//Varhainen lauantaiaamu 18.11.2017 yhteisessä oleskeluhuoneessa. Pelissä mukana Lucy Beckett ja Theodore Snape.//

Yö oli ollut karmea. Lucy ei ollut nukkunut pariin yöhön juuri ollenkaan. Hän oli huolissaan Ahanusta, jota hän ei ollut nähnyt torstain jälkeen laisinkaan. Ahanu oli näyttänyt kamalalta, ja huoli ystävästä kalvoi Lucyn sisuksia. Muutaman tunnin yöunet olivat olleet katkonaiset ja painajaisten ryydittämät. Lopulta hän oli päättänyt nousta ylös, pukea ylleen, käydä hakemassa Suurten salista itselleen aamupalaa ja tallustaa aamiaisen ja kirjan kanssa yhteiseen oleskeluhuoneeseen. Hän voisi ainakin yrittää viettää rentouttavan aamun.

Seitsemäsluokkalainen serdaigle asteli kirja kainalossaan kohti oleskeluhuonetta tasapainotellen suurta kupillista mustaa teetä ja paria kroisanttia lautasella. Niin epätoivoinen hän ei vielä ollut, että olisi ottanut kahvia, mutta mietti vakavissaan sunnuntaina tutkivansa yrttivarantonsa, jos unettomuus ei helpottaisi. Hänen pitäisi saada nukuttua, jotta hän pysyisi hereillä tunneilla. Hän ei ollut mikään hemaiseva näky: Väsymys näkyi kasvoilla. Ruskeat kiharat oli kampaamatta sutaistu sotkuiselle nutturalle niskaan, ja hiussuortuvia sojotti sinne tänne. Venähtänyt ja kulahtanut neuletakki näytti aivan liian isolta ja roikkui tummanvihreän, pikkukukallisen mekon päällä. Neuletakin taskussa majaili aamupalaksi tarkoitettu omena, joka vain veti neuletta entistä enemmän vinoon. Jalassaan hänellä oli paksut, mustat sukkahousut ja ei kenkiä lainkaan, vain oranssit, lämpimät villasukat.

Lucy huokaisi. Koulun käytävillä oli vielä hiljaista, kun oppilaat nauttivat viikonloppuaamun suomasta mahdollisuudesta nukkua hieman pitempään. Aamun kalpeassa valossa ulkona näytti kolealta. Kävellessään ikkunarivistön ohi hänen sisintään kylmäsi aivan kuin ulkona lehtiä puista riipivä tuuli olisi puhaltanut suoraan hänen sydämeensä. Hän toivoi ystävänsä pian ilmaantuvan jostakin, sillä hän ei enää tiennyt, mistä etsiä. Hänestä tuntui, että hän saattoi vain odottaa. Rauhallinen aamu suuren teekupillisen ja kirjan kanssa olisi juuri nyt enemmän kuin kohdallaan.

Heräsin varhain aamulla ilman kunnollista syytä. Olin saattanut kuulla jonkun normaalista poikkeavan äänen tai jotain vastaavaa, mutta itse en sitä ainakaan tiedostanut. Olin hätkähtänyt hereille jo ennen kukonlaulun aikaa enkä yritteliäisyydestäni huolimatta pystynyt enää uudelleen nukahtamaan. Nousin ylös ja riuhtaisin sänkyni verhot pois edestä. Muut olivat selvästi vieläkin sikeässä unessa, koska muiden verhot olivat edelleen visusti kiinni. Ne pysyisivät mitä todennököisesti vielä useamman tunnin, ajattelin huokaisten vilkaistuani makuuhuoneen seinällä olevaa kelloa. Sen viisareiden olemassaolo oikein hehkui paikallaoloaan näyttäen kellonaikaa 5.50. Olisin enemmän kuin mielelläni nukkunut vielä muutaman tunnin, mutta jouduin antamaan periksi. Nousin ylös ja lähdin etsimään mahdollisimman lämpimiä vaatteita ylleni.

Pitkän pähkäilyn jälkeen onnistuin valitsemaan yhden kaikista lämpimistä neulepaidoista, joka oli väriltään vaaleanharmaa. Jalkaani vedin tavalliset mustat gollegehousut, jotka olivat tuttuun tapaan ihonmyötäiset. Koska aamu oli vielä varhainen, en uskonut törmääväni muihin, minkä takia vedin jalkaani pitkävartiset vaaleanpunaharmaat villasukat, jotka paras ystäväni Lorena oli minulle tehnyt viime vuonna joululahjaksi. Hän oli tahallaan tehnyt sukista hieman poikkeavan väriset, eikä hän todennäköisesti uskoisi silmiään mikäli näkisi ne minulla jalassa ja vielä koulussa. Naurahdin ajatukselle samalla, kun siirryin kouluarkkuni ylle etsimään erästä kirjaa, jota voisin nyt alkaa lukemaan, kun aikaa kerran oli. Kirja oli paksu sinikantinen, jonka kannessa oli maalattu ankeuttaja sekä sanat tenebricosae sectae dominatus praepotens, joka mielestäni tarkoitti pimeyden voimia tai ainakin jotain sinne päin. Minun onnekseni kirjan tekstit olivat kuitenkin englanniksi muutamia lyhyitä latinankielisiä pätkiä lukuunottamatta.

Survoin kirjan, muistiinpanovälineet sekä rasiallisen äitini tekemiä suklaakeksejä laukkuuni ennen kuin kävelin hiljaa makuuhuoneen ovasta oleskeluhuoneeseen ja sieltä käytävään. Kello ei ollut vielä seitsemää, jonka takia saisin mitä todennäköisesti jälki-istuntoa, mikäli joku opettajista minut näkisi. En kuitenkaan jaksanut asiasta välittää. Olisin toki voinut jäädä tuvan oleskeluhuoneeseen, mutta siellä olisi hyvin nopeasti meluisaa enkä todennäköisesti saisi rauhassa lukea. Tämän takia päätin suunnata yhteiseen oleskeluhuoneeseen, jossa saisin olla rauhassa ainakin useamman tunnin, koska siellä oli vain harvoin ihmisiä näin lauantaiaamuisin. Kaikki muut nauttivat yleensä pitkään nukkumisen ilosta eivätkä jaksaneet lähteä tuvastaan paitsi silloin, kun oli syömisen aika.

Onnekseni yleinen oleskeluhuone oli samassa kerroksessa tupani kanssa, jonka takia matka ei ollut pitkä. Pääsin siirtymään vaivattomasti paikasta a paikkaan b. Oleskeluhuone oli vielä pimeä ja ainut heikko valonkajo tuli ulkoa pikkuhiljaa pois vierivän kuun ansiosta. Laskin laukkuni takan edessä olevalle pöydälle siksi aikaa, kun kävin sytyttämässä ympärillä olevia soihtuja. Vaikka koulussa olikin tavallisia lamppuja, rakastin yli kaiken soihtujen luomaa lämmintä valoa, varsinkin näin syksyllä. Katsahdin uudestaan isosta ikkunasta ulos pimeyteen. Ulkona oli jo sen verran viileää, että ikkunalasiin oli muodostunut pieniä kuurankukkia. Jos katsoi oikein tarkkaan, saattoi huomata aivan ohuen valkoisen kerroksen peittävän koulun tiluksia. Talvi oli tulossa ja kohta ainoa valo, jonka tulisimme näkemään, oli kuunvalo. Ajatuksena se oli ainakin omasta mielestäni varsin masentava.

Sytytin muutaman soihdun seinältä, jonka jälkeen siirryin penkomaan huoneen kaappeja sen toivossa, että sieltä löytyisi kynttilöitä. Olisin toki voinut ottaa muutaman omista kynttilöistäni mukaan, mutta en ollut sitä tajunnut ajatella. Löysin kuin löysinkin muutaman kanelintuoksuisen kynttilän, jotka vein samalle pöydälle laukkuni kanssa. Olin viimeistä vaille valmis, enää puuttui vain takka, jonka halusin välttämättä sytyttää. Kotitontut tulisivat todennäköisesti viimeistään vartin päästä sen sytyttämään, mutta en millään jaksanut odottaa. Istahdin nojatuoliin ja aloitin polttopuiden leijuttamisen takkaan. Tämä oli täydellinen tilaisuus hioa jälleen sanatonta sekä sauvatonta taikuutta pikkuloitsujen kanssa. Tiesin vallan hyvin, että taitoni suorittaa sauvatonta sekä sanatonta taikuutta tässä vaiheessa oli suhteellisen harvinainen, koska tiesin monia aikuisia velhoja, jotka taitoa eivät hallinneet. Olin kuitenkin harjoitellut siskoni opissa jo pitkään ja jatkanut harjoittelua koulussa, minkä takia hallitsinkin taidon jo ihan hyvin.

Tyttö avasi yhteisen oleskeluhuoneen oven kyynärpäällään ja astui sisään sen hämärään. Kotitontut olivat näköjään olleet varhain liikkeellä, sillä seinillä loisti jo muutama soihtu. Vieno kanelintuoksu leijaili hänen nenäänsä. Se lämmitti hänen mieltään, jota huolet painoivat. Kaneli oli yksi hänen lempituoksuistaan, kotoisa ja turvallinen.

Hän näki puiden leijuvan kohti takkaa. Kotitontut olisivat siis vielä täällä. Lucy asteli lähemmäs takkaa aamiaisensa ja kirjansa kanssa. “Kiitos”, hän sanoi olettamilleen kotitontuille, mutta laskiessaan lautasensa pöydälle hän näkikin nuoren pojan. Hän säpsähti hämmästyksestä. “Anteeksi, minä luulin, että tontut-- Tai siis en uskonut, että täällä on ketään”, hän pahoitteli.

Hän katsoi poikaa ja huomasi, ettei hän ohjastanut halkoja sauvallaan. Lucy kohotti kulmiaan kiinnostuneena mutta arvostavasti. Sauvatonta taikuutta? Poika oli niin nuori! Selvästi vasta alemmilla luokilla. Lucy oli itse vasta tänä syksynä aloittanut sauvattoman taikuuden harjoittelemisen ja hallitsi vasta muutaman perusloitsun, leijutusloitsun toki niiden joukossa. Kieltämättä poika oli lahjakas.

Olisi epäkohteliasta vain tuijottaa. He olivat autiossa oleskeluhuoneessa kahden, eikä hän tuntenut poikaa. Tervehtiminen voisi olla fiksua ja asiallista. “Huomenta”, hän toivotti ystävällisesti aamuhämärässä. “Sytytätkö takkaa? Tarvitsetko apua?”

Lucy Beckett, Serdaigle: 5 p
Theodore Snape, Serpentard: 4 p

Lukitaan keskeneräisenä.