Hirviökokous

[Ahanu Levesque]

//Tänne toivotaan Alís Jónsdóttiria!//

Sunnuntai 3.9.2017 klo 00:15


Pimeys oli jo laskeutunut ja varjot pidenneet, eikä ulkona hiipparoivaa hahmoa olisi kunnolla edes huomannut, ellei tuo olisi siirtynyt toisesta varjosta toiselle, epäinhimillisen nopeasti. Ja kun varjot loppuivat, pidemmän aukean tullessa vastaan, ennen metsänrajaa, hahmo pysähtyi hetkeksi, vilkaisi ympärilleen ja syöksähti sitten varjosta liikkeelle. Hän kulki yhtä nopeasti kuin liikuttuaan varjosta varjoon, nopeammin kuin mikään tunnettu eläin.
Ja sitten hahmo pysähtyi puun vierelle, samalla kun kääntyi ympäri katsomaan koulua.
Hahmo oli vielä ihmismuodossaan, pitkänä cree -intiaanina, jonka blondit hiukset laskeutuivat rinnuksille aukinaisina, lainehtivina.

Ahanu oli ottanut riskin juostuaan nopeudella, jonka hän oli saanut wendigoksi muututtuaan, mutta ei hän halunnut ottaa sitäkään riskiä, että joku opettajista tai valvojista tai jostakin, olisi nähnyt hänen hiipivän koulun pihalla kohti metsää. Pienemmällä mahdollisuudella hän jäi kiinni, jos hänestä ei nähnyt kuin vilahdusta.

Hän kääntyi ympäri ja lähti etenemään syvemmälle metsään, pelkäämättä sitä, mitä saattaisi vielä metsässä kohdata. Hän piti itseään kuitenkin pedoista vaarallisimpana, eikä sen takia ajatellut mitään muuta uhkana. Ei sillä, että hän olisi omasta tahdostaan hyökännyt minkään muun kuin ihmisen kimppuun, sillä ei hän janonnut muuta kuin ihmislihaa. Hän kyllä osasi puolustautuessaan olla hyvinkin raaka, jos oli tarve, mutta oletti otusten pysyvän hänestä kaukana.

Ahanu ei uskonut löytävänsä sinä yönä ravintoa, sillä hän ei aikonut hyökätä oppilaiden kimppuun, ainakaan ensimmäisinä viikkoina, eikä tiennyt, kuka Poudlardinesta oli katoamisen arvoinen. Hän kuitenkin aikoi viettää sen yön liikkeellä metsässä, tutkien ympäristä ja polkuja, joita pitkin voisi kulkea ja törmätä mahdolliseen saaliiseen. Mutta jos metsä taas oli kielletty, sinne tuskin ketkään muut tulisivat kuin sääntöjä rikkovat nuoret. Hän kuitenkin aikoi kiertää tämän metsän kautta lähemmäksi Poudlardinea. Mitä enemmän metsää ympärillä, sitä paremmin hän pysyisi katseilta piilossa.

[Alís Jónsdóttir]

Hiivin pimeässä ensimmäistä kertaa tässä uudessa koulussa. Tai varmaankin ensimmäistä kertaa missään, missä sellainen oli kiellettyä. Ennen viime kesää en olisi osannut kuvitellakaan, että minä tulisin joskus olemaan se oppilas, joka rikkoo koulun sääntöjä jo ennen kuin on ollut siellä edes yhtä viikkoa. Mutta viime kesän jälkeen oli paljon isompiakin asioita, jotka eivät olleet niin kuin ennen. Se, voisinko pitää itseäni jatkossa kilttinä tyttönä vai en, oli varsin pieni huolenaihe. Ja tarvitsiko minun edes olla aina tottelevainen että voisin olla oikeudenmukainen? Ja jos tein asioita ajatellen itseäni, eihän se tarkoittanut, etten voisi ajatella myös muita? Ja kai siitä voisi seurata jotain hyvääkin, jos päätin olla ikään kuin valmis kamppailemaan tulevaisuuteni vuoksi. Mitä muutakaan olisin voinut? Antaa kaikkien nähdä, mikä olin, ja taikayhteiskunnan päättää puolestani, ettei minusta tulisi ikinä mitään. Koska olin nyt vääränlainen, vaarallinen, olento enkä enää ihminen? Ei se niin voinut mennä. Sen sijaan minun oli tehtävä tämä. Opeteltava poistumaan tuvasta öisin ja löydettävä paikkoja, joihin pääsisin piiloon katseilta, kun kuu olisi täysi. Ja se hattu ja tupa, johon päädyin. Eikö se tarkoittanut, että minun tavallaan pitäisi tehdä rohkeita asioita? Oliko se sitten tätä? Ehkä ei, mutta olin kuitenkin aika otettu siitä tuvasta. Gryffondor... Punaista ja leijonia, ritareita ja sellaista? Olinko minä todella sen arvoinen? Tarpeeksi vahva? Olin kyllä aina ajatellut, että juuri minun pitäisi taistella sen puolesta mikä oli hyvää. Siis jos joskus saisin mahdollisuuden. Jos oppisin olemaan jotain muutakin kuin ujo tyttö taka-alalla, usein huomaamattomana varjoissa kuten nyt.

Tunsin olevani jännittynyt, mutta en liikaa. Tyhmää ehkä, mutta vaikkapa esitelmän pitäminen oli minusta paljon pelottavampaa kuin tämä. Tässä oli jotain hyvääkin jännitystä, jotain mitä ehkä myös halusin tehdä, vaikka se olikin minulle pakollista. Linnassa oli hiljaista ja mystistä ja rauhallista. Ketään ei näkynyt. En ollut varma miten, mutta tuntui kuin olisin tiennyt minne mennä, vaikka olin vielä uudessa paikassa ja näin hädin tuskin mitään. Välillä oli pakko sytyttää sauvan valo vaikka yritin varoa sitä, ettei kukaan näkisi. En kuitenkaan pelännyt eksymistä. Se ei vain tuntunut todennäköiseltä. Osasin kyllä mennä alaspäin ilman että päätyisin sentään kellareihin asti tai mitä tyrmiä linnan maanalaisissa kerroksissa olisikaan.

Pääsin ulos ilman ongelmia. Ketään ei näkynyt vieläkään. Yöilma oli raikasta ja minusta tuntui yllättävän hyvältä olla ulkona eikä sängyssä. Öinen piha oli myös aika kaunis. Kävelin yhä hiiviskellen varjoissa yrittäen pysyä näkymättömissä, mutta ulkoilma kai jotenkin rauhoitti jännitystä. Kuin luonto olisi alkanut tuntua vielä vähän kotoisemmalta asialta kuin ennen. Nyt viimeistään minä taisin olla metsän lapsi, sielu joka ei vain kuulunut kokonaan mihinkään seinien sisään turvaan ja lämpimään ja tunkkaiseen. Niin ajattelin kun katsoin tummaan metsään ja tunsin houkutusta mennä sinne. Se oli kielletty. Mutta niin oli tähän aikaan myös koko se matka, jonka olin jo kävellyt.

Olin näkevinäni metsän reunassa jotakin kummaa liikettä. Se oli kuin nopea vilahdus. Jokin taikaolentoko siellä liikkui? Hiivin hiljaa lähemmäs, mutta saapuessani metsän rajalle, en nähnyt sitä enää. Meni varmaan syvemmälle. No niin menin minäkin. Metsä oli joka tapauksessa tutkittava paikka. Siellä susi voisi liikkua ilman, että kukaan välttämättä keksisi epäillä sitä oppilaaksi. Sinne varmaankin menisin ensi täysikuuna, joten kai kannatti tutustua jo nyt. En sytyttänyt valoa sauvaani, sillä silloin se vilahtelija ainakin huomaisi minut heti ja lähtisi karkuun. Olin utelias ja halusin tietää, mikä se oli. Yritin vain kuunnella ja yllätyksekseni näinkin jonkin verran. Ehkä enemmän kuin ennen sudenpuremaa. Silmäni olivat tainneet muuttua vähän. Äkkiä oksa narahti jalkani alla kuuluvasti ja pysähdyin. Yritin olla täysin hiljaa. Voi ei.. olinkohan jo nyt tullut huomatuksi?

[Ahanu Levesque]

//anteeksi, että jouduit odottamaan näinkin pitkään vuoroa x_x minulla ollut ajatukset ihan muualla, enkä ole vain saanut niitä toimimaan tekstin tuottajina. //


Ahanu oli kävellyt syvemmälle metsää, josta hän ei enää koulua nähnyt, ennen kuin hän oli valmis ottamaan oikean muotonsa. Tai ainakin sen muodon, joka hänelle oli nykyään se oikea. Kaiken elävän irvikuva, hirviö, jota ei todellakaan halunnut tavata metsässä keskellä yötä.
Mutta ennen kuin mies ehti edes ajatellakaan päästävänsä irti valeasustaan, hän kuuli takaansa oksan napsahduksen.

Ahanu kääntyi saman tien ympäri äänen suuntaan, yrittäen nähdä sen aiheuttajan. Siitä kohdasta hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, joten hän lähti äänettömästi hiipimään sitä kohti, nähden pian kauempana ihmisen.
Tyttö vaikutti nuorelta, joten tuo taisi olla opiskelija. Oikeastaan, asia oli niin selvä, että Ahanu jo ihmetteli, miksi muuksi hän olisi toista voinut luulla. Opettajaksi?
Mutta sitä blondi ei ymmärtänyt. Miksi oppilas oli metsässä tähän aikaan? Toki niitä sääntöjen rikkojia oli, mutta mitä he uskoivat löytävänsä metsästä keskellä yötä? Nuohan vain satuttaisivat itsensä.
Toisaalta, se oli ihan hyvä, että tällaisiakin löytyi, sillä ruokaa löytyisi helpommin, läheltäkin. Jos metsä oli kielletty, se olisi vaarallinen, joten parin oppilaan katoaminen tuskin laittaisi opettajia hätääntymään. Harmi vain, ettei tämä tapahtunut paljon myöhemmin, sillä näin alussa Ahanu ei uskaltanut edes ajatellakaan hyökkäämistä oppilaiden kimppuun.

Nämä ajatukset keskeytyivät siihen hentoon tuulenpuuskaan, joka toi mukanaan erikoisen hajun. Hän ei ollut ikinä haistanut mitään sen kaltaista. Siinä oli tuttu ihmisen haju, hentona, sekoitettuna johonkin aivan muuhun.
Tämä herätti miehen uteliaisuuden. Tuo tyttö ei ollut ihminen. Ainakaan täysin. Oliko tuo toinen wendigo?
Ajatus oli kiinnostava, kun samaan aikaan erittäin uhkaava. Mutta hän ei tiennyt, ennen kuin olisi ottanut asiasta selvää. Ja jos hän oli tytön huomannut, ehkä tuo oli huomannut jo hänet?
Ahanu lähti kävelemään kohti tyttöä, edelleenkin ääneti kuin itse yö, pysähtyen puun vierelle, vain muutaman metrin päähän toisesta.
”Mikä sinä olet?” hän kysyi suoraan. Onneksi illasta hän oli päässytkin jo puhumaan, niin puhe ei tuntunut niin kankealta ja tönköltä. Se oli oikeastaan helpottava tunne, sillä se kertoi siitä, että ehkä vielä joku päivä hän olisi tarpeeksi inhimillinen puhuakseen normaalisti.

[Alís Jónsdóttir]

// Pahoittelut että mulla kesti näin kauan. //


Odotin hiljaa paikallani ja yritin kuunnella, reagoiko jokin elävä aiheuttamaani rasahdukseen. En kuullut mitään mutta näin jotakin liikettä ja lopulta silmäni havaitsivat lähelle pysähtyvän hahmon. Se ei kuitenkaan ollut olento vaan ihminen, toinen oppilasko? Katsoin häntä kuitenkin varuillani, sillä minulla oli äkkiä omituinen tunne hänestä. Kuin hän ei olisi ihan tavallinen. Se ei kuitenkaan tuntunut aivan samalta kuin Sagan lähellä pureman jälkeen, joten ehkä poika ei ollut ihmissusi. Mutta olin silti melkein varma, ettei hän ollut myöskään tavallinen velho. Tässä ei ollut mitään tuttua vaan ehkä jopa jotain pahaenteistä.

Hätkähdin hieman toisen kysymystä. Mikä minä olin, ei kuka. Hänkin siis tunsi sen, tiesi etten minäkään ollut ihan tavallinen. Jännitys sisälläni kasvoi taas. En mitenkään voisi möläyttää totuutta tuntemattomalle, en voinut tietää saattoiko häneen luottaa. Mutta ei hän varmasti uskoisi minua jos valehtelisin. Minä en ainakaan uskoisi, jos hän sanoisi olevansa vain velho, ihminen.
”Olen... En samaa kuin sinä. Luulisin”, Vastasin hiljaa, vältellen. Osasin puhua ranskaa hyvin mutta kenties äänestäni oli silti havaittavissa vieras korostus. Hymyilin hänelle vähän kuin hiukan anteeksi pyytäen sitä, että tämä vastaus saisi nyt riittää. En voinut kertoa mutta en vastaavasti myöskään odottanut, että hän vain kertoisi heti mikä itse oli. Toivoin että se kävisi mutta valmistauduin mielessäni myös jonkinlaiseen konfliktiin. Ehkä hän ei luovuttaisi näin helpolla. Olin tosin itsekin utelias ja koetin miettiä, mikä hän sitten voisi olla. Ehkä vampyyri tai veelansukuinen? Oliko vielä muita ihmisen kaltaisia olentoja?
”Nimeni on Alís Jónsdóttir, olen Gryffondorista. Entä sinä?” Lisäsin yrittäen johdattaa keskustelua aiheisiin jotka olivat vähemmän salaisia ainakin itseni kohdalla. Tietysti tässä oli myös se, että nyt joku tiesi minun rikkovan koulun sääntöjä. Mutta kai hänen täytyi olla oppilas, jolloin hän tuskin voisi käräyttää minua joutumatta itse pulaan aivan samasta teosta.