//Pelissä mukana Theodore Snape ja Autumn Haddow, koulun kirjasto, 10.10

Kello oli jo reippaasti yli kymmenen illalla, lähempänä 23 itseasiassa. Istuin Serpentardin oleskeluhuoneessa tuolilla, joka oli lähinnä ovea. Huoneen täytti tasainen puheensorina, jonka lähteenä oli huoneeseen asettuneet oppilasryhmät. Lähiaikoina tuvassa oli ilmennyt yhä enemmän jakautumista, liikuttiin aina samoissa porukoissa, eikä uusia päästetty porukkaan mukaan. Ei tuvassa suoranaista syrjintää ollut, mutta uusilla oppilailla saattoi välillä olla hieman vaikea sopeutua joukkoon.

Tällä hetkellä tämä väenpaljous esti erään suunnitelmani toteuttamista. Minun pitäisi päästä livahtamaan tuvasta huomaamatta, jotta lähtöni olisi mahdollisimman sulava sekä riskialttiiton. Toki suunnitelmallani oli omat riskinsä, aika isotkin sellaiset, mutta en halunnut koko korttitalon kaatuvan ennen kuin olisin edes itse suunnitelmaa aloittanut. Tarkkailin jatkuvasti ympärilläni olevia ihmisiä ja yritin parhaani mukaan havaita sopivan hetken livahtaa ulos. Olin jo pari minuuttia sitten harkinnut vakavasti läpinäkymättömyysloitsun käyttöä, mutta en todellakaan osannut sitä loitsua vielä kunnolla, jonka takia olin hylännyt ajatuksen.

Kellon liikkuessa hitaasti eteenpäin totesin, ettei parempaa hetkeä lähtemiseen enää tulisi, ainakaan seuraavaan tuntiin. Oleskeluhuoneessa oli enää muutama oppilas eikä heistä kukaan kiinnittänyt huomiota yksin huoneen laidalla istuvaan mustahiuksiseen poikaan. Nousin seisomaan, nappasin sauvani pöydältä ja livahdin verkkaisin askelin oviaukosta käytävään. Oven edessä oleva maalaus mutisi jotain vihaisen oloisena, mutta en jäänyt sen tarkemmin kuuntelemaan, mitä kyseisellä maalauksella oli sanottavaa. Yleensäkin koulun maalaukset olivat kovin tylsiä eikä niiden kanssa keskusteluun kannattanut lähes milloinkaan kuluttaa aikaa. Poikkeuksiakin toki oli, mutta todella vähän.

Käytävä, joka avautui Serpentardin oviaukon takaa, oli täysin hiljainen ja ainoana valonlähteenä toimi oven molemmilla puolilla olevat himmeät soihdut. Tähän aikaan yöstä käytävät olivat lähestulkoon valaisemattomat, jonka takia paikasta toiseen liikkuminen oli suhteellisen helppoa, kunhan ei törmää opettajiin taikka koulun vahtimestariin. Tungin sauvani viittani taskuun ja lähdin kävelemään käytävää eteenpäin. En halunnut käyttää pääportaikkoa, koska se oli itsestäselvin reitti alakertaan. Käytävän aivan oikeassa päädyssä olisi toinen kapeampi portaikko, jota ajattelin käyttää.

"Lumos", kuiskaan hiljaa. Kämmeneni päälle ilmestyy pieni valopallo, joka valaisee himmeästi käytävää. En osannut sauvatonta taikuutta muuten, mutta lumosloitsun olin siskoni avulla opetellut. Ei sauvaton taikuus todellakaan ollut vielä oman ikäisieni velhojen taikka noitien juttu, mutta olin välttämättä kyseisen loitsun halunnut oppia. Ei siitä tällaisissa tilanteissa ainakaan haittaa ollut. Mikäli vetäisin käteni pois, valopallo todennäköisesti hiipuisi myös. Periaatteessa sauvaton taikuus oli tässä tilanteessa hyödytöntä, mutta harjoitus ei koskaan olisi pahitteeksi.

Askeleeni rikkoivat hiljaisuuden kirjaston perimmäisissä nurkissa olevien hyllyjen takana. Tiesin, että minun täytyisi olla jo Gryffondorin tuvassa unten mailla. Vaan enpä ollutkaan. Paremmin viihdyin kirjojen seassa, kuin tuntemattomien kasvojen keskellä. Sormeni hipoivat kirjojen kuluneita pintoja katsellessani ohi lipuvia nimiä. Koulun alku oli tuntunut verkkaiselta. En tuntunut kuuluvani mihinkään. Joinain iltoina olisi vain ollut mukava käpertyä äidin kainaloon ja syödä jästikaupan ei-niin-hyviä pikkuleipiä.

Kirjastossa oli hipihiljaista. Pystyin kuulemaan oman hengitykseni selvemmin kuin koskaan. Vaikkakaan en kovin säikky ollut, silti tuntui, että koko ajan joku olisi selän takana tai viereisellä käytävällä. Sydämeni pamppasi tuhatta ja sataa. Mitä ihmettä olin tekemässä? Miksen ollut vain muiden mukana kääriytyneenä peittoon näkemässä unia ties minkälaisista komeista velhoista? Mitä tein yksinäni, luvatta kirjastossa keskellä yötä?

Loppujen lopuksi sain kuitenkin kerättyä itseni. Eihän täällä mitään hätää ollut, eihän? Hyllyjen välistä olisi helppo puikkelehtia, jos joku sattuisi minut äkkäämään rysän päältä. Toivottavasti niin ei kuitenkaan tapahtuisi. Päässäni kävin läpi nopeinta pakoreittiä suoraan Gryffondorin tupaan, omaan pehmoiseen sänkyyni.

Kävelin rauhallisesti eteenpäin silmieni selatessa kirjojen selkämyksiä. Kömpelyyteni ansiosta löysinkin itseni pian nenältäni maasta. Nyt joku varmasti kuuli minut! Nousin ketterästi ylös ja kipitin viereisen hyllyn taakse, ihan vain varmuuden vuoksi. Nojauduin puista seinämää vasten ja huokaisin helpotuksesta. En ollut jäänyt kiinni, ainakaan vielä. Hengityksen tasauduttua lähdin reippaasti mutta rauhallisesti kävelemään eteenpäin.

Kävelin varovaisin askelin pitkää käytävää, joka johtaisi minut kirjaston oville. Tähän saakka matka oli sujunut ilman ongelmia, mutta kävellessäni eteenpäin pieni valopallo kämmeneni yläpuolella, kuulin lähestyvien askelten ääntä suoraan käytävän toiselta puolelta. Voisin vaikka lyödä vetoa, että törmään Molinaan, se tästä vielä puuttuisikin, ajattelin ärtyneenä. Sammutin valon ja peräännyin hitaasti. Aivan käytävän lopussa portaikon vastapäätä sijaitsi pieni siivouskomero, johon voisin tarvittaessa piiloutua, mikäli henkilö jatkaisi kävelemistä suuntaani.

Askeleet eivät omaksi epäonnekseni loitonneet vaan ne jatkoivat lähestymistä. Jäljelle ei siis jäänyt muita vaihtoehtoja kuin mahdollisimman ripeästi perääntyminen. Kävelin taaksepäin niin nopeasti kun suinkin pystyin ilman, että pidin pienintäkään ääntä. Saavuin pian siivouskomeron kohdalle. "Alohomora", kuiskaan niin hiljaa kuin suinkin pystyn samalla, kun pidin oven kahvasta kiinni. Painoin kahvaa alas toivoen hartaasti, että loitsu toimi. Avatessani ovea, sen saranat narisivat inhottavasti. Kirosin mielessäni oven aiheuttamaa ääntä samalla, kun livahdin komeroon. En vetänyt ovea kunnolla kiinni, koska oven kiinni pamauttaminen olisi saanut aivan liikaa ääntä aikaiseksi. Koska ovi jäi hieman raolleen, en myöskään voinut käyttää minkäänlaista tilan valaisevaa loitsua, se jos joku paljastaisi sijaintini. Tunnustelin nopeasti käsilläni edessä olevaa tilaa ja havaitsin jonkun muita isomman esineen, jonka taakse pääsin hivuttautumaan.

"Onko siellä joku?" kuulen itselleni täysin tuntemattoman naisäänen tiedustelevan. Kuulen hänen myös suorittavan lumos duo loitsun. Vetäydyn niin alas kuin suinkin pystyn nähdessäni heikon valon tulvivan siivouskomeroon ovenraosta. Askeleiden lähestyessä tiedän, että nainen on tulossa kohti siivouskomeroa. Ei kulu muutamaa sekuntia kauempaa, kun hän jo riuhtaisee siivouskomeron oven auki. Olin jo valmis nousemaan ylös, kun ovi sulkeutuukin uudelleen. Selvästikin onni oli tänään ollut matkassani. Jäin vielä hetkeksi komeroon odottamaan, että askeleet loittonivat käytävästä kokonaan.

Avasin siivouskomeron oven ja astuin takaisin käytävälle. Omaksi onnekseni käytävä oli jälleen tyhjä, joten saatoin jatkaa matkaani. Tällä kertaa lisäsin askeleisiini runsaasti vauhtia, koska halusin ehtiä mahdollisimman nopeasti kirjastoon nyt, kun olin melkein jo jäänyt kiinni.

Pian oikealla puolellani oli kirjaston suuret lasiset ovet. Hivutin varovasti toista niistä auki niin, että pääsin juuri ja juuri livahtamaan kirjaston puolelle. Kirjasto oli kieltämättä aavemainen näky näin keskellä yötä. Tila ei kuitenkaan ollut aivan pilkko pimeä edes yöllä. Siellä sun täällä oli soihtuja, jotka valaisivat tilaa keltaisella valollaan. Suuntasin askeleeni kohti salaisten kirjojen osastoa, jonka sijainnin olin opetellut jo kauan sitten ulkoa. Osasto sijaitsi aivan kirjaston uumenissa ja sinne pääsi kävelemällä lähes koko matkan suoraan eteenpäin.

Tiesin olevani vain muutaman hyllyvälin päässä salaisten kirjojen osastolla. Tässä osassa kirjastoa alkoi jo olla hyvin hämärää, joten päätin valaisevani tilan itse. Tiesin, ettei minua voitaisi kirjaston ovilta havaita, jonka takia uskalsin loitsua käyttää. Kaivoin sauvan taskustani ja kuiskasin hiljaa: "lumos maxima". Heilautin sauvaani nopeasti kaksi kertaa, jonka jälkeen sauvani kärjestä syöksyi eteenpäin valo, joka valaisi käytävän aina salaisten kirjojen osastolle saakka. Hymyilin tyytyväisenä samalla, kun astelin kohti kirjahyllyä, joka sisälsi valtavasti tietoa, joka oli valitettavasti kiellettyä lähes jokaiselta Châteaun opiskelijalta.

Olin jo hetken aikaa hiippailut ympäri kirjaston takahyllyjä etsimässä jotakin mielenkiintoista. Väsymys oli alkanut pukkaamaan ja silmäni menivät ajoittain kiinni, joten koin parhaaksi lähteä kävelemään takaisin Gryffondorin tupaan. Kukaan ei tähän aikaan olisi enää hereillä joten en kokenut hiippailua tai muunlaista piilottelua tarpeelliseksi. Tarkastelin ympärilleni samaa aikaa, kun kävelin kohti kirjaston ovia. Huone oli niin iso, että sinne varmasti mahtuisi joku tai jokin muukin piilottelemaan. Ajatus puistatti minua ja tämän takia lähdin kiihdyttämään hiukan vauhtiani. En haluaisi olla täällä hetkeäkään pidempään.

Vauhtini ei kuitenkaan ollut kovinkaan päätähuimaavaa joten oville pääsemisessä kestäisi tovi. Tiesin pian kuitenkin näkeväni samat hyllyt joita tarkastelin mielenkiinnolla päiväsaikaan. Voisin sanoa tuntevani kirjaston lähes läpikotaisin, vaikka en ole koulussa ollutkaan paria kuukautta pidempään. Loppujen lopuksi pystyn kuitenkin todeta, että päiväsaikaan täällä on kyllä mukavempaa. Samaan aikaan, jollain hirvittävällä tavalla minusta tuntui etten ollut yksin. Yritin pudistella ahdistavaa ajatusta pois mielestäni ja keskittyä kävelemään, olla ajattelematta mitään.

Olin lähes perillä. Matka oli ollut piinaava. Pian pystyisin hengähtämään eikä tarvitsisi olla koko aikaa varpaillaan, kuuntelemassa pienintäkin rasahdusta nurkan takaa. Olin tarkoituksella niinsanotusti kiertänyt ympyrää aivan kuin olisin karistanut jotakin kannoiltani. Siltikin minua vaivasi omituinen ajatus. Pystyin tuntemaan jonkun läsnäolon. Ehkä se olisi vain kirjastonhoitaja. Se ei minua haittaisi, hän ei minua kiinni saa. Ovet häämöttivät edessäpäin. Ei enää pitkä matka, sitten olisin perillä. Vihdoinkin.

RÄKS! Ei vielä olisi kannattanut huokaista helpotuksesta. Sydämeni pamppaili kiivaampaa kuin koskaan.Yritin hiippailla ulos niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Juokseminen ei tässä tilanteessa auttaisi, jäisin vielä suuremmalla syyllä kiinni. Jalat painoivat tonnin ja teki mieli ruveta itkemään. Tässäkö se oli? Keskellä yötä minä, Autumn Haddow kuolen kirjastossa murhamiehen tappamana vain, koska minä pölvästi päätin lähteä rikkomaan sääntöjä. Yritin rauhoitella itseäni. Ei mitään hätää, ei mitään hätää. Kun olin saanut kerättyä ajatukseni ja suunniteltua pakoreittini, välähti viereeni suuri ja kirkas valo. Jäin toljottamaan suoraan edessäni olevaa hyllyä kauhun kangistamana.

Laitoin sauvani takaisin taskuuni tyytyväinen hymy huulillani. Katselin korkeita kirjahyllyjä mietteliäänä. Niistä lankesi isoja varjoja niin kirjaston lattiaan kuin seinillekin. Tämä teki tilasta osittain aika karmivan näin keskellä yötä, tätä ei myöskään helpottanut se, että olin ilman lupaa liikenteessä. Vaikka olinkin näiden muutamien Châteauvuosieni aikana rikkonut sääntöjä useampaan otteeseen, ei se siltikään auttanut siihen jännityksentunteeseen, jota juuri sillä hetkellä tunsin. Tiesin, ettei minua voitaisi vielä erottaa näin pienestä rikkeestä. Kuitenkin pelkkä ajatuskin kiinnijäämisestä oli nöyryyttävä.

Olin kuulevinani kevyitä askelten ääniä oikealta puoleltani, jolloin havahduin ajatuksistani. Jähmetyin hetkeksi täisin paikalleni yrittäen kuunnella mahdollisimman tarkasti. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Otin muutaman hitaan askeleen eteenpäin, mutta pysähdyin saman tien kuin seinään. Viereisellä käytävällä oli selvästikin joku.

"Voi helvetin helvetti", ärähdin vihaisena. Tiesin, että henkilö ei ollut opettaja, muussa tapauksessa olisin jo kauan sitten jäänyt kiinni. Oletin, että kyse oli toisesta oppilaasta. Jatkoin kävelemistä hyllyn loppuun asti ja käännyin oikealle todennäköisesti kohti sitä henkilöä, jonka askeleet olin aiemmin havainnut.

"Mitä sinä täällä teet?" tiedustelin. Toivoin, että kyseinen henkilö ei vielä livahtaisi paikalta. Halusin varmistaa ensin, ettei tämä juoksisi suoraan opettajanhuoneeseen tai jonnekin vastaavaan. Ei tuo kovin todennäköinen vaihtoehto ollut, koska silloin hän ilmiantaisi myös itsensä, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.

Theodore Snape, Serpentard: 8 p
Autumn Haddow, Gryffondor: 5 p

Lukitaan keskeneräisenä.