//Peliin odotetaan mukaan Theodore Snapea :D Peli sijoittuu varmaan loka-marraskuuhun (ja ei tsiisus et oon huono noiden otsikoiden kanssa)

Nostin katseeni pois tähtäimestä lippaan tyhjettyä ja tarkastelin maaliin tulleita jälkiä. Olin hieman ruosteessa, mutta olin osunut maaliin lähes jokaisen kerran. Olin ampunut viisi sarjaa ja kahdestakymmenestäviidestä ammuksesta oli vain kaksi oli ollut huteja. En ollut koskaan ollut mikään loistava juoksija, mutta pärjäsin paineensietokyvyn ja tarkkuuden ansiosta todella hyvin. Jouduin harvoin juoksemaan sakkolenkkejä tai ottamaan ylimääräisiä minuutteja ammunnan takia. Kisoissa kyseinen tulos olisi ollut todella hyvä, mutta yksittäisissä ampumisharjoituksissa olin parhaimmillani saanut 96/100.

Vedin nappikuulokkeet pois korvistani ja täytin lippaan uudestaan. Laskin nenälleni harvemmin käyttämäni suojalasit ja asetuin makaamaan maahan. Ammuin ensimmäisen laukauksen ja tunsin aseen ”potkun” rintaani vasten. Ammuin lippaan tyhjäksi. Yksi huti. Vedin lasit pois silmiltäni ja vein aseen nojaamaan kallion seinämää vasten. Kävelin maalitaulun luokse. Minulla ei ollut mukanani oikeita maaleja, vain metallilaatikko johon pystyi asettamaan pahvisen maalitaulun. Näitä tauluja ei yleensä käytetty ampumajuoksussa, taulu oli oikeastaan isäni metsästysmaali.

Olin valinnut harjoituspaikaksi vuorien välissä olevan solan. Solassa aseen laukaukset kaikuivat, mutten uskonut niiden kuuluvan koululle asti. Olin ampunut samassa paikassa jo kuukausia eikä kukaan ollut häirinnyt minua. Vuorilla harvemmin liikkui ketään. Joitakin harvoja koululaisia taikaolentojen hoidon yhteydessä tai vapaa-ajalla hölkkääviä opiskelijoita tai Pourdlarden asukkaita.

Sää oli kohtalaisen pilvinen. Ammuin yleensä huonolla säällä, mieluiten ukkosella. Siinäkin tapauksissa, että joku kuulisi laukaukseni, hän luulisi sitä vain ukkosen jyrinäksi. Sitäpaitsi rakastin ukkosta. Raivoavaa tuulta, salamoita ja jumalatonta sadetta. Siinä oli mielestäni jotain alkukantaista kauneutta.

Kaivoin puhelimen taskustani. Olin itse tullut paikalle reilusti etuajassa, eikä minulla ollut hajuakaan siitä milloin Theo saapuisi paikalle. Aikaa oli vielä reilusti, joten tuskin hän myöhässä olisi? Ei sitä ikinä tiedä. Tämäkin tapaaminen oli kyhätty nopeasti kasaan, mitä jos hän oli unohtanut? Huokasin syvään ja nappasin aseen käteeni. Olisi sama ampua odotellessani.

//Älä huoli, et oo yksin otsikko-ongelman kanssa xD noi mun otsikot on kanssa aina niin ihanan laadukkaita... Kävisikö ajankohdaksi vaikka lauantai iltapäivä 21.10? anteeks, en jaksa enää oikolukee tätä. ehkä huomenna

Vilkaisin huolissani makuusalissani olevaa kelloa, joka oli lähestymässä häiritsevän nopeasti sitä tasatuntia, jona minun olisi tarkoitus tavata gryffondorilainen Noah Andersson vuorien lähettyvillä. Alunperin olimme tavanneet muutama viikko sitten taikaolentoaitauksen luona. Olimme tuolloin sopineet, että Noah opettaisi minulla ampujuoksun alkeita ja minä puolestani yrittäisin parhaani mukaan auttaa häntä ranskan opiskelussa. Tyttö oli nimittäin alkujaan kotoisin Liverpoolista, ja asui oman käsitykseni mukaan siellä edelleen. Tämä tarkoitti sitä, ettei tytön ranskan osaamisessa näin hienostelematta sanottunut ollut erityisesti kehumista. Se kuulosti vähän samalta kuin oma saksani, joten parannettavaa oli vielä. En tiennyt tarkkaan, miten voisin häntä opettaa, mutta ajattelin aloittaa siitä, että puhuisin mahdollisimman paljon ranskaa tämän seurassa enkä automaattisesti vaihtaisi englantiin.

Kävin läpi treenivaatteitani, joista mikään ei tuntunut sopivan tällaiseen kylmään syksysäähän, joka Ranskan oli lähiviikkoina vallannut. Lopulta päädyin valitsemaan armeijakuosiset, nykyään jästit taisivat suosia enemmän sanaa camokuosinen, mutta en sen enempää asiasta tiennyt, gollegehousut, jotka eivät olleet aivan löysät, mutta eivät myöskään täysin ihonmyötäiset. Sellaiset sopivat, joissa liikkuminen oli mahdollisimman helppoa. Mukavuudenhaluinen kun olin, vedin jalkoihini lyhytvartiset villasukat ennen nahkaisia tasapohjaisia juoksukenkiäni. Kengät olin ostanut kesällä Lontoosta. Niissä oli korkea varsi, jota koristi nyöritys. Nahka oli tummanruskeaa ja kiiltävää. Pohjat taas pehmeää kumia, kuin luodut maastossa juoksemiseen. Olin suorittanut niihin muutaman suojausloitsun, jotta ne kestäisivät paremmin erilaisissa vaihtelevissa olosuhteissa treenaamista.

Vaateongelmastani selvittyäni vedin mustan pirkähihaiseni päälle ensin ohuen hupparin ja siihen vielä syksyviitoistani sen kaikista lämpimimmän, jonka saatoin vetää treenien jälkeen ylleni. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, mitä Noah laittaisi minut tekemään. Toivoin, että hän opettaisi ainakin aluksi mahdollisimman paljon erilaisia asioita ampumisesta, koska en ollut aikaisemmin kunnolla ampunut. Setäni ilmakiväärillä olin aikoinani muutaman laukaisun saanut ampua, mutta se ei ollut mennyt ihan niinkuin olisi pitänyt. Juokseminen ei taas itselleni olisi ongelma eikä mikään, joten odotin tulevaa innolla.

Kävelin hiljaisten koulun käytävien halki aina eteishalliin asti, josta jatkoin suurien tammiovien kautta ulos. Ilma ei vielä ollut pakkasen puolella, mutta ei todellakaan lämmin. Omaksi onnekseni tuuli oli vähäistä eikä sää muutenkaan poikennut siitä, mihin täällä Châteaussa oli totuttu. Kävellessäni kohti vuoria, vedin käsiini ohuet nahkahanskat, jotka suojaisivat käsiäni kylmyydeltä. Olimme Noahin kanssa ohimennen sopineet tapaamisen, emmekä sen enempää olleet suunnitelleet. Löysimme ajan, joka sopi molemmille ja sovimme tapaavamme silloin. Olin tietenkin tuttuun tapaani hieman aikataulusta myöhässä, mutta toivoin siltin löytäväni Noahin vuorien siitä osasta, jossa hänen pitäisi tällä hetkellä jo olla.

Kiihdytin vauhtini pian kevyeen hölkkään eikä kulunut aikaakaan, kun saavuin alueelle, jossa Noahin havaitsin. Kävelin lähemmäs ja tervehdin tyttöä: "Jours! Quoi de neuf?" Noah saisi ainakin puhua ranskaa kanssani siihen asti, että hän alkaisi ohjeistamaan minua. En uskonut hänen vielä osaavan termistöä ranskaksi, mutta olihan hyvinkin mahdollista, että tyttö ylittäisi odotukseni. "Anteeksi, että olen hieman myöhässä. Akateeminen vartti ja sillee, tiedäthän", pahoittelen samalla, kun lähestyn tyttöä verkkaisin askelin.

//Käy hyvin! Elikkä siis lauantai 21.10! (Enkä muuten missään nimessä kirjoita tätä silloin kun pitäisi lukea kemian kokeeseen tai kirjoittaa hissan esseetä... Ehei, pois se minusta)

Olin juuri painaimaisillani liipaisinta kun kuulin takaani tervehdyksen. ”Jours! Quoi de neuf?” Hätkähdin ja missasin maalin kymmenillä senteillä. "Anteeksi, että olen hieman myöhässä. Akateeminen vartti ja sillee, tiedäthän” Theodore totesi samalla kun nousin ylös. ”Myöhästyminen ei haittaa, mutta lähdetään ihan perusasioista. Zut Theo! Ensimmäinen sääntö! Älä säikäytä ihmistä jolla on ase!” Virnistin samalla kun heilutin pienoiskivääriä.

Katsoin kohtalaisen tyytyväisenä Theon asua. Hänen vaatteensa sopivat lajiin kohtalaisen hyvin. Tosin college-housut imisivät maasta kohtalaisesti kosteutta. Itselläni oli päällä vuoden 2012 Lontoon Olympialaisten kisatakki, juoksukengät ja talvijuoksutrikoot. Itse en tietenkään kilpaillut tuolla, mutta olihan kisat silti pakko matkustaa katsomaan. Vaikka ampumajuoksu ei lajina siellä ollutkaan, oli mielenkiintoista seurata tavallisen ammunnan kilpailuja. Alkoi haastamaan itseään aivan uudella tasolla.

Kävelin paikkaan jonne olin jättänyt kaksi asettani. Toinen oli minulle jo liian pieni, mutta ampuisin sillä itse tänään. Theo oli minua pidempi ja isompi joten vaikutti kohtalaisen turhalta antaa hänelle pienempi kivääri. ”Minun käsitykseni mukaan et siis ole koskaan ampunut. Korjaa tietenkin jos olen väärässä.” Sanoin ojentaessani aseen Theodorelle kahva edellä. ”Toinen sääntö. ÄLÄ IKINÄ, edes leikillä osoita toista aseella. En halua joutua selittelemään Molinalle mitään ”vahinkoja”.” Sanoin samalla kun nappasin toisen aseen käteeni ja menin itse piirtämälleni ampuma-alueelle. Viitoin Theoa tulemaan lähemmäs.

”Aloitetaan ammunnasta. Ihan aluksi tue kivääri kainaloasi vasten ja laita vasen kätesi vähän liipaisimen etupuolelle. Olethan muuten oikeakätinen?” Kysyin tässä vaiheessa ohjeistusta. Vasurin opettaminen olisi hankalampaa, mutta en aikonut kieltäytyä haasteesta. ”Näissä kivääreissä on kaksi tähtäintä. Tue poskesi asetta vasten ja katso tähtäimen läpi. Tähtää rauhassa ja rytmitä laukaisu hengityksen kanssa. Ja sitten vain...”, sanoin ja painoin liipaisinta. Osuin mallikelpoisesti keskelle maalitaulua. ”Noin. Pysytkö pääpiirteisesti kartalla? Autan tietenkin vielä paljon yksityiskohtaisemmin, mutta ymmärrätkö idean?” Kysyin ja käännyin katsomaan Theoa.

”Myöhästyminen ei haittaa, mutta lähdetään ihan perusasioista. Zut Theo! Ensimmäinen sääntö! Älä säikäytä ihmistä jolla on ase!” Noah vastaa tervehdykseeni virnistäen kivääriä kädessään heilutellen. Se ei omaan silmääni näyttänyt aivan normaalien mittojen mukaiselta kivääriltä, mutta en tiennyt aseista sen enempää. Tai no, tiesin aika paljonkin pistooleista, mikä taas oli täysin toinen juttu. "Ei ollut tarkoitus", vastaan naurahtaen. "Tai ehkä olikin, ken tietää", lisään vielä ohimennen.

Kävelin Noahin perässä paikkaan, jonne tämä oli jättänyt aseensa. Hänellä oli päällään vähintään astetta urheilullisemmat vaatteet kuin itselläni, mutta en uskonut, että häntä kiinnostaisi pukeutumiseni. ”Minun käsitykseni mukaan et siis ole koskaan ampunut. Korjaa tietenkin jos olen väärässä", tyttö tiedustelee samalla, kun hän ojentaa minulle toista kivääreistä."Noh, en oikeastaan. Pari kertaa setäni pistoolilla, mutta minkäänlaisella kiväärillä en ole koskaan päässyt ampumaan", kerron tälle. Otin aseen ja käänsin sitä hieman käsissäni. Se ei ollut kovin painava, mutta ei kuitenkaan pelkkää ilmaa. ”Toinen sääntö. ÄLÄ IKINÄ, edes leikillä osoita toista aseella. En halua joutua selittelemään Molinalle mitään ”vahinkoja", kuulen vielä tytön muistuttavan ennenkuin tämä nappaa käsiinsä toisen aseista ja suuntaa kohti maahan piirrettyä aluetta. Hän viittoo minua tulemaan lähemmäs.

”Aloitetaan ammunnasta. Ihan aluksi tue kivääri kainaloasi vasten ja laita vasen kätesi vähän liipaisimen etupuolelle. Olethan muuten oikeakätinen?” Noah kysyy. Nyökkään tälle vastaukseksi. Tyttö vaikutti siltä, että tämä oli jo päässyt opettamisen makuun. Tällaiset asiat tuntuivat tulevan hänen suustaan kuin apteekin hyllyltä. ”Näissä kivääreissä on kaksi tähtäintä. Tue poskesi asetta vasten ja katso tähtäimen läpi. Tähtää rauhassa ja rytmitä laukaisu hengityksen kanssa. Ja sitten vain...” tyttö neuvoo. Hän asettuu itse neuvomaansa asentoon ja painaa viimeisten sanojensa aikana liipaisinta. ”Noin. Pysytkö pääpiirteisesti kartalla? Autan tietenkin vielä paljon yksityiskohtaisemmin, mutta ymmärrätkö idean?” Noah kääntyy minua kohti kysyvästi ammuttuaan laukauksen.

Katson hetken hieman hämmentyneenä ensin vieressäni seisovaa tyttöä ja sitten käsissäni olevaa kivääriä. "Luulisin niin. Eli asetan aseen vain näin poskeani vasten", varmistan. Nostan aseen poskeani vasten ja katson tähtäimen läpi edessä olevaa maalitaulua. Toistaiseksi tämä oli ollut varsin yksinkertaista, enkä uskonut, että itse ampuminenkaan voisi olla kovin vaikeaa. "Mitäs mä sitten teen?" kysyn hämmentyneenä kääntäen huomioni takaisin Noahiin.

"Luulisin niin. Eli asetan aseen vain näin poskeani vasten", Theo varmisti ja nosti aseen poskeaan vasten. Hänen asentonsa oli kohtalaisen hyvä ensikertalaiseksi. "Mitäs mä sitten teen?" Theo kysyi pitäen aseen paikallaan. Kävelin hänen viereensä ja siirsin hänen kättään hieman lähemmäs piippua. Nostin kuitenkin käteni nopeasti pois älytessäni, etten ollut kysynyt Theolta asiasta. ”Sori, toivottavasti ei haittaa. Joitakin ihmisiä ahdistaa jos heihin koskee harjoituksen aikana. Toisaalta opetan yleensä noin 9-vuotiaita poikia, jotka pelkäävät vieläkin tyttöbakteereja.” Totesin hieman nolona, mutta jatkoin kuitenkin opetusta.

”Mutta muuten oikein hyvä. Jos voit, suorista ryhtiäsi hieman. Ja siirrä poskeasi hieman kauemmas tähtäimestä. Antaa paremman ulottuvuuden tähtäämiseen ja näyttää vielä paremmalta kuvissa.” Totesin samalla kun latasin oman aseeni viiden panoksen lippaan täyteen. Kaavailin Theodorelle jo jotain lyhyttä juoksulenkkiä, jota hän voisi juosta ampumisen välissä. Niin paljon kuin itsekin ampumisesta nautin, olin alkanut hytistä kylmästä pitkän seisoskelun ja maassa makoilun takia. Etenkin sormeni olivat jo aivan jäiset. Eihän mitkään paksut hanskat liipaisimen mahdu.

Theon opettaminen toi pinnalle vanhoja muistoja kotoa. Minulla oli ikävä vanhaa ampumarataamme Liverpoolissa. Radalla oli oma erikoinen tuoksunsa. Ruutia, hikeä ja magnesiumia. Ratamme yhteydessä oli kiipeilykeskus, jossa teimme aina lämmittelymme ja kävimme välillä kiipeilemässä. Ja vaikka ne 9-vuotiaat muksut saattoivat olla välillä hyvin ärsyttäviä, oli kuitenkin palkitsevaa katsoa heidän edistymistään. Sitä riemua, kun he kaatoivat ensimmäistä kertaa kaikki maalinsa. Jollain tasolla tuo rata oli ollut myös minun oma turvapaikkani, jossa minä sain loistaa. Havahduin nostalgiasta ja muistin taas Theon. Minulla oli nyt edessäni ihan oikea ja hyvin lupaava oppilas.

”Kun siltä tuntuu voit laukaista. Paina liipaisinta hitaasti, mutta kuitenkin varmasti. Laukaiseminen on vaikeampaa jos ei paina kunnolla. Ase ”potkaisee” hieman kun ammut, joten älä säikähdä sitä. Katso rauhallisesti linssien läpi ja keskity ampumiseen. Älä muuten välitä siitä, että maalissa on peuran kuva. Pöllin nämä harjoituslaput iskältä... Mut anyway, tähtää siihen punaiseen pisteeseen keskellä peuraa.” Sanoin ja vedin vihdoin ilmaa sisään keuhkoihini. Unohdin usein hengittää jos puhuin yhtään pidempään. Sama kun tein vatsalihaksia. Milloin ihmeessä pitäisi hengittää jos jännität koko ajan vatsaasi?

Jäin odottamaan Theon aseesta pian kuuluvaa laukausta ja hypin hieman paikoillani, jotten jäätyisi aivan kuoliaaksi. Olin myös hieman janoinen, mutta laukussani olisi tietenkin juomapullo, jossa olisi puhtaasti tottumuksesta kylmää vettä. Muistelin kaihoten aamulla juomaani kaakaota. Minun olisi pakko lähteä liikkeelle heti kun Theo saisi ammuttua. En voisi seistä paikoillani enään kovin kauaa.

Noah siirsi käteni hieman lähemmäksi piippua. Tyttö veti oman kätensä nopealla liikkeellä pois ja pahoitteli: "sori, toivottavasti ei haittaa. Joitakin ihmisiä ahdistaa jos heihin koskee harjoituksen aikana. Toisaalta opetan yleensä noin 9-vuotiaita poikia, jotka pelkäävät vieläkin tyttöbakteereja.” Hymyilen tytölle, ja vastaan: "en mä sentään ihan 9 ole, vaikkakin harmittavan lähellä. Mutta ei tosiaan haittaa. Korjaa asentoa vain niin paljon kuin suinkin on tarvetta." Olisin ehkä saattanutkin pitää tilannetta ahdistavana, mikäli olisin ollut tytöistä kiinnostunut. Totuushan oli, että mikäli olisin ollut samassa tilanteessa jonkun harvinaisen hyvän näköisen jätkän kanssa, tilanne olisi saattanut osittain olla hieman kiusallinen. Minun täytyi todellakin toivoa, ettei vastaavia tilanteita tulisi vastaan. En todennäköisesti pystyisi hillitsemään itseäni ollenkaan. Naurahdin ajatukselleni mielessäni ennenkuin kiinnitin huomioni takaisin Noahiin.

”Mutta muuten oikein hyvä. Jos voit, suorista ryhtiäsi hieman. Ja siirrä poskeasi hieman kauemmas tähtäimestä. Antaa paremman ulottuvuuden tähtäämiseen ja näyttää vielä paremmalta kuvissa", tyttö neuvoo. Nyökkään ja yritän parhaani mukaan tehdä niinkuin tämä oli neuvonut. Korjasin ryhtiäni ylemmäs ja vein poskeni hieman kauemmaksi tähtäimestä. "Tästähän saisi loistavan kuvan postattavaksi jonnekin someen", naurahdan.

”Kun siltä tuntuu voit laukaista. Paina liipaisinta hitaasti, mutta kuitenkin varmasti. Laukaiseminen on vaikeampaa jos ei paina kunnolla. Ase ”potkaisee” hieman kun ammut, joten älä säikähdä sitä. Katso rauhallisesti linssien läpi ja keskity ampumiseen. Älä muuten välitä siitä, että maalissa on peuran kuva. Pöllin nämä harjoituslaput iskältä... Mut anyway, tähtää siihen punaiseen pisteeseen keskellä peuraa", Noah selostaa puhettaan tauottamatta. Ihmettelin tätä kuunnellessani, että missä vaiheessa tyttö mahtoi hengittää. Mikäli hän jatkaisi samaa rataa, saattaisin varsin pian joutua kuljettamaan hänet tajuttomana sairaalasiipeen. "Okei, saa nähdä miten tämäkin tulee onnistumaan", totean huvittuneena, jonka jälkeen käännän keskittymiseni aseeseen.

Katsoin ensin tähtäimen läpi punaiseen pisteeseen, joka oli Noahin tuomassa peuran kuvassa. Pidin aseesta tukevasti kiinni ja vein sormeni liipaisimelle. Taisin painaa hieman liian lujaa, koska ase laukesi ennen kuin olin kunnolla valmis, jonka takia sen potku olkapäätäni vasten horjutti hieman tasapainoani. Luoti lensin hieman maalitaulun yläpuolelta, ei kovinkaan kaukaa sitä punaista pistettä, mutta lajin kannalta varmasti aivan liian kaukaa, koska en edes hipaissut maalitaulua. "Ei mennyt ihan putkeen. Saan varmaan koittaa uudelleen?" kysyn hieman pettyneenä Noahilta, joka oli mitä ilmeisimmin seurannut suoritustani vieressä. "Taisin painaa liipaisinta liian nopeasti", lisään vielä nopeasti. En halunnut vaikuttaa siltä, että olin ihan ulapalla koko jutusta, jonka takia tunsin pakottavaa tarvetta lisätä jonkinlainen selitys epäonnistumiselleni.

//Sori et kesti, on ollu koulussa ja kotona vähän kaoottista

Aseen laukaus raikui kallion seiniä pitkin kun Theo laukaisi aseen. Vaikka silmäni eivät pysyneet patruunan mukana tiesin, että se oli viuhunut parikymmentä senttiä maalin yläpuolelta. ”Ei mennyt ihan putkeen. Saan varmaan koittaa uudelleen?" Theo kysyi pettyneen oloisena. "Taisin painaa liipaisinta liian nopeasti", hän totesi vielä. ”Totta kai saat. Ei tuo ollut ensikertalaiseksi hullumpi. Ammu vielä lipas tyhjäksi, mutta sen jälkeen ainakin minun päästävä juoksemaan. Mä jäädyn.” Totesin ja hypin vielä hetken paikallani.

”Muuten. Rentouta hartioitasi. Tähtääminen helpottuu.”, sanoin vielä ja kiersin Theon taakse tarkistamaan tämän jalkojen linjauksen. Ampuma-asennossa Theon oikea polvi oli mielestäni hieman liikaa kääntyneenä sivulle, mutten sanonut asiasta mitään. Alkaisin kohta todennäköisesti ärsyttämään häntä jatkuvalla pulinallani. Mutta mitäs sille voin, ärsyttävä ja puhelias ihminen kun olin. Pojan ryhti oli hyvä, mutta tämä piti asetta edelleen jäykän oloisesti. ”Rentoudu. Itseluottamus on kaikkein tärkeintä. Mä tykkään ajatella ampuessani olevani jonkun suuren action- tai scifi-leffan sankari. Boostaa itseluottamusta.” Sanoin naurahtaen.

Katsahdin ympärilleni ja mieleeni tuli se, kuinka paljon rikoin varmaan tälläkin hetkellä koulun sääntöjä. Opetin minua paria vuotta nuorempaa poikaa ampumaan aseilla maalitauluihin jotka olin varastanut, aseetkin olin tuonut salaa kouluun. Ja olimme vielä tietääkseni koulualueen ulkopuolella. Loistavaa. Totta puhuen kyseessä taisi olla ensimmäinen kerta kun tein kunnolla mitään oikeasti kiellettyä. Olin ottanut koulussa ruokaa yli rajoituksien, mutten ollut koskaan tehnyt mitään tällaista.

Minulla oli pakonomainen tarve miellyttää auktoriteettihahmoja. Minun piti mielistellä opettajia, viitata aina, tehdä kaikki aina mahdollisimman täydellisesti siihen pisteeseen asti, ettei se enään ollut terveellistä. Olin yrittänyt ”parantaa” tapojani uudessa koulussani ja tämä sääntöjen rikkomus oli osoitus uudesta itsenäisyydestäni. Jostain syystä se aiheutti minulle suurta tyydytystä.

//Anteeksi kesto! Koeviikko painoi päälle enkä oo ehtinyt käymään täällä

"Totta kai saat. Ei tuo ollut ensikertalaiseksi hullumpi. Ammu vielä lipas tyhjäksi, mutta sen jälkeen ainakin minun päästävä juoksemaan. Mä jäädyn", Noah toteaa. Hänen mainitessaan asiasta, huomasin, että itselläkin alkoi olla jo hieman kylmä. Kolea syysilma oli välillä harvinaisen ärsyttävää varsinkin silloin, kun joutui lähtemään linnan lämmöstä. "Asia selvä!" sanon, ja kiinnitän huomioni takaisin aseeseen.

”Muuten. Rentouta hartioitasi. Tähtääminen helpottuu", Noah kehottaa kiertäen taakseni tarkistamaan jotain osaa asennostani. Yritin rentoutua, mutta se tuntui yllättävän vaikealta. Jotenkin tunsin pakottavaa tarvetta kannatella asetta myös yläselän lihaksilla, joka todennäköisesti näytti vallan huvittavalta Noahin silmään. "Rentoudu. Itseluottamus on kaikkein tärkeintä. Mä tykkään ajatella ampuessani olevani jonkun suuren action- tai scifi-leffan sankari. Boostaa itseluottamusta", tyttö kertoo naurahtaen. Nyökkään hymyillen. En ottanut Noahin sankarikehotusta kuuleviin korviinikaan, koska pidin sitä hieman huvittavana. Hengitin kuitenkin syvään ja yritin parhaani mukaan antaa hartioideni rentoutua joka hengenvedon jälkeen.

Kun tunsin olevani tarpeeksi rentoutunut, katsoin jälleen tähtäimen läpi ja vein sormeni liipaisimelle. Olin jo päättänyt, että nyt osun tauluun enkä todellakaan meinaa ampua ohi. Vedän syvään henkeä, tähtään ja painan liipaisinta. Tällä kertaa aseen potku hartiaani vasten tuntuu tutummalta eikä se horjuttanut tasapainoani enää niin paljon. Luoti taas osui kuin osuikin tauluun, ei lähellekään keskikohtaa, mutta tauluun kuitenkin. Korjasin hieman asentoani ennen kuin laukaisin aseen uudelleen. Toistin saman kunnes aseen lipas oli tyhjä. Jälkimmäisistä luodeista jokainen osui tauluun ja yksi erittäin lähelle taulun keskikohtaa, josta olinkin erittäin ylpeä. Ehkä harjoitus tekee sittenkin mestarin, ajattelin kun käännyin jälleen Noahin puoleen.

"Ei tää varmaan mikään mallisuoritus vielä ollut, mutta ainakin osuin tauluun", totean aavistuksen huvittuneena. Ensimmäisen lippaan ammuttuani olin jo vahvasti sitä mieltä, että ehkä ampumajuoksu onkin ihan mielenkiintoinen laji. Sen avulla saisi ainakin hieman erilaista sisältöä päivittäisiin juoksulenkkeihini. Minulla oli kyllä vielä runsaasti alueita koulun läheisyydestä käymättä, jotka haluaisin nähdä vielä ennen koulutaipaleeni loppua. Onneksi päiviä ja vuosia oli vielä runsaasti jäljellä. Olin nimittäin kuullut, että vielä kauempana koulun tiluksilla isoimpien vuorien välissä oli lisää laaksoja, jotka olivat toinen toistaan kauniimpia. Pieniä jokia, järviä ja metsiä. Mikäs sen parempaa ajanvietettä, tietenkin vasta lukemisen jälkeen, mutta kuitenkin.

Theo oli hymähtänyt huomautukselleni elokuvasankareista, jonka jälkeen hän oli taas keskittynyt ampumiseen. Ase laukaisi kerta toisensa jälkeen kunnes viisipatruunainen lipas oli tyhjä. Theon laskettua aseensa kävelin maalitaulun luokse ja sivelin sormellani runnotun maalitaulun pintaa. Otin maalitaulun käteeni ja kävelin Theon luokse.

”Ei tää varmaan mikään mallisuoritus vielä ollut, mutta ainakin osuin tauluun", tämä totesi hieman hengästyneen oloisena. Hymyilin hänelle. ”Tuo oli oikeesti tosi hyvä! Rentoudut vaan vähän enemmän niin kaadat kohta kaikki maalitaulut lonkalta.” Totesin samalla kun vedin pahviliuskan irti metallikehikosta. Patruunat kiilsivät iloisesti, kun kaadoin ne varovasti muoviastiaan. Hävittäisin patruunat myöhemmin, eihän niitä voisi luontoonkaan jättää.

Kun olin saanut uuden pahvin kiinni maaliin ja laskenut sen alas. Käännyin katsomaan Theoa. ”Nyt olisi varmaan sen juoksuosuuden paikka. Ampumisten välillä juoksen yleensä ylös solasta ja rinteen harjalle. Siellä on vanha, korkea mänty joka on kukkulan ainoa puu.” Kerroin Theolle. Tämä juoksi kohtalaisen paljon vuorilla, mutten tiennyt millä tarkoilla alueilla siellä. ”Matkaa sinne ja takaisin tulee varmaan kilometri. Plus maan korkeuserot. Kauempana saattaa ukkostaa, joten en ole varma onkohan se kovin turvallista juuri nyt. Joten kierros sisäkautta solan ympäri?”, kysyin.

Odottaessani Theolta vastausta polvistuin ja laitoin aseet varovasti koteloihinsa. Kotelon lukon tuttu naksahdus toi minulle mielenrauhan. Tuskin täällä ketään liikkuisi, mutta parempi olla varma. Olisi hyvin valitettavaa, jos joku saisi meidät rysän päältä kiinni. Tai tietenkin jos joku ottaisi aseet ja rupeisi heilumaan niitten kanssa. Molemmat hyvin valitettavia vaihtoehtoja.

Nousin ylös maasta ja tungin kotelon avaimet takintaskuuni. Jätin kaiken ylimääräisen kasaan kalliolle ja katsahdin Theoon. Olin juoksussa ollut aina keskiverto ja tarvinnut kirittäjän. Theo oli minua reilusti pidempi ja juoksi käsittääkseni kohtalaisen paljon, mutten tiennyt tämän varsinaisesta nopeudesta mitään. ”Kisa solan toisessa päässä olevalle pihlajalle ja takaisin. Eka täällä voittaa!” Huikkasin ja pinkaisin juoksuun.

”Tuo oli oikeesti tosi hyvä! Rentoudut vaan vähän enemmän niin kaadat kohta kaikki maalitaulut lonkalta", Noah toteaa vetäen pahviliuskan pois metallikehikosta. "Hah, hyvä kuulla", vastaan tytölle. Tämä kiinnittää uuden pahvin kehikkoon ja laskee sen alas. ”Nyt olisi varmaan sen juoksuosuuden paikka. Ampumisten välillä juoksen yleensä ylös solasta ja rinteen harjalle. Siellä on vanha, korkea mänty joka on kukkulan ainoa puu", tyttö selostaa. ”Matkaa sinne ja takaisin tulee varmaan kilometri. Plus maan korkeuserot. Kauempana saattaa ukkostaa, joten en ole varma onkohan se kovin turvallista juuri nyt. Joten kierros sisäkautta solan ympäri?” hän vielä lisää kysyen.

"Kuulostaa hyvältä! Tässä alkaa jo tulla hieman kylmä kaiken seisoskelun takia", totean. Kumarrun nopeasti sitomaan kengännauhani uudelleen, jotta ne eivät vahingossakaan aukeaisi kesken juoksun. En ehdi varautumaan ollenkaan, kun Noah jo hihkaisee: ”kisa solan toisessa päässä olevalle pihlajalle ja takaisin. Eka täällä voittaa!” Tyttö pinkaisee juoksuun ennen kuin ehdin edes reagoimaan mitenkään. Tuijotan tämän perään muutaman sekunnin, minkä jälkeen lähden itsekin vauhtiin. Reitti oli minulle jo entuudestaan tuttu, joten maaston muotoja ei tarvinnut juurikaan miettiä.

Juoksimme ylös solasta kohti rinteen harjaa. Noah oli jonkinaikaa edelläni, mutta ennen mäntyä onnistuin ohittamaan hänet. Toki olin huomattavasti tyttöä pidempi, jonka takia ei ollutkana mikään yllätys, että juoksuvauhtini oli nopeampi. Hidastin vauhtiani hieman, jotta sain vedettyä muutaman kerran kunnolla henkeä, minkä jälkeen kiihdytin taas vauhtini aikalailla maksimiin. Olin tottunut juoksemaan lyhyitä matkoja lujaa, jonka takia Noahin ehdottama reitti sopi minulle vallan mainiosti. Lähiaikoina olin nimittäin juossut aivan liikaa pitkiä matkoja, joiden aikana ei kovin lujaa sprintata, mikäli hengissä haluaa selvitä. "Courez-vous ou pas?" tiedustelen juostessani takanani juoksevalta Noahilta leveä hymy huulillani.