//Ahanu Levesque ja Lucy Beckett ovat aiemmin alkuillasta raahautuneet sairaalasiipeen litimärkinä ja ruhjeilla painittuaan jättiläismäiseksi kasvaneen monnin kanssa järvellä. Tähän liittyen kyselty mahdollista peliseuraa yksityisviestien puolella ja toivon mukaan jonkinlainen peli tähän liittyen pelattaisiin jossain välissä. Joten hieman oman käden oikeudella jätän Lucyn sairaalasiipeen yön yli toipumaan shokista, jotta Damian saa olla huolissaan. Henkilökunta saa tahtoessaan sekaantua peliin. Tässä pelissä mukana Lucy ja Damian Beckett. Peli sijoittuu ensimmäiselle kouluviikolle torstai-iltaan 7.9.2017.//

Sairaalasiiven henkilökunnan varmistuttua, että kaikki oli kunnossa, hänet oli jätetty lepäämään lämpimän peiton ja villaisen viltin alle. Hänen pitäisi jäädä sairaalasiipeen yön yli tarkkailtavaksi. Shokin takia. Lucy ei ymmärtänyt, mistä oikein hössötettiin: hän oli aivan kunnossa. Ei hänellä ollut hätää. Ei hän oikeastaan edes muistanut, mitä hänelle oli puhuttu.

Aivan kunnossa. Yskä repi järviveden ärsyttämiä keuhkoja, ja hän nosti siteen suojaaman käsivartensa suunsa eteen. Olo oli kaiken hälinän laannuttua raskas ja voimaton. Poskia kuumotti kevyt lämpöily. Puistatus kävi läpi kehon, ja hetkellisesti pelko hyökyi hänen ylitseen, kun hän muisti veden kuminan ja pedon voimakkaat liikkeet. Hieman hädissään katse poukkoili nurkasta toiseen kuin varmistaen, ettei syvyyksien saalistaja vaaninut missään. Typerys, Lucy moitti itseään, mutta tunsi olonsa vain kurjaksi. Hän oli tähän asti sinnitellyt ja yrittänyt pysyä tyynenä ja rauhallisena, mutta nyt säikähdys alkoi nousta tosissaan pintaan.

Hän vaipui pälyillen syvemmälle peittojen alle, laski kirjan vatsalleen ja sulki silmänsä hengittääkseen rauhallisesti. Ei enää ollut hätää, kiitos Ahanun ripeän toiminnan. Ahanu… Lucyn rintaa pisti, kun hän muisti nuoren miehen pitkän, laihan hahmon vedessä vaaleat hiukset pyörteillen. Järviveden ärsyttämiä keuhkoja kirvelsi yhtä paljon kuin Lucyn sydäntäkin. Ahanu oli suinpäin vaarantanut itsensä pelastaakseen hänet. Eikä hän ollut tainnut edes kiittää kunnolla? Hän ei muistanut. Lucy tuijotti valkean viltin tyhjyyteen. Ajatukset kiersivät piinallisesti kehää. Tumma hahmo veden pimeydessä, Ahanun hohtavina leijuvat hiukset, raastava kipu käsivarressa, limaisia pyrstöniskuja… Hengitys rohisten hän vaipui raskaaseen uneen sotkuiset kiharat yhä järveltä ja humukselta tuoksuen. Sairaalasiiven pyjama oli pehmeä ja sänky turvallisen lämmin. Uni olisi hyväksi.

Muutaman suorastaan tuskastuttavan turhautuneen kirjastossa harppomisen seurauksena Damian oli lopulta (puoliksi jo ihan ärtyneisyyttään) päättänyt antaa mahdollisuuden kahdelle kokeellisten taikalienten valmistusta käsittelevälle kirjalle, ja yhdelle Aavikon yrtit -nimiselle lehtiselle, joka toi hänelle mieleen äidin. Niinpä hänen oli ollut tarkoitus viettää koko ilta oleskeluhuoneen syrjäisimmässä nurkassa, ja kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota ympärillään juoruileviin jatko-opiskelijoihin. Ehkä jopa kirjoittaa äidille kirje.

Joku cerfeurilaisista oli käynyt sairaalasiivessä juomassa pippurilientä flunssan pelossa, mutta Damian ei ollut kiinnostunut tytön nimestä. Tämä ja tämän äärimmäisen ärsyttävä kaveriporukka oli rutissut ja juorunnut aikansa kimakkaan sävyyn turhanpäiväisyyksiä, ja ärtyneen herra Beckettin jo harkittua väliaikaisesti kuuroutumista taioin, hän oli kuullut jotain, joka oli saanut hänet tekemään jotain täysin odottamatonta.

Damian oli puhunut heille.

~

Sairaalasiiven utuisen lämpimän valon kajastus käytävän päässä oli saanut hänen sydämentykytyksensä vain tiheytymään entisestään. Hän tunsi yhtäaikaisesti niin paljon, ettei kyennyt järjellisiin ajatuksiin. Jos Damianilta olisi kysynyt jotain kirjoista, joita hän oli vielä viisi minuuttia sitten kahlannut, hän olisi varmaan reagoinut lyönnein. Hän oli peloissaan, ja vihainen. Ne tunteet hän tunsi.

Siivessä tuoksui yrteille, ja oli niin rauhallista, että sekin oli ärsyttävää. Jos väkeä olisi hyörinyt ja pyörinyt, se olisi vastannut paremmin Damianin tunnetilaa, ja siten ollut siedettävämpää. Tehnyt hänestä rauhallisen. Mutta nyt hän oli se, joka ei pystynyt asettumaan.

Lucy, voi Lucy.... Siskon tunnistaminen makaamassa sairaalapedissä sai Damianin jälleen suuren tunnekuohun valtaan. Se ei tosin näkynyt hänen käytöksessään juuri lainkaan, mutta hän tunsi tanssahtelevansa veitsen terällä. Yksikin väärä kommentti väärältä taholta, ja hän olisi mennyttä. Yleensä sen kommentin teki joku isän kaltainen, ja silloin Damian räjähti niin, ettei toennut siitä moneen päivään.

Hän ei kyennyt sanomaan yhtään mitään, tuijotti vain kalpeana, silmät tunnetta leimuten, hieman etäältä sängyssä makaavaa sisartaan.

Posket hehkuivat punaisina. Peittojen alla oli lämmin, melkein liiankin lämmin. Uni tuntui tahmealta ja hitaalta. Se alkoi käydä rauhattomaksi, kevyemmäksi, ja siihen sekoittui sairaalasiiven vaimeita ääniä. Yskä raastoi keuhkoja tukahtuneesti, muttei herättänyt nukkujaa.

Vaara tuntui vaanivan unen rajamailla. Jokin liikkui. Jokin suuri. Se pysyi varjoissa, juuri niin kaukana, ettei sitä nähnyt. Tuntui kuin jokin painostava olisi istunut rintakehän päällä unen kietoutuessa synkemmin uneksijan ympärille. Peto syöksyi varjoista. Se tuli takaisin. Se iskeytyi päin. Sängyssään Lucy käänsi päänsä vaistomaisesti pois päin suojautuakseen iskulta. “Ahanu!” hän parahti ääneen ja säpsähti hereille oikein ymmärtämättä, missä hän oli ja mihin Ahanu oli kadonnut. Henkeään haukkoen hän yski puristaen silmänsä kiinni. Oli kuin joku olisi kynsin raastanut hänen keuhkojaan.

Lucyn säpsähdys ja jonkin käsittämättömän huuto oli saanut Damianin paikalleen jähmettyneet raajat sulamaan ja kuin repien itsensä irti, hän harppoi heidän välimatkansa kiinni.
"Lucy", Damian ähähti, pala kurkussaan. "Lucy, katso minuun. Lucy, mitä tapahtui?"
Tunnekuohunta tuntui kohinana korvissa, ja kiukku alkoi jyskyttää takaraivossa. Miten.... Miten tämä oli päässyt tapahtumaan?

Lucy säikähti kesken yskänpuuskan paikalle syöksynyttä veljeään. “Damian”, Lucy kähisi yskän keskeltä ja jatkoi yskimistä siteisiin kääritty käsivarsi suunsa suojana. Väsyneesti hän yritti hymyillä veljelleen, mutta vilkuili yhä vaistomaisesti huoneen nurkkiin varmistuakseen, ettei peto vaaninut missään varjoissa.

“Ei hätää, olen ihan kunnossa”, hän sanoi karhealla äänellä ja selvitti kurkkuaan köhäisemällä pari kertaa kevyesti. “Missä Ahanu on?” hän kysyi ajattelematta sen enempää, mitä veli oli kysynyt, tai ymmärtämättä, ettei Damian tiennyt, mitä oli tapahtunut. Hän katsoi isoveljeään surkeana siniharmailla silmillään.

Rauhoitettuaan hetken hermojaan, hengittämällä hitaasti sisään ja ulos (Vai kunnossa Lucy sanoi olevansa?), Damian istui sängyn laidalle, ja vei vasemman käsivartensa suojaavasti Lucyn oikealle kyljelle kuin sulkien heidät maailmaan, jossa olivat vain he kaksi.
"Hysss", Damian rauhoitteli, ja kosketti keyesti rystysillään sisarensa poskea tuntien, kuinka kuuma se kaiken punotuksen alla oli. Hän puri huultaan, ja sanoi sitten karheasti: "Olen tässä. Ei mitään hätää enää."

Ajatukset alkoivat vähitellen kulkea jyskyttäen Damianin kallossa. Lucy säpsähteli peloissaan, yski ja tämän kädet olivat siteissä. Jotain odottamatonta oli selvästi tapahtunut. Sisarensa tuntien Damian epäili, että Lucy olisi ollut (hänen varoituksistaan huolimatta, hemmetti) tutkimassa jotain erikoista yrttiä jossain, pelästynyt jotain, ja kaatunut tai muuten loukannut itsensä. Sitten itsesyytökset tulvivat Damianin sisään kuin joki monsuunin aikaan, ja samalla kiukku alkoi kihistä hänen suonissaan. Miksei hän ollut ollut mukana? Miksi Lucy oli lähtenyt yksin jonnekin, ilmiselvästi vaaralliseen paikkaan? Edes äiti ei liikkunut sellaisissa yksin. Hemmetin hemmetti. Ja sitten joku vielä kysyi häneltä, miksi Lucy muka kaipaisi suojelusta, iso tyttö kun jo oli.....
"Mitä tapahtui?" Damian kysyi lopulta pyrkien rauhallisuuteen, mutta tietäen, että kireys paistoi hänen äänessään.

Yksinkertainen kysymys ja veljen huoli herättivät Lucyn katsomaan veljeään. Vihdoin hän kunnolla tajusi Damianin olevan siinä. Lucy huokaisi syvään: osin väsymystään, osin ilahtuneisuuttaan nähdessään isoveljensä. Joku tuttu ja turvallinen oli siinä, eikä hänen tarvitsisi puhua ranskaa. Hän oli siihen aivan liian väsynyt.

“Putosin järveen”, Lucy vastasi katsoen sängylle istahtanutta veljeään silmiin. “Olimme Ahanun kanssa kävelyllä rannassa, ja minä… Jokin veti minut kiveltä veteen ja... Yritin vain ylettyä lumpeeseen”, Lucy selitti. Katumus hänen typeryydestään hiipi ääneen, eikä hän enää kyennyt katsomaan veljeään silmiin vaan katse valui jonnekin Damianin paidanhelmaan. “Ahanu pelasti minut ja ajoi sen pois. Se oli valtava.” Lucyn äänestä kuulsi säikähdys. Hän ei tiennyt, mikä hänen kimppuunsa oli käynyt, ja se pelotti häntä. Tietämättömyys oli aina pelottavaa. Yhtä aikaa hän halusi tietää, mikä järven syvyyksissä lymysi, ja ajatuskin kohtaamisesta sen kanssa hyysi hänen selkäpiitään.

Jälleen liikaa ajatuksia, jotka risteilivät Damianin päässä niin nopeasti, ettei hän kyennyt rauhalliseen analysointiin. Hän nousi takaisin istumaan, ja veti toisen kätensä hiustensa läpi ärtyneesti.
"Sinä olet noita, piru vie..... Miten olisi kutsuloitsu, Lucy?" Damian puuskahti lopulta hampaitaan kiristellen.

Kuka oli Ahanu? Nimi tuntui etäisesti tutulta. Mutta miksei Damian ollut kuullut siitä mitään, että tämä Ahanu oli ilmeisesti niin läheisissä väleissä Lucyn kanssa, että he olivat viettäneet aikaansa kahden, jopa niin läheisesti, että joutuneet melkein jonkin järvihirviön välipaloiksi? Vai oli tämä pelastanut Lucyn? Hah, no, ehkä Damianin sitten kuuluisi kiittää tätä Ahanua jotenkin.

Hän oli huomaamatta noussut ylös, luultavasti itsekseen kähisten, ja katseli Lucya taas etäämmältä, kuin siten saisi koottua ajatuksensa paremmin kasaan.

"Mutta kun minä tarvitsin lumpeen varsineen! Kutsuloitsu olisi voinut katkaista varren, eikä siitä sitten olisi voinut tehdä lummekorua", Lucy puuskahti hieman loukkaantuneena veljensä kommenteista. Hän veti kätensä puuskaan rinnalleen ja mulkaisi Damiania syrjäkarein. Kyllä Damian tiesi. He olivat tehneet lummekoruja lukemattomat määrät lapsena, ja Lucylla oli yhä tapana tehdä heille lumpeiden valkeista kukista korut, kun kukat olivat auenneet. Se oli hänen kesäperinteitään.

Oliko Damianin aina pakko kiihtyä heti? Lucy ei voinut olla ajattelematta, että Damian oli perinyt isänsä temperamentin. Väsymys painoi eikä Lucy jaksanut kinata veljensä kanssa. "Daim, älä viitsi. Istu alas. Tähän näin", hän pyysi sivellen peittoa vieressään. "Tiedän, olin varomaton, mutten voinut tietää, että järvessä asuisi jotain sellaista. Onneksi Ahanu oli mukana, niin ei käynyt pahasti." Hän yritti hymyillä, mutta yritys jäi väkinäiseksi. Vasenta käsivartta särki ja kihelmöi. Kulmat kurtussa hän kuulosteli oloaan ja hengitti syvään ulos.

"Harmi, ettei Ahanu tiennyt, että järvessä asuu jotain sellaista", Damian sanoi kireästi, melkein sylkäisten nimen huuliltaan. Vaikka hän tunsi pienen omantunnon piston ärähdettyään Lucylle lumpeista, hän oli silti vihainen siitä, ettei ollut perillä, missä mentiin. Hän ei ollut kuitenkaan vielä valmis ristikuulusteluun tästä Lucyn uudesta tuttavuudesta.
"Miksi kätesi ovat siteissä?" Damian tokaisi.