alkoi soittaa ylpeitä saksalaisia marsseja. Ensin alkoi marssi nimeltä Erika. Se oli Güntherin mielestä täydellinen Saksan voiman symboli. Günther rakasti isänmaallisuutta, hän rakasti kotimaataan. Hän rakasti saksalaista ylpeyttä.

Günther oli päättänyt uudistaa koulua, jos ei koko koulua, ainakin sairaaanhoitoa. Hän tekisi järjestelmädtä toimivamman, vastustivat Molina ja Rousseau tai eivät. Günther uskoi olevansa vahvoilla. Hän kuitenkin keräsi luoteja valmiiksi. Hän olisi valmis aloittamaan vaikka sodan, mutta hän voittaisi.

Kävelin kohti sairaalasiipeä. Päätäni särki aivan kamalasti ja olin menossa sinne pytäämään jotain särkylääkettä. Päänsärkyjä oli nyt jatkunut jo pari päivää, ne ilmestyivät aina jossain vaiheessa päivää ja menivät ohi hetken päästä. Tämänkertainen oli jatkunut jo ainakin tunnin, joten päätin käydä katsomassa voisiko sille tehdä jotain.

Olin täysin ajatuksissani kävellessä, joten törmäsin johonkin oppilaaseen. "A-anteeksi!" mumisin ja peruutin kompastuen jalkoihini ja kaatuen lattialle. Katsahdin ylös oppilaaseen johon olin törmännyt, ja tajusin sen sittenkin olevan aukinainen ovi. Oppilaat ympärilläni katsoivat minua kommallisesti, joten pujahdin nopeasti sisään ovesta, ja huomasin olevani sairaalasiivessä. En nähnyt siellä neiti Rousseauta tai ketään muutakaan sen puolin. Kaikki sängyt olivat tyhjiä eikä missään ollut ketään. "Onko täällä ketään..?" huudahdin varovaisesti ja pölyilin yhä ympärilleni. Päätin sulkea vielä oven takanani, ihan vain sen takia, että jos tekisin taas jotain typerää, ainakaan kovin moni ei olisi katsomassa.

//Anteeksi nyt tällaisesta lyhyehköstä viestistä, en ole rolannut foorumilla pitkään aikaan XDD//

Ruth Rousseau hääräsi sairaalasiivessä paikkoja järjestellen ja siivoillen. Arvon monsieur Schwillingerin saavuttua koululle, lääkekaappeihin ja sairaalasiiven varastoihin oli alkanut ilmestyä mitä erikoisempia purkkeja ja vempaimia. Nämä erikoisia - oikeastaan ehkä jopa melko vaarallisia ja vähintään kyseenalaisia - aineksia täynnä olleet lasipurkit olivat harmillisesti eksyneet vääriin kaappeihin ja oli Ruthin tehtävä etsiä niille parempi paikka. Toki monsieur Schwillinger olisi itsekin voinut hoitaa asian, mutta Rousseau tiesi, että ei toinen olisi suostunut sitä tekemään, vaikka Ruth olisi kohteliaasti pyytänytkin. Mies olisi todennäköisesti vain todennut jotain omasta mielestään varmasti todella nasevaa, kuten "anteeksi vain madame Rousseau, mutta en muista mistä lähtien sairaanhoitajat ovat sanelleet lääkäreille, mitä lääkäreiden kuuluu tehdä" tai "valitettavasti minulla on oikeita töitä tehtävänäni juuri nyt".

Nainen ei kuitenkaan pistänyt pahakseen kollegansa ajoittain törkeää ja lapsellista käytöstä. Päin vastoin, Rousseau piti siitä, kun teki jotain hyödyllistä - vaikka se hyödyllinen sitten olikin herra Schwillingerin jälkien siivoamista - sillä välin, kun arvoisa lääkäri itse kuunteli toimistossaan saksalaisia kappaleita ja teki ties mitä. Ruth ei ihan tarkalleen tiennyt mitä mies siellä oikein puuhaili, mutta siitä hän oli varma, että se ei ollut mitään hyvää tai työn kannalta hyödyllistä. Siellä mies varmaan sekoitteli kummallisia ainesosiaan keskenään ja loi jotain myrkkyjä. Tai sitten hän tanssahteli kuuntelemiensa saksalaisten marssien sun muiden Saksan ylistysvirsien tahtiin? Veivasi lannetta ja heilutti jalkaa. Löi ehkä käsiäkin yhteen musiikin tahdissa ja lip-synkkasi tunteella.

Tälläisillä ajatuksilla Rousseau oli leikitellyt aina silloin tällöin, jos ei ollut vaivautunut valittamaan musiikista tai sanomaan Schwillingerille siitä, että hänkin voisi tehdä jotain muuta kuin olla vain toimistossaan. Tosin kerran huomattuaan minkälaisille typeryyksille virnulikaan, Ruthia oli alkanut ärsyttämään ja ehkä hän oli jopa hieman järkyttynyt. "Tähänkö sitä oltiin tosiaankin tultu?" hän oli kysynyt itseltään päätään pudistellen. Hän oli ollut vain pari kuukautta jonkun toisen alaisuudessa ja hänen ajatuksensa olivat kuin jollakin pumpuliaivoisella sisar hento valkoisella? "Ehei", oli sanonut ääni Rousseaun pään sisällä ja samalla julistanut kapinan alkaneeksi.

Sen koommin Ruth ei ollut piirrellyt säälittäviä karikatyyreja kollegastaan mielensä seinille. Mutta ei nainen ollut erityisemmin mieltänsäkään osoittanut. Alussa Günther Schwillinger oli vaikuttanut vain hieman tärähtäneeltä ja omahyväiseltä Saksa-fanaatikolta, mutta ajan kuluessa Rousseau oli alkanut ymmärtämään, että ehkä asiat eivät olleet niin yksinkertaisia. Miehen isänmaallisuus oli aivan omaa luokkaansa, mutta niin olivat myös hänen taitonsa ja tietonsa. Günther oli ikäisekseen todella etevä taikoja ja hän tuntui tietävän kaikesta kaiken. Suuressa ristiriidassa hänen ikänsä kanssa olivat kuitekin miehen arvot ja tapa hoitaa potilaita. Ruth olisi uskonut kaksikymppisen olevan kovin liberaali ja moderni, mutta Günther oli konservatiivinen melkein ihan kaikella tapaa. Mitä taas miehen sairaanhoitoon tuli, niin hänellä oli omalaatuisia hoitomenetelmiä ja loitsuja, joilla hän potilaita paransi.

Nuo piirteet tekivät Schwillingeristä voimakkaan oloisen, mutta oli hänessä muutakin. Miehestä tuntui huokuvan toisenlaista voimaa. Jotain pahaa. Jotain sellaista minkä kanssa Ruth ei halunnut joutua tekemisiin. Mistään pahasta sairaanhoitajalla ei kuitenkaan ollut vankkoja todisteita, mutta silti hän oli niin vakuuttunut toisen pahuudesta, ettei viitsinyt kritisoida kovaan ääneen sairaalasiiven valta-asetelmaa.

Marssi kajahti ilmoille varoittamatta, ja Rousseau säikähti niin, että hätkähti ja tönäisi vahingossa lasisen purkin lattialle. Lasi kolahti lattiaan surullisesti ja särkyi. Ruth katsoi jalkojensa juureen levinneen purkin sisältöä ärtyynesti huokaisten ja lähti sitten päättäväisesti varastosta kohti kollegansa toimistoa. Hänen kenkiensä pienet korot kopsahtelivat vihaisesti lattiaa vasten, mutta paljon vihaisemmin nousi hänen oikea kätensä, jossa setrisen sauvan sisuksissa muodostui monimutkainen taika. Nainen heilautti sauvaansa ovea kohti ja se aukesi voimalla. Ovi ei varmaan ollut ollut lukossa, mutta ainakin Rousseau tuli näyttävästi sisään.

Pieni sairaanhoitaja käveli kulmat kurtussa toimistoon ja silmäili sen sisustusta nopeasti. Seiniä peittivät vihreät tapetit ja paksuista kirjoista notkuvat kirjahyllyt. Pienet kunniakirjat vapisivat komeiden taulujen rinnalla pienissä kehyksissään ja Schwillingerin pöydän monimutkainen, mutta varsin kaunis kuviointi eksytti katsojan kiemuroihinsa kuin labyrintti. Ruthin katse kävi myös lipussa, jonka kolmen raidan päällä oli musta rautaristi.

"Voisitteko ystävällisesti laittaa musiikin hiljemmalle", Rousseau pyysi ja väänsi hymyn kasvoilleen. "Eihän täällä kuule edes omia ajatuksiaan", hän sanoi hieman närkästyneenä ja musiikin hiljettyä(??) Ruth oli erottavinaan puhetta käytävästä. "Eikä potilaitakaan", hän lisäsi aikaisempaan toteamukseensa ja katsoi Schwillingeriä kylmästi silmiin ennen kuin lähti toimistosta potilaan luokse.

"Bonjour", Ruth tervehti oppilasta ystävällisesti ja hymyili tälle paljon nätimmin kuin Güntherille. "Kuinka voin auttaa?"

Günther kuunteli ylpeänä musiikkia istuen pöytänsä ääressä. Häntä liikutti suuresti musiikin voima. Sen mahtipontisuus oli verrattavissa sitä käyttäneen armeijan mahtiin, armeijan, jonka kuitenkin syöksi tuhoon joukko strategisia virheitä, jotka oli tehnyt Adolf Hitler.

Günther taitavana velhona piti sairaalasiiven tiukasti otteessaan. Hän tiesi lähestulkoon kaiken, mitä siellä tapahtui. Ei hänellä valvontakameroita sinällään ollut. Hän käytti taikoja, joita hän oli käyttänyt työskennellessään, vastentahtoisesti toki, Stasin palveluksessa Kolmannen valtakunnan romahdettua.

Juuri noiden konstien avulla hän sai kuulla, miten jokin lasipurkki särkyi. Hänen mustuaisensa supistuivat ja hän nousi seisomaan pöytänsä taa. Rousseau. Sairaanhoitaja tosiaan kävi hänen hermoilleen. Mokomakin luuli olevansa lähes hänen vertaisensa, vaikkei ollut edes puhdasrotuinen, ei saksalainen.

Ovi pamahti auki ja lyhyt sairaanhoitaja astui sisään. ”Pyydän, ettette paisko ovia, madame Rousseau. Tiedän, miten suurella innolla uusitte sairaalasiiven välineistöä rikkomalla tavaroita, mutta sehän on pois vain teidän palkastanne. Lisäksi olisitte voinut koputtaa”, Günther sanoi tyynesti ja nopeasti.

"Voisitteko ystävällisesti laittaa musiikin hiljemmalle", sairaanhoitaja pyysi vääntäen kasvojaan hymyyn. "Eihän täällä kuule edes omia ajatuksiaan.” Günther heilautti sormiaan, jolloin neula siirtyi sivuun levyltä ja musiikki lakkasi. Hänen kasvonsa olivat täysin ilmeettömät.

”Onko täällä ketään?” kuului tytön ääni käytävästä. "Eikä potilaitakaan", Rousseau sanoi ja tuijotti hetken Güntheriä silmiin. Günther tuijotti takaisin ilme värähtämättä. Mokomakin tärkeilijä. Luuli olevansa älykäskin. Kömpelys, rikkoi jonkin hänen yrteistään.

”Seuraavan kerran, kun päätät paiskoa minun tavaroitani maahan, odotan, että mietitte kahdesti, madame Rousseau. En usko, että kukkarosikaan kiittää. Puhun rehtorin kanssa, ehkä hän suostuu siihen, ettei sinun tarvitse maksaa joka kerta”, Günther pisteli takaisin. Hän yritti saavuttaa etua. Rousseau kuitenkin marssi jo potilaan luo. Günther ei missään tapauksessa jäisi toiseksi.

”Hallo”, Günther tervehti tulijaa marssien Rousseaun kiinni. ”Tevetuloa sairaalasiipeen. Natürlicht.” Günther katsoi Rousseauta ja hymyili makeasti, mutta hänen silmissään paistoi ylemmyydentunne ja määrätietoisuus.

//vaihanpas hän-kertojaan koska kaikki muutkin kirjottaa sillä ja niin XDD//

Katsellen vielä ympärilleen, Rebecca kuuli kun jokin särkyi. Äänestä päätellen se oli jotain lasista. Sitten kuului korkojen kopinaa ja pientä riitelyä, ennen kuin sairaanhoitaja Ruth Rousseau ilmestyi Reben eteen. "Bonjour", nainen tervehti hymyillen, "kuinka voin auttaa?" hän kysyi.

Neiti Rousseaun perässä tuli mies joka sanoi jotain vieraalla kielellä jota Rebecca ei aivan täysin ymmärtänyt. Tyttö ymmärsi että mies tevehti, ja sitten toivotti tervetulleeksi sairaalasiipeen. Sen jälkeen hän sanoi jotain, mistä Rebe ei tajunnut yhtään mitään.

"Öhm hei, tulin tänne koska minulla on ollut aika paljon päänsärkyä viimeaikoina ja ajattelin että täällä voitaisiin ehkä auttaa", tyttö sanoi osoittaen sanansa ennemmin Ruthille kuin tuolle toiselle.

//joo tämmönen ihanan lyhykäinen viesti taas ))//

Herra Schwillinger huuteli Ruthin perään älyttömyyksiä toimistostaan, eikä nainen voinut muuta kuin pudistella päätään ja hymyillä lievästi huvittuneena. Toisen puheet riitelivät pahasti todellisuuden kanssa, ja Ruth pahoin pelkäsi, että Schwillinger ei itse tietänyt sitä. Rousseaun olisi tehnyt mieli huomauttaa, että mies oli väärässä, mutta hän päätti jättää sen myöhemmälle.

Schwillinger tuli nopeasti Rousseaun vanavedessä potilaan luokse ja toivotti tytön tervetulleeksi sairaalasiipeen. Mies sanoi jotain saksaksikin ja hymyili kollegalleen inhottavalla tavalla. Ruth katsoi Güntheria kylmästi, eikä hymyillyt takaisin. Sairaanhoitaja käänsi kasvonsa oppilasta kohti ja hymyili hänelle hieman kireästi.

Rousseau oli nähnyt tytön aiemmin montakin kertaa, mutta ei sairaalasiivessä. Tytön nimi oli Rebecca Hope ja hän oli metamorfimaagi. Tyttö tuntui näyttävän joka päivä hieman erilaiselta kuin toisena päivänä. Kyky muuttaa omaa ulkonäköä pelkän ajatuksen voimalla, oli Ruthin mielestä uskomattoman mieletöntä, mutta ei Ruth tyttöä tämän metamorfimaagiuden takia muistanut. Erityisen hyvin sairaanhoitajan mieleen oli nimittäin jäänyt Rebecca Hopen käyttäytyminen koulun juhlissa ja tapahtumissa. Mademoiselle Hope oli usein jatko-opiskelija London Morelin ja Pouffsouffletyttö Cedance Fleurin seurassa. Yhdessä he olivat yleensä käyttäytyneet huonosti ja jopa rikkoneet sääntöjä. Ruth muisti myös oikein hyvin viime kevään juhlat, jotka oltiin pidetty yhteisessä oleskeluhuoneessa. Joukko oli saanut aikaan kamalan sotkun, ja kun Rousseau oli mennyt torumaan heitä, oppilaat olivat alkaneet kiusoittelemaan häntä puhumalla rehtori Molinasta.

Tilanteen muistaminen sai sairaanhoitajan korvat punoittamaan ja hän tunsi pientä pistelyä poskillaan. Ruth karkoitti ikävät muistot mielestään keskittymällä tytön puheen kuuntelemiseen. "..tulin tänne koska minulla on ollut aika paljon päänsärkyä viimeaikoina.." Rousseau oli salaa mielissään siitä, että tyttö osoitti sanansa hänelle, eikä vieressä seisovalle Schwillingerille. "..ja ajattelin että täällä voitaisiin ehkä auttaa." Sairaanhoitaja hymyili ystävällisesti. "Tietenkin voitaisiin auttaa. Olethan juonut tarpeeksi vettä ja syönyt hyvin? Entä nukutko tarpeeksi? Yleensä päätä voi alkaa särkemään, jos perusasioista ei ole pitänyt huolta", hän kertoi.

//Voi Rebe, ei olisi tarvinnut vaihtaa kertojamuotoa! Mutta jos noin on mukavampi, niin ei siinä mitään. :')

”Öhm hei, tulin tänne, koska minulla on ollut aika paljon päänsärkyä viime aikoina ja ajattelin, että täällä voitaisiin ehkä auttaa”, tyttö sanoi. Hän osoitti sanansa enemmän Ruthille kuin Güntherille. Kuinka hän kehtasi? Günther oli lääkäri, ja Rousseau oli vain lyhyt, kitukasvuinen, alikoulutettu, jääräpäinen sairaanhoitaja…

Günther tuhahti. Hän suoristi kravattiaan. Hänen kravattinsa oli ruskea ja kauluspaitansa vaaleanvihreä. Niiden päällä hänellä oli harmaa liituraitaliivi, joka sopi yhteen harmaiden suorienhousujen kanssa. Puvuntakki oli hänen toimistossaan, kuten yleensä, ellei hän sitten tehnyt jotain sairaalasiiven ulkopuolella.

”Te ette selvästi tarvitse minua. Hoitaja pärjää varmasti varsin hyvin. Jos kuitenkin tahdotte minun mielipiteeni, olen toimistossani”, Günther sanoi painottaen sanaa hoitaja. Sitten hän kääntyi, asteli pitkin askelin takaisin toimistoonsa, kääntyi uudelleen, hymyili ja pamautti oven kiinni niin, että lasit ja seinillä olevat taulut helisivät.

Günther tahtoi provosoida hoitajaa. Hänellä oli suunnitelma. Lopulta hän olisi ainakin sairaalasiiven kiistaton Führer. Lääkäri odotti hetken ja avasi sitten oven uudelleen ja asteli sairaanhoitajan luo. Hän taputti hoitsua toverillisesti selkään ja hymyili tytölle.

”Taidan kuitenkin seurata hoitajan työtä. Minun on raportoitava myös hänen työnsä laadusta”, Schwillinger sanoi, ”vaikka se onkin varmasti ensiluokkaista hoitajalta. Onhan hän sentään jo kokenut ikänsä ansiosta, vaikka ikä ei aina tarkoita taitoja. Luottoni Rousseauhun on kuitenkin sataprosenttinen. Älä siis huoli, tyttö hyvä.”

Günther katsoi hetken hoitajaa ja potilasta. ”Entä, jos menemmekin toimistooni? Kenties voisimme juoda samalla kupin teetä”, lääkäri sanoi maireasti ja viittasi kädellään toimistoaan. ”Naiset ensin.”

Sairaanhoitaja hymyili ystävällisesti. "Tietenkin voitaisiin auttaa. Olethan juonut tarpeeksi vettä ja syönyt hyvin? Entä nukutko tarpeeksi? Yleensä päätä voi alkaa särkemään, jos perusasioista ei ole pitänyt huolta", hän kertoi. "Olen minä ainakin omasta mielestäni. Juuri ennen tänne tultuani join vettä mutta ei se päänsärky minnekkään häipynyt", Rebecca vastasi.

Sairaanhoitaja Rousseaun kanssa tullut toinen mies, jonka Rebe oletti lääkäri Schwillingeriksi, tuhahti ja suoristi kravaattiaan ja ilmoitti: ”Te ette selvästi tarvitse minua. Hoitaja pärjää varmasti varsin hyvin. Jos kuitenkin tahdotte minun mielipiteeni, olen toimistossani." Mies painotti sanaa "Hoitaja", kääntyi ja käveli takaisin sinne mistä oli tullutkin. Ennen oven sulkemista lääkäri käännähti, hymyili ja pamautti sitten oven kiinni kovaan ääneen. Pamahdus sai Rebecan pään särkemään vähän enemmän ja tyttö voihkaisi pienesti.

"Noniin mutta siis kuten sanoin, Olen omasta mielestäni hoitanut perusasioita hy-", tyttö ei kerennyt jatkaa loppuun ennen kuin ovi avautui uudelleen ja herra Schwillinger käveli uudelleen sairaanhoitaja Rousseaun viereen taputtaen tuota toverillisesti selkään. Sitten mies hymyili Rebecalle, ja tuo liikahti hiukan taaksepäin. ”Taidan kuitenkin seurata hoitajan työtä. Minun on raportoitava myös hänen työnsä laadusta”, Schwillinger sanoi, ”vaikka se onkin varmasti ensiluokkaista hoitajalta. Onhan hän sentään jo kokenut ikänsä ansiosta, vaikka ikä ei aina tarkoita taitoja. Luottoni Rousseauhun on kuitenkin sataprosenttinen. Älä siis huoli, tyttö hyvä", tuo lisäsi vielä.

"Ei tullut mieleenkään, Tiedän Sairaanhoitaja Rousseaun olevan erittäin hyvä työssään enkä usko että sinun tarvitsisi mitään erityistä siitä raportoida mutta jos säännöt kerran ovat sellaiset niin", Rebecca sanoi hiukan epäröiden. Mies vaikutti ehkä vähän ailahtelevalta ja se pelotti hiukan Serdaigletyttöä.

”Entä, jos menemmekin toimistooni? Kenties voisimme juoda samalla kupin teetä”, lääkäri sanoi maireasti ja viittasi kädellään ovea kohti jonne tuo oli jo kerran kadonnut. ”Naiset ensin.” Rebecca katsahti pikaisesti sairaanhoitajaan ja nyökkäsi sitten herra Schwillingerille pienesti. Sen jälkeen tuo lähti kävelemään kohti miehen osoittamaa paikkaa toivoen hoitaja Rousseaun seuraavan perässä.

//Anteeksi kamalasti kesto ja viestin lyhyys. On ollut kiireit koulun kanssa eikä ollenkaan intoa kirjoittaa ;( //

Neiti Hope kertoi syöneensä ja juoneensa mielestään hyvin. Hän oli kuulemma myös juonut vettä ennen sairaalasiipeen tuloaan, mutta päänsärky ei ollut siitä huolimatta lähtenyt. "No ei se ihan sillä tavalla yleensä lähdekään", hoitaja totesi tytön sanoihin ja hymähti.

Jo hetken aikaa hiljaa ollut Schwillinger tuhahti ja kertoi, että hänen mielestään häntä ei selkeästikään tarvittu. Ruth oli asiasta täysin samaa mieltä, mutta ei sanonut mitään. "Jos kuitenkin tahdotte minun mielipiteeni, olen toimistossani", mies kertoi ja kääntyi kohti toimistoaan, jonne katosi ovi lujaa kiinni paukahtaen. Rousseau pudisteli päätään. Hän oli kuullut Schwillingerin mielipiteitä tarpeeksi, eikä varmasti ollut kuulemassa niitä vapaaehtoisesti.

"No niin, mutta siis kuten sanoin, olen omasta mielestäni hoitanut perusasioita hy-", mademoiselle Hope aloitti, mutta hiljeni, kun kuuli toimiston oven aukeavan. Ruth kääntyi katsomaan lähestyvää tohtoria kysyvä ja ärsyyntynyt ilme kasvoillaan. Mieshän oli juuri äsken sanonut, että häntä ei tarvittu, mutta siitä huolimatta hän oli eksynyt takaisin paikalle. Ei Rousseau sinänsä ollut yllättynyt, sillä tämä oli tyypillistä käytöstä Schwillingeriltä. Aivan normaalia ei kuitenkaan ollut se, että hoitajan vierelle saavuttuaan, lääkäri taputti hänen selkäänsä. Ruth läppäisi miehen kättä lujaa ja katsoi häntä murhaavasti silmiin.

Schwillinger ilmoitti, että hän taitaisi kuitenkin seurata hoitajan töitä, sillä hänen täytyi raportoida Rousseaun työn laadusta. Ruth katsoi kollegaansa kuin olisi kuullut ällistyttävän huonon vitsin. Itse asiassa kaipa lääkärin sanojen olikin tarkoitus huvittaa, sillä eivät ne muuta tehneet. Mies selitti vielä jotain Rousseaun työkokemuksesta ja iästä ja sen jälkeen Ruth oli täysin vakuuttunut siitä, että ei Schwillinger yrittänyt olla hauska. Neiti Hope puolusteli hoitajaa ja Ruth oli siitä hieman otettu. Hän osasi kuitenkin itsekin tehdä niin. "Ja kenelle sinä oikein raportoit siitä kuinka hoidan päänsärkyä? Ah, minä pyydän, kerro, että ketä kiinnostaa tietää kuinka minä hoidan oppilasta, joka kärsii päänsärystä", nainen naurahti ja pyöritteli silmiään. "Herra on hyvä ja menee raportoimaan itsestään jonnekin, jos tekee mieli antaa muille sellainen kuva, että sinäkin teet täällä töitä", hän piikitteli ja kääntyi sitten oppilaan puoleen, sanoakseen tälle jotain. Schwillinger sai kuitenkin valitettavasti ryöstettyä puheenvuoron.

”Entä, jos menemmekin toimistooni? Kenties voisimme juoda samalla kupin teetä”, lääkäri ehdotti äänensävyllä, joka olisi inhottanut ketä tahansa. Eniten se inhotti Rousseauta. Kun tyttö otti askeleen kohti toimistoa, Ruth otti napakasti oppilaan olkapäästä kiinni. "Hyvin ystävällistä, mutta ei kiitos. Jos teelläsi ei ole päänsärkyyn auttavaa vaikutusta, niin se ei ole teetä, jota me haluaisimme juuri nyt nauttia." Hoitaja katsoi kollegaansa kylmästi, mutta hänen silmissään leiskuivat uhmakkuuden kipinät. "Neiti Hope, tänne päin", Rousseau sanoi kääntyessään kohti ovea, josta pääsi huoneeseen, jossa potilaita yleensä hoidettiin.

Günther Schwillingerin ilme vakavoitui, kun Ruth kieltäytyi teestä ja alkoi ohjata Rebecca Hopea kohti toimenpidehuonetta. Hänet oli sivuutettu, sysätty syrjään. Se ei käytnyt laatuun. Günther ei hyväksyisi tällaista käytöstä. Se oli kerta kaikkiaan törkeää. Hän ja vain hän oli pomo sairaalasiivessä. Vain hän sai päättää. Jos hän käski teelle, silloin tultiin teelle.

“Minä vaadin”, Günther sanoi lipevästi. Hän katsoi Rousseauta ja Hopea. Hän tahtoi heidät toimistoonsa. Hän tahtoi heidät sinne heti. Günther tahtoi osoittaa Hopelle, miten huono Rousseau olikaan. Hän tahtoi saada Ruthin suuttumaan ja näin hänellä olisi todistaja.

“Teessäni on päänsärkyyn auttavia ainesosia. Se auttaa myös Ruthia tässä, sillä kuten neiti Hope saattaa huomata, Frau Rousseaun ruuvit ovat liian kireällä. Hänen pitäisi pystyä rentoutumaan. Minä voin auttaa”, Günther sanoi ja virnisti. “Toimistooni siis.”

Lääkäri tahtoi osoittaa, kuka oli pomo, hän näytti, kuka määräsi kaapin paikan. Rousseau oli liian epäkunnioittava, eikä ymmärtänyt omaa paikkaansa koulun hierarkiassa. Se oli selvästi Güntherin alapuolella, joten hoitsulla ei ollut minkään valtakunnan oikeutta sanella musiikin volumea tai yhtään mitään muutakaan.