//Peli on tarkoitettu Lucy Beckettin ja Shi Méi lïn tapaamiselle. Mikäli joku kirjaston henkilökunnasta haluaa osallistua peliin sopivan tilaisuuden tullen, tervetuloa! Peli sijoittuu maanantai-iltaan 2.10.2017.//

Syyskuu oli juuri vaihtunut lokakuuksi. Kuukausi uudessa koulussa oli jo takana. Ikkunaruudukot heittivät jo pitkiä varjoja kirjaston käytäville illan hämärtyessä. Maanantai-ilta oli kirjastossa rauhallinen. Hän kuunteli muutaman muun opiskelijan liikkeiden vaimeita ääniä. Tuolien rahinaa ja vinkunaa niiden liukuessa pitkin lattiaa, kääntyvien sivujen kahahduksia, lasin helähdyksiä sulkakynän kilahtaessa mustepullon suulle.

Ruskeat kiharat sotkuisella, huolimattomalla nutturalla seitsemäsluokkalainen serdaigle nousi pöydän äärestä ja jätti esseensä siihen odottamaan. Tummanvihreän, pikkukukallisen mekon helma heilahteli, kun Lucy asteli jo hieman kulahtaneissa mutta mukavissa nilkkureissaan etsimään apua läksyihinsä. Hän kietoi haalistunutta neuletakkia paremmin ympärilleen. Kädet vetäytyivät venähtäneiden hihojen kätköihin lämmittelemään. Neule todellakin oli nähnyt parhaat päivänsä, mutta se oli yksi Lucyn suosikeista eikä hän raaskinut luopua siitä. Neule oli mukava ja lämmin.

Hyllyjen välissä Lucy selaili puoliksi ajatuksissaan kirjoja, juoksutti sormeaan pitkin nahkaisten selkien rivejä antaen katseensa pyyhkiä teosten nimiä. Hän yritti etsiä jotain teosta, mikä auttaisi häntä eteenpäin taikaliemien läksyjen kanssa. Hän piti liemistä oppiaineena, ja vaikka hän oli hyvä liemissä, ne vaativat häneltä aina rikkumatonta keskittymistä ja tarkkaa ajattelemista tai hän tekisi helposti virheitä. Damian sen sijaan ymmärsi liemiä aivan eri tavalla. Kevyt hymy eksyi Lucyn huulille. Hän ei todellakaan pyytäisi apua Damianilta - jos ei olisi aivan pakko!

Hän siristi silmiään ja keskittyi nyt paremmin lukemaan kirjojen selkämyksiä. Englanninkielisissä kirjoissa ei juuri ollut ollut mitään hyödyllistä. Siispä ranskan pariin tankkaamaan. Kirjojen nimet kuulostivat Lucyn korvissa ranskaksi paljon runollisemmilta. Tarkkaan puntaroiden hän nosti kirjan toisensa jälkeen käsivarrelleen. Hän oli kouluvuosiensa aikana kehittänyt huippuunsa kirjapinojen tasapainottelemisen jalon taidon.

Aaa, ylähyllyllä oli vielä suuri opus, joka vaikutti mielenkiintoiselta! Lucy kumartui laskemaan jo sylissä olleet kirjat hyllyjen välissä lattialle kiivetäkseen tikkaille kurkottamaan paksun, nahkakantisen kirjan kätösiinsä. Kirja oli painava, sen lehdet kauniisti kellastuneet, ja se tuoksui viehättävästi vanhalta. Lucy nojasi tikkaisiin lantiollaan pienalla seisten. Hän selasi kirjaa keskittyen lukemaan lupaavalta kuulostavaa kohtaa.

Shi Méi lï käveli kirjaston hyllyjen välissä kantaen mustepulloa ja jotain kirjaa. Méi lï ei lukemisesta juurikaan piitannut. Ainakaan hän ei myöntänyt piittaavansa. Eihän se sopisi lainkaan hänen imagoonsa, ehei. Hänen imagoonsa sopivat paremmin hienot vaatteet ja muu vastaava. Se oli poroporvarillista, kyllä, mutta maassa maan tavalla. Ranskassa jän sai pukeutua miten tahtoi, ainakin koululla.

Kotona ja julkisuudessa asiat olivat toisin. Hänen oli pukeuduttava siististi. Olihan hänen isänsä harteilla tärkeä rooli Ranskan ja Kiinan taikaministeriöiden suhteiden ylläpidossa. Kyllä Méi lï pukeutui aina asiallisesti. Kirjastossakin hän piti päällään villapaidan ja napapaidan yhdistelmää ja farkkuja. Kai ainakin joku arvosti sitä? Hän oli tosin valinnut vaatteensa myös suunnitelmansa mukaan. Nehän saattaisivat mennä jopa pilalle... No, hyvän vuoksi kannattaa aina uhrautua.

Méi lï oli iskenyt silmänsä erääseen toiseen jatko-opiskelijaan, Damian Beckettiin. He eivät ollert vielä puhuneet, mutta Méi lï oli nähnyt hänet usein. Poika oli komea ja kaikkea. Méi lïllä ei vielä ollut kavereita Châteaussa. Niin hän oli nähnyt Damianin ja saanut selville pojan nimen jamikä tärkeintä, hän sai selville, että Damianin sisko Lucy Becket kävi koulua Châteaussa.

Méi lï oli seurannut tyttöä ja saanut selville yhtä sun toista, muun muassa sen, että tyttö kävi usein kirjastossa. Hän oli kehitellyt riskialttiin suunnitelman, mutta se oli kokeilemisen väärti. Niinpä hän odotti tyttöä nurkan takana avoin mustepullo mukanaan. Tyttö törmäisi häneen, muste kaatuisi hänen vaatteilleen ja sitten... sitten Méi lï voisi kiristää Lucy Becketiä.

Kyllä, tämä kirja tulisi mukaan. Lucy lehteili vielä paria sivua ja hymähti hyväksyvästi itsekseen. Hän sulki kirjavanhuksen ja laskeutui tikkailta kirja sylissään. Sanakirjaa hän tarvitsisi, mutta se odotti häntä pöydällä esseen vieressä taikasauva kirjanmerkkinä sivujen välissä. Lattialla odottava pino oli jo sangen kunnioitettavan korkuinen. Lucy katseli rohmuamiaan kirjoja mietteliäänä: Näitä ei kerralla pöydälle kantaisi, eikä hän voisi lainata kaikkia kerralla. Eivät ne yksinkertaisesti mahtuisi hänen laukkuunsa, eikä hän jaksaisi kantaa niitä kaikkia serdaiglen tupaan asti. Portaikoissa taituroiminen moisen kasan kanssa ei houkuttanut yhtään.

Hän kyykistyi, laski ylähyllyn kirjan lattialle ja keräsi aikaisemman kasan toisen käsivartensa varaan rintakehäänsä vasten nojaamaan. Varovasti hän nousi ylös. Hän osoitti lempeästi kirjaa kädellään ja kuiskasi: "Siipiirdium lentiusa!" Onnistumisen lämmin hyöky kävi hänen lävitseen ja sai hänet hymyilemään innostuneena, kun kirja nousi ilmaan vaappuen kuin vanha hanhi. Lucy ei uskaltanut lennättää kirjaa kovin korkealle, jottei se ainakaan putoaisi korkealta, jos hänen otteensa siitä lipeäisi. Keskittyneesti hän piti katseensa lantion korkeudella hänen rinnallaan liitelevässä kirjassa ja kutsui sitä pienin käden elein, jos kirja uhkasi jäädä hänen maltillisesta vauhdistaan.

"Tule, tulehan... Hyvä, kirja..." hän puheli kirjalle lempeästi kuin pörröiselle puhpalluralle. Hän kääntyi hyllyn kulman ympäri keskittyen täysin leijuttamaansa kirjaan. Hän kannusti kirjaa, joka oli jäämässä jälkeen. Sen hallitseminen oli hankalampaa, mitä kauempana se oli. "Tule, tul--! Aaah!" Kirjan kannustaminen jäi kesken, kun hän törmäsi kiinalaiseen tyttöön, jota hän ei keskittymiseltään ollut laisinkaan huomannut. Lucy romahti kirjaston kivilattialle tönäisten tyttöä. Sylissä olleen kirjapinon kirjat levisivät lattialle Lucyn ympärille, ja leijutusloitsun lennättämä kirjavanhus tömähti lattialle tussauttaen pölyä sivujensa välistä. "Anteeksi!" Lucy huudahti automaattisesti pahoitellen ja nousi kontilleen irvistäen. "Au." Ei hänelle kuinkaan käynyt, mutta ei kirjaston kivilattia pehmeäkään ollut. Olivathan kirjat kunnossa?

Suunnitelms toimi juuri niin kuin Méi lï oli suunnitellut. Tyttö törmäsi häneen ison kirjspinonsa kannssa ja kaatui. Kirja, jota Becket oli lennättänyt loitsulla, tömähti komeasti maahan. Olisi näyteltävä hyvin. Myös Méi lïpudotti ksntamansa kirjan.

Musta muste oli tahrinut hänen vaalean villapaitansa ja se valui hiljslleen alas tyhjän pullon pyöriessä kirjaston lattialla. Méi lï voihkaidi dramaattisesti. "Senkin...senkin... senkin torvi! Katso nyt, mitä sinä teit!" Hän osasi näytellä hyvin.

Méi lï tuijotti vuoroin tyttöä, vuoroin tahrittua paitaansa. "Sinä... sinä saat maksaa tästä! Tiedätkö, kuka isäni on? Tiedätkö, kuka äitini on? Tiedätkö, mitä saatat saada aikaan?!" Méi lï ärisi kiihtyneenä. Viha oli osittain aitoa. Hän saattoi purkaa Beckettiin vihaa, jota oli kerännyt Châteaussa. Se tuntui hyvältä.

Tytön kiivas reaktio lamaannutti Lucyn, eikä hän edes tajunnut nousta lattialta vaan jäi tuijottamaan Méi lïtä säikähtäneenä polvillaan. Sanat takertuivat kurkkuun. Hänen onnistui vain takellellen änkyttää “anteeksi”. Hätäännys kasvoi. Mitä hän sanoisi? Miten se sanottaisiin ranskaksi? Tahra näytti pahalta. Hän tavoitteli taikasauvaansa, mutta muisti kauhukseen, että sauva lojui pöydällä sanakirjan välissä.

Kiinalainen tyttö oli hyvin kaunis ja selvästi piti huolta ulkonäöstään. Lucya, joka oli ennen kaikkea mukavien vaatteiden ystävä eikä juurikaan puunannut itseään, moinen kauneus pelotti. Koko tytön olemus tuntui hänestä huokuvan valtaa, vaikka tyttö pienikokoinen olikin.

“A-a-anteeksi”, Lucy sopersi ääni täristen ja kieleensä sotkeutuen. “En nähnyt sinua. Olen pahoillani.” Varovasti hän pudisti päätään siniharmaat silmät pelokkaina: Ei hän tiennyt, keitä tytön vanhemmat olivat. Eihän hän tiennyt edes, kuka tyttö oli! “A-anteeksi, ei, e-en tiedä...” hän kuiskasi puoliääneen.

Sydän hakkasi rinnassa. Lucy pelkäsi, että mekkala kiinnittäisi kirjastonhoitajan huomion. Ei hän tahallaan ollut törmännyt tyttöön! Mutta olihan typerää kantaa liian montaa kirjaa yhtä aikaa ja keskittyä leijuttamaan vielä yhtä. Hän oli innostunut liikaa onnistuttuaan sauvatta leijuttamaan kirjaa perässään. Olisihan hänen pitänyt katsoa ympärilleen eikä ryhtyä temppuilemaan.

Tyttö soperteli anteeksipyyntöjä ja jotain siitä, ettei ollut nähnyt Méi lïtä. Sitten hän sanoi, ettei tiennyt, keitä hänen vanhempansa olivat. Se oli juuri sitä kaunista musiikkia, joka helli Méi lïn tärykalvoja. Hän sai siitä lisää pontta.

"Molemmat vanhempi... vanhempani ovat erittäin korkeassa virassa Kiinassa. Minä... minä en tiedä, mitä teen, mutta sinä saat maksaa tästä!" Méi lï valitti hiukan huonolla ranskallaan. Häntä ärsytti se, ettei hön puhunut ranskaa täysin sujuvasti.

"Mitä olet valmis tekemään?" Shi Méi lï kysyi hiljentäen ääntään. Hän koetti tunnustella, olla sovitteleva. Hän tavoitteli kiistatonta ja täydellistä otetta tytöstä. Se olisi juuri niin kuin piti. Yksittäisten oppilaiden kautta hän saisi koko koulun pikkusormensa ympärille.

“Kii-kiinassa?” Lucy toisti pöllämystyneenä. Ei hän ollut ajatellut, että nuori nainen olisi kotoisin Kiinasta. Huolestunut ajatus valtasi Lucyn mielen, kun hän yritti miettiä, oliko kuullut mitään kiinalaisesta taikayhteisöstä. Aivot löivät täysin tyhjää. Äh, olihan äiti käynyt Kiinassakin tutkimuksensa perässä, mutta Lucy ei muistanut mitään, mitä äiti oli kertonut hänelle tuosta maasta. Ei tässä tilanteessa.

Mitä hän voisi tehdä? Ajatus jäätyi. Tehdä? Hän pälyili hädissään ympärilleen. “Tekemään? Minä olen niin pahoillani! Voisin yrittää… Jos vain saan… voisin… voisin yrittää puhdistaa paidan loitsulla?” hän ehdotti sanoihin kompastellen ja osoitti kauempana pöydällä kirjanmerkkinä olevaa sauvaansa. Hän kompuroi pystyyn. Pakokauhu kihelmöi hyytävänä hänen jäseniään. Toivottavasti tyttö antaisi hänen yrittää puhdistaa tahran loitsulla. Hän ei halunnut ongelmia. Hän totisesti toivoi, että kuuraannu-loitsu toimisi ja että hän onnistuisi tekemään sen hyvin, vaikka paniikki sekoittikin ajattelua. Yllättävä, hyökkäävä tilanne vieraalla kielellä sai hänen pasmansa aivan sekaisin. "Ole kiltti, annan minun yrittää", hän pyysi anelevaan sävyyn. "Anna minä korjaan. En minä tarkoittanut..."

Tyttö änkytti sekavasti. Hän nousi pystyyn. Hän aneli. Méi lïstä se tuntui hyvältä, se toi hänelle voimaa. Hän oli ohjaksissa. Juuri hän. Becket oli täysin hänen sirojen sormiensa ohjailtavissa kuin marionetti. Hän ei vain tiennyt, miten käyttäisi Lucya.

Méi lï mietti. Ei hän voisi suoraan alkaa kysellä tytön veljestä, ei. Se olisi liian ilmiselvää. Esittäisikö hän kysymyksiä vain noin yleisesti? Ensimmäisiä kertoja ikinä Méi lï tunsi olonsa epävarmaksi. Hän ei tiennyt, mitä tekisi, miten jatkaisi. Hän ei voinut vain töksäyttää jotain.

”Mennään jonnekin, missä kaikki eivät kuuntele. Sinä hyppelet täällä muutenkin. Näytä joku hiljainen nurkka täällä kirjastossa”, Méi lï käski tiukkaan ja määräilevään tyyliinsä.

Ruskeatukkainen tyttö nyökytteli kiivaasti paniikinomaisesti suostumuksensa merkiksi. Hän halusi vain, että kiinalainen tyttö olisi hiljaa eikä häiritsisi kirjaston rauhaa. Hän kumartui haalimaan kaikki kirjat syliinsä - ei niitä voinut jättää levälleen lattiallekaan - ja kiirehtivin askelin kiikutti kasan pöydän ääreen. Hän pakkasi pikaisesti tavaransa kädet täristen pyydellen anteeksi ja pahoitellen. Tuntui kuin vatsassa olisi ollut kymmenkiloinen kivi, se oli pelko. Hän survaisi taikasauvan sotkuiseen nutturaansa, nosti laukun olalleen ja otti kirjat syliinsä.

"Tule", hän sanoi hiljaa ja nyökkäsi kohti kirjaston syrjäisempiä nurkkia. Hän ei pitänyt ajatuksesta, mutta hän ei keksinyt muutakaan. Hän veisi tytön hänen omaan nurkkaansa. Nurkkaan, jossa hän oli viettänyt hyppytunteja niin Damianin kuin Ahanunkin kanssa. Hänen mielestään se oli kirjaston mukavin ja suojaisin kulmaus. Johdattaessaan kiukkuista kiinalaista kohti hänen omaa paikkaansa Lucyn askelet kävivät raskaiksi, vastentahtoisiksi, mutta ei hänellä ollut vaihtoehtoa. Pitihän tilanne selvittää, ja hänellä olivat vielä läksyt kesken.

Hän laski kirjat pienelle pöydälle ja kääntyi Méi lïn puoleen. "Olen oikeasti todella pahoillani. Saanko kokeilla puhdistaa paitasi?" hän kysyi aidosti pahoittelevaan sävyyn ja veti taikasauvan hiuksistaan. Pari kiharaa jäi sojottamaan villeinä. Hermostuksissaan hän ei kuitenkaan uskaltanut jäädä odottamaan vastausta, koska ei keksinyt, mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä. "Kuraannu!" hän lausui terävästi ranskaksi.

Hermostuksissa lausuttu loitsu sai sauvan räsähtämään, ja mustetahra katosi vaaleasta neuleesta. Sula kauhu levisi Lucyn kasvoille, ja hän nosti kädet suulleen silmät laajenneina. Tahra ehkä oli poissa, mutta sen tilalla oli hiiltynyt reikä. "M-minä... A-a-anteeksi. Minä voin kyllä korjata sen", hän kuiskasi käsiensä takaa hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Hän pelkäsi, että tyttö ei antaisi enää hänen osoittaa sauvaansa neuletta päinkään, joten hän lisäsi hätääntyneenä: "Jos sinä et halua, että minä, niin olen ihan varma, että veljeni voi kyllä korjata sen!"

Tyttö ohjasi Méi lïn hiljaiseen nurkkaan. Siellä hän yritti jollakin jollain loitsulla saada tahran lähtemään kiinalaisen paidasta. Se poisti kyllä tahran, mutta tahran tilalle paitaan tuli valtava hiiltynyt reikä. Méi lï änkytti hetken. ”M-minä… A-a-anteeksi. Minä voin korjata sen”, Beckett sanoi.

”Sinä et sohi tuolla puukepillä enää minuun päinkään! Katso nyt, mitä teit! Miten voin edes poistua täältä näin. Tämä paita on muutenkin…” Méi lï räpätti. Hän oli vihainen, ihan aidosti vihainen.

”Jos sinä et halua, että minä, niin olen ihan varma, että veljeni voi kyllä korjata sen!” Beckett sanoi hätääntyneenä. Méi lï vaikeni. ”Veljesi? Oletko varma?” hän kysyi. Hän katsoi tyttöä kiinnostuneena. ”Hänkö osaisi korjata tämän?”